maanantai 12. kesäkuuta 2017

HHM 2017 - painajaismainen sää ja olosuhteisiin nähden hyvä aamupäiväretki


Jos haluaisin tiivistää lauantaisen HHM:n jotenkin, se olisi tuossa. Pidempi versio huvista pitkin Helsinkiä on toisenlainen. Ehkä jaksat lukea, vaikka teksti on yhtä pitkä kuin matka.

Perjantaina pidin vapaapäivän, kävin hakemassa numeron ja perinteisesti ystävän kanssa pizzalle. Jälkkäriksi kahvi ja uunilämmin korvapuusti Huvilan kahvilan aurinkoisella pihalla. Hermostuneisuutta oli ilmassa, mutta ei pahinta laatua. Illan lepäilin kotona, keräsin aamun kamat valmiiksi ja mietin aamiaiskuviot.

Jännitys, hermostuneisuus ja paniikki iskivät yön aikana. Kävin aamukolmelta juomassa proteiinijuoman, kun oli mukamas nälkä. Ja sitten - 5.30 kävin oksentamassa. Minä, joka en koskaan reagoi vatsalla mihinkään. Vielä puoleksi tunniksi sänkyyn lukemaan kirjaa ja sitten ylös.

Smoothie maistui pahalta, puuro maistui pahalta, kahvi oli edes jotenkin kelvollista, vaan väkisin söin kaiken. Vesi maistui ja ruoan jälkeen olo koheni, vaikka jännitys oli läsnä koko ajan. Kahvin kanssa onnistuin rauhoittumaan muutamaksi minuutiksi lehdenääreen, jotta saatoin ponkaista uudestaan ylös ja varmistaa varmistamisen jälkeenkin, että kaikki on kasassa.

Sykevyön jätin pois, sillä en halunnut kuulla sanaakaan sykkeestä. Se olisi kuitenkin jo kotoa lähtiessä taivaissa, joten parempi, etten tiedä mistään mitään. Vuosi sitten HHM:n keskisyke oli ollut 157.

Säätilauksen olin jättänyt viikolla, vaan ei ollut ehtinyt perille. Päivä näytti pahimmalta painajaiseltani. Missä oli pieni tihkusade? Missä olivat pilvet ja korkeintaan +15 lämpötila? Ennuste näytti reilua +20 astetta, taivaalla ei pilviä ja tuulilukemakin oli naurettava pari metriä sekunnissa. Jos haluaisi järjestää puutarhajuhlat, ilmeisesti ne pitäisi järjestää HHM-päivänä, koska silloin on kuuma. Mun kolmas HHM ja joka kerran pilvettömältä taivaalta porottava aurinko eikä tuulen virettä kuin nimeksi.

Säätöä parkkihallissa


Finlandia-talon parkkihallissa kamat kasaan, tarvittavat mukaan ja annos avaavaa, jotta henki kulkisi. En ymmärrä, mitä sähläsin avaavan lääkkeen kanssa, sillä yhtäkkiä tajusin ottaneeni sitä yhden annoksen sijasta kaksi. Ehkä tuo kuvasi hermostuneisuuttani.

Autojen seasta ilmestyi muutama tuttu, joten kevyttä rupattelua, jännityksen poistoa, fiilisten kuulostelua ja hissillä kohti maan pintaa. Kävelykin tuntui haasteelta, kun vain hermostutti. Autossa olin huokaissut muutaman kerran syvään ja koettanut rauhoittua. Onnistuin ehkä minuutiksi, jonka jälkeen jännitys hyökkäsi uudestaan kimppuun.

Kohta mennään


Käveltiin hetki ulkona, etsittiin vettä, ihmeteltiin auringon lämpöä ja kuljettiin lähtöalueelle. Musat korviin, Sports tracker päälle ja sitten - pitäiskö kuitenkin jonottaa.

Kuulutetaan starttiin olevan aikaa kolme minuuttia. Bajamajajonoss aon viisi ennen mua ja koppeja on neljä. Tiukalle menee. Pikaiset kuulumisten vaihdot jonottaneen tutun kanssa ja päättely, että kyllä ehdin. No, ehdin. Juuri ja juuri, sillä lähtöön oli kolme sekuntia, kun olin valmis matkaan. En olekaan aikaisemmin ampaissut liikkeelle suoraan bajamajasta.

Reipasta kävelyä kohti lähtöviivaa. Väki valui hiljakseen pitkänä jonona eteenpäin. Muutama juoksuaskel ja lähtöviiva näkyvissä. Sain kunnian olla vihon viimeinen, joka ylitti lähtöviivan. Ei huono juttu, koska silloin oli tilaa eikä tarvinnut temppuilla ruuhkassa.

Apua! Mistä tuo tuli?


Baanalla oli kuuma. Vastaan tuli juoksija, joka oli lähtenyt väärässä ryhmässä. Helsinki kymppi starttasi puolisen tuntia puolikkaan jälkeen. Mies hölkkäili rauhassa takaisin lähtöalueelle. Onneksi ei ehtinyt pitkälle.

Baana loppui ja edessä ratikkakiskoja. Ei tuulen henkäystäkään. Miten Helsingissä voi olla tyyntä? Janotti, vaan pari kilsaa ja sitten saa Kaivarin kulmilla vettä. Perässä ajeli järjestäjien pyöräpartioita, sillä olin tosiaan letkan viimeinen. Kuuntelin heidän juttujaan, kuuntelin ystävän juttelua ja kuuntelin musiikkia.

Apua! Mistä tuo tuli? Pyöräilijä suoraan eteen ja kolhaisi mua käsivarteen ja sääreen. Kasa kirosanoja, jotta ymmärtää tehneensä jotain raivostuttavaa ja vaarallista. Pyöräilijätytön ilmestyminen oli täysi yllätys. Kukaan ei ehtinyt nähdä eikä ymmärtää, mistä ja miten hän siihen viiletti.

Tytön pyörän poljin osui sääreen, jossa on yhä kipeä kohta. Sarvet kolhaisivat käsivarteen ihan kunnolla. Jälkikäteen kuulin järjestäjiltä, että tyttö oli räplännyt puhelinta ajaessaan. Poikani kysyi osuvasti, kuka hullu räplää puhelinta pyöräillessä. Hyvä kysymys!

Tyttö luikki vähin äänin paikalta. Ei edes perinteistä suomalaista anteeksipyyntöä "oho" kuulunut. Toivottavasti hän oppi jotain. Jos ei muuta, ainakin sen, että punatukkainen tyttö osaa tarvittaessa kirota kuin katutyttö. Järjestäjän pyöräpartio ajoi oikealle puolelleni ja katsoi, ettei mitään vuoda. Sattui, mutta mitään ei mennyt rikki. Päätin uskoa, että helpottaa, jos en ajattele. Meri oli peilityyni, joten ajattelin sitä. Ajattelin korviin soivaa "Mitä tapahtuu jos lähden, minne tuulet vie sinne mis' on puhtaan taivaan alla uusi tie Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan" Hyviä kysymyksiä.

Juomapiste ja jalkapalloa pahvimukeilla


Kaivattu juomapiste näkyvissä ja geelipaketti auki. Hörpin pikaisesti Lidlin omenageelin ja vettä päälle. Juomapisteeltä lähtiessä otin ensimmäisen erän jalkapalloa pahvimukien kanssa. Maaleja ei tainnut tulla, mutta jokaisella juomapisteellä kasa tyylikkäitä yrityksiä. Kummasti löysin potkittavaksi useampia mukeja.

Edellispäivän lentonäytöksen jäljiltä sotilaskone keskellä tietä. Kustaanmiekassa näkyi Silja. Edessä Olympiaterminaalin mäki. Hidastin, mutta mäki oli tainnut kutistua edellisvuosista. Ei se ollutkaan iso ja pelottava, vaan leppoisa ja lyhyt. Korvapuusti tuoksui jossain ja edessä laskettelu Kauppatorille.

Mukulakiviä ja rotvallinreunoja


Varovasti Kauppatorin mukulakivillä. Et saa taittaa nilkkojasi. Epätasaista, kiviä siellä ja täällä, ihmisiä tien täydeltä ja puikkelehtimista kohti Katajanokkaa. Yhden kanssajuoksijan neuvomista, sillä hän oli eksyä reitiltä.

Katajanokka - eikö täälläkään tuule? Katujen ylityksiä, rotvallinreunoja ylösalas. Ärtymys nosti päätään, kun en tahtonut näitä reunakivihyppelyitä. Niissä sokeana on oltava äärimmäisen varovainen. Tiesin, että eivät jatku ikuisesti, mutta silti en tahtonut jaksaa enää yhtään kadun ylitystä. Useat kiitokset lausuin ystävälle, joka oli äärimmäisen tarkka milloin kohtisuoraan edessä ja milloin vinottain sivulla olleiden rotvallinreunojen kanssa.

Viikkari oli tulossa satamaan. Vanhoja taloja ja yhdessä vuosiluku 1 836. Mietiskelyä, millaista täällä olisi asua. Katajanokka, Kruununhaka - ihania taloja, vaan ei monessakaan parveketta. Ainakin mulle puuttuva parveke on liian iso miinus. Nauttisin kantakaupungista tai Kalliosta, mutta en parvekkeettomuudesta. Toinen juomapiste, jossa muki vettä. Samalla korviin tuttu Pave Maijasen biisi "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon." Juuri näin. Tiesin, että maaliin pääsen, mutta kaikki muu tuntui yhä epävarmalta.

Pohjoisrantaan ja kohti Merihakaa. Vielä röpelöä jalkakäytävillä ja varovaisuutta. Ystävä loistavan tarkkana kaikista käännöksistä, tasoeroista ja muusta. Kympin väliaika piippasi. Se oli 7,5 minuuttia huonompi kuin parhaalla puolikkaallani ja huonoin ikinä juoksemani puolikkaan väliaika kympin kohdalta. Tässä tiesin, ettei alle kolmen tunnin ole asiaa. Kysymykseen vauhdin kiristämisestä vastasin, ettei ole varaa. Vastaus tuntui siinä oikealta, vaan jälkikäteen mietittynä ehkä ripaus varaa jäi, sillä en uskaltanut vetää itseäni aivan niin koville kuin aiemmilla puolikkailla.

Merihaan sillalla otin suolatabletin. Se maistui suolaiselle, joten ei mitään hätää. Pelkäsin kramppeja, mutta kaikki oli ainakin tässä hyvin. Sillalta alas ja nenä kohti Kalasatamaa ja Suvilahtea. Paahtavassa auringossa kaverilta mese-viesti, jossa kirjoitti olevansa hengessä mukana. Hymyilytti, koska
tuota tarvitsin. Miten tiesikin kaukana Euroopassa, että kriittiset kilsat lähestyvät?

Pilviä, juotavaa ja kolmannes jäljellä


Pilviä kulki itä-länsi -suunnassa, vaan eivät vahingossakaan tulleet meren lähelle. Työmaita ja juomapiste lähestyi. Miten lämmin geeli voi maistua näin karmean pahalle? Aiemmin olin juonut vain mukilliset vettä. Nyt ystävän neuvosta otin kaksimukia. Tuntui, ettei maistuisi, mutta päätin uskoa, sillä lämpö voisi tosiaan viedä voimia aivan liikaa.

Korvissa Troll laulelee Jimmy Deania. Nuo 1980-luvun loppupuolen discorallatukset olivat viihdyttäviä. Ei niitä voinut kuunnella kuin hymyn kare suupielissä. Kuuntelin ystävän jutustelua ja välillä hymähdin tai naurahdin vastaukseksi. Monologia sai pitää, mutta se oli tiedossa jo ennalta.

Ihanaa! Pilvi peitti auringon. Kilsan verran oli helpompaa ja taivaallisen viileää. Voi, pysyisipä tämä. No, ei tietenkään, koska HHM:llä kuuluu jonkun tuntemattoman säännön mukaan olla kunnon kesä.

Viidentoista kilsan väliaika, jossa sanoin, että maalissa 3.02 on hyvä. Ynnäilin, että siihen voisi olla mahdollisuus. Trackerin mittaus oli epäsuhdassa virallisten kanssa, joten koetin tehdä pikaisia laskutoimituksia, joissa onnistuin enemmän tai vähemmän kelvollisesti.

Tervetuloa ylämäki!


En käsitä, missä kohdassa olin mennyt Hämeentien yli tai ali. Yhtäkkiä olin Vallilan siirtolapuutarhan nurkilla ja edessä oli yllätysmäki. Tätä ei ollut viime vuonna. Ei auta, ylös vain.

Etukäteen olin päättänyt kävellä sen kaikkein pahimmanmäen. Siinä se oli. Geeli käteen ja reippaasti kävelyaskelilla mäkeä ylös. Hörpin geeliä, vaikka henki oli salpautua ja syke nousi ties mihin. Jes, se loppui ja olin yhä hengissä. Mäenpäällä pari mukia vettä ja laskettelua alas kohti Pasilaa sekä vielä muutamaa ylämäkeä. Herkesin ihmettelemään, miksei mun kohdalla enää sanottu, että viimeinen meni. Kuulema siksi, etten ollut pitkään aikaan aamupäiväretken viimeinen. Ai jaa, oli mennyt ohi.

Juha Tapio lauloi "Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan". Kyllä, selviän! Tästähän on maaliin enää kivenheitto - no aika pitkä sellainen. Hetken stoppi ja suolatabletti suuhun. Yhä maistuu suolalle, joten ehkä kramppeja ei tule.

Työkaveri Konepajan mäen kulmilla. Huuteli nimeltä, tunnistin äänestä, vaan en kyennyt vastaamaan. Onneksi mun puolesta vastattiin ja saatoin vain heilauttaa kättä. Vauhtia olin kiristänyt, sillä 18. kilsa oli reissun toiseksi nopein.

Radan varsi, I-juna, P-juna, A-juna, ratakiskot hohkasivat lämpöä ja ilma väreili. Viimeisimpiä mäkiä ja sitten - happi loppuu eikä henki kulje. Eka tosi tuskainen kohta hengityksen kanssa. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut ottaa piipusta annos avaavaa, jolloin kaksi vikaa kilsaa olisivat olleet vähemmän tuskaiset. Ei ole kokemusta, ei tietoa, joten en ymmärtänyt sen mahdollista merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Lintsin äänet. Autoja, onhan se Hesari. Silmukkamutka alas ja Hesarilta Töölönlahdelle. Naista siirrettiin ambulanssiin, voi surku. Keli oli kova ja keskeyttäneitä oli useampia. Toivottavasti tämäkin nainen selvisi säikähdyksellä.

Korvissa kahden vuoden takaa Arabianrannan pitkän kuuman hiekkatien mieleen tuova Ellie Gouldingin Burn. Sopii tunnelmaan, sillä pirun kuuma on tässäkin. Viimeinen kilometrikyltti, mikä ihana näky. Maalin äänet kuuluvat. Se on ihan lähellä paitsi välissä on yksi pieni Töölönlahti.

Henkeen ottaa, keuhkoissa tuntuu. Palauttakaa happi! Sisua multa kuulema löytyy, joten sillä sitten. Periksihän minä en anna. Yksi katoava happivarasto ei tätä vikaa kilsaa nimiinsä ota. Hesperiankatu, Scandic näkyy. Lopu jo. Muutaman askeleen ylämäki tuntui vuorelta. En jaksaisi kivuta. Tuntuu, ettei tästä tule enää mitään. Kello näyttää lähes kolmea tuntia, joten mun aavistus ajasta osuu oikeaan.

Vika väliaikakohta. Sata metriä. Maaliin 30 metriä, kyllä loppukiri tarvitaan. Punatukkainen tyttö menee 30 metriä vaikka käsillä kävellen, vaikkei sitä osaakaan. Yllätin matkaa kanssani taittaneen ystävän loppukirillä. Väitti, että oli jäädä kyydistä, mitä en suinkaan uskonut.

Taivaallinen piippaus ja se oli siinä. En saa henkeä, maahan istumaan, hengittelyä, yksi tuttu ilmestyy aidan viereen ja jostain ojentaa tuntematon nainen smoothiensa. Avaava käteen ja annos sitä. Vähitellen helpottaa, smoothie auttaa ja henki alkaa kulkea.

Hyvää ja opittavaa


Kun katson menneitä viikkoja ja kuukausia, olen juoksuun tyytyväinen. Aika oli toissijainen, vaikka kieltämättä 3.03:29 olisi voinut olla 3,5 minuuttia nopeampi. Kestävyyttä on, mutta kovemmat treenit ovat menneet monta kuukautta surkeasti. Haaveita on, mutta ne kaivan naftaliinista seuraaviin juoksuihin. HHM:llä ei ollut niiden aika. Siinä oli aika saada hyvä juoksu. Siinä oli aika saada vauhdiltaan ehdottomasti tasaisin puolikas. Siinä oli aika nähdä kehitystä ja kehitettävää. Siinä oli aika saada palautetta, että ylämäet menin helpon näköisesti ja muutamat ohittamani kanssajuoksijat jätin tasaisen kevyehköllä ylämäkimenolla. Yllätyin, mutta tarkemmin ajateltuna oivalsin, että reitin ylämäet olivat tosiaan kutistuneet edellisvuosista. Se näkyi myös vauhdin tasaisuudessa. Niistä kaikista mäkien taaplaamisista on ollut hyötyä, vaikka olen niitä kironnut ja kironnut.

Nälkää jäi ja sitä lähden poistamaan syksyllä. Onni oli puolellani, sillä työmatkan lähtöpäivä siirtyi siten, että punatukkainen tyttö juoksee kuin juokseekin Kaarinan syysmaratonilla. Kaarina on ollut mulle hyvä. Odotuksia, toiveita ja haaveita on, joten niitä kohti. Silloin nyt vajaan kolme viikkoa kanssani elänyt astmadiagnoosi on nähnyt monet juoksut ja monet hetket, joten elämä sen kanssa on toivottavasti opettanut. Päällimmäisenä on hymy, helpotus ja hyvä mieli - olosuhteisiin nähden nappiretki Helsingin auringossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti