Kiva reitti ja ihana aurinko - Espoo iltajuoksu 2017

Vuosi sitten voitin arvonnasta osallistumisen toukokuun lopulla järjestettyyn Espoo iltajuoksuun. Se oli uusi tapahtuma, jonka järjestäjinä oli sama taho kuin Rantamaratonin. Silloin lähtö oli klo 20.00, joka hirvitti pahemman kerran. Sehän on lähes keskellä yötä - ainakin mulle!

Tykkäsin tapahtumasta ja juoksu oli sillä kertaa tosi helppoa. Juoksun jälkeen ihana vankkurisauna ja palju ja sitten kohti kotia. Osallistujakyselyyn vastasin, että voisin kuvitella osallistuvani uudelleen. Tosin toiveena kirjoitin, että muuttaisivat lähtöajan tuntia aikaisemmaksi.

Joulun tienoilla huomasin kimppatarjouksen Iltajuoksusta ja Rantakympistä. Tsekkasin Iltajuoksun aloitusajan ja haa - se oli muutettu iltaseiskaksi. Seuraavana huomasin kirjautuvani verkkopankkiin ja maksavani tuplapaketin. Rantakymppi on kiehtonut pitkään, vaan en ole sitä koskaan juossut. Iltajuoksusta ajattelin saavani hyvän testin elämään talven jälkeen.

Rantakymppi jäänee tänäkin vuonna haaveeksi. Kalenteriin on kevään lähetessä kirjautunut samalle viikonlopulle sanat European blind union ja Tallinna. Rantakympin startin aikaan istun kokouspöytien ääressä.

Epävarmuus päällimmäisenä

Cooperin jälkeen mieli oli yhä matalalla. Kaikkein mieluiten olisin jäänyt kotiin katsomaan pojan kanssa Suomi - Valko-Venäjä -peliä. Ekan erän ehdin nähdä ja vannotin poikaa pitämään mua ajan tasalla pelin tuloksesta.

Shortsit jalkaan ja varalta kaprit reppuun. Mittari näytti kesäisiä lukemia, mutta tuulen voimasta ei ollut tietoa. Navigaattori neuvomaan naiset Tapiolan urheilupuistoon ja matkaan. Perillä saatiin tovi etsiä parkkipaikkaa, mutta onni suosi ja saatiin kivasti hallin likelle.

Numeron haku, perinteinen vessakäynti ja vähän varovaista alkuverkkaa. Jalat tuntuivat tavallisilta, mutta kurkkua kutitti. Suuremmin ei jännittänyt, sillä enemmän mietitytti, miten saan happea seuraavan tunnin aikana. Kropassa oli hankala tunne.

Lähdössä oli se tavallinen ryysis, mutta aika nopeasti päästiin omaan rytmiin. Huomasin muutaman sadan metrin jälkeen, ettei happi kulje. Hengitys oli hankalaa eikä vauhtia voinut yhtään lisätä. Ekan kilsan jälkeen pitkä ja loiva ylämäki, jossa tuntui, ettei tässä maailmassa ole tippaakaan happea. Merituulikin huomasi, että nyt oli vaikeaa ja hidastettiin vauhtia. lopulta huipulla ja laskettelua alaspäin.

Alamäessä alkoi helpottaa. Tuulikin kääntyi jotenkin eri tavalla ja teki olosta helpompaa. Henki alkoi kulkea, aurinko paistoi ja juokseminen oli oikeastaan aika kivaa. Käännös oikealle ja jotain betonityömaajuttuja, joista ei ottanut selkoa. "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä." - Kyllä! Kesää on pakko olla jäljellä vaikka miten paljon. Nautin auringosta, lämmöstä ja siitä, että sain juosta kesähepenissä.

Vesi ehkä auttoi

Juomapiste tuli yllättävän pian. Muistin, että se olisi ollut vasta reilusti kolmen kilsan jälkeen, vaan olikin vähän ennen. Puoli mukia vettä, joka teki hyvää kröhivälle kurkulle. Juomapisteellä saatiin tuhlattua aikaa puolisen minuuttia ja en omasta rauhallisesta toimimisesta huolimatta edes onnistunut heittämään pahvimukia roskiin, vaan roskiksen viereen.

Korvissa I was made for loving you baby. Intro keskeytyy. Voiceover (iPhonen ruudunlukuohjelma) höpisee kappaleen kestoa, kappaleen nimeä ja ties mitä muuta. Ehdin ajatella, että nyt se pirun puhelin sekosi. Ei sentään, sillä Voiceover jatkoi "Suomi voitti 3-2". Pojan tilannepäivitys lätkämatsin loppuluvuista. Hihkaisin pikaisesti Merituulille, että suomi voitti ja sen jälkeen suljin suuni.

Matka jatkui. Vaaleita omakotitaloja, kesken kaiken yksi keltainen talo, hacienda-tyylisiä omakotitaloja. Pihvin tuoksu, 1970-luvun kerrostaloja. Asfaltti kevyttä jalkojen alla ja elämä hymyili, koska sain hengitettyä.

Hei, onko pakko?

Edessä kaksi naista, jotka ohitettiin. Muutama sekunti ja naiset menivät meistä ohi. Jäätiin heidän taakseen, välillä yritettiin ohi ja taas jouduttiin jäämään taakse. Merituuli koetti tosissaan päästä ohi, koska meidän olisi ollut helpompi juosta heidän edessään. Muutama hyvä tilaisuus, vaan naisetpas suuressa viisaudessaan kiristivät sadasosasekunnin tahtia ja levittäytyivät varmuuden vuoksi aiempaakin leveämmälle, jottei takaa taatusti pääse kaksi rinnan ohi. Luovutettiin hetkeksi ja naiset hidastivat.

Hemmetti, huomasin oman kärsivällisyyteni alkavan loppua. Teki mieli sanoa jotain, mutta olisin sanonut enemmän kuin vähän rumasti. Mua hieman pelotti juosta niin likellä naisten takana. Entäs jos he yhtäkkiä himmaavat? Entäs jos he yhtäkkiä pysähtyvät? Entäs jos yhtäkkiä osun toista kantapäille? Entäs jos mun nenä on yhtäkkiä toisen selässä? En uskaltanut lisätä yhtään vauhtia, koska en luottanut tuon naiskaksikon liikkeisiin tippaakaan. Teki mieli hyppiä tasajalkaa, vaikka ei se olisi asiaa ratkaissut.

Ymmärrän kilpailuvietin ja vaikeuden päästää ohi. Toki on vain mun mielipide, mutta olisin suonut, että tuo naiskaksikko olisi päästänyt meidät eteensä. Ei maailma voi olla niin pienestä kiinni. Vai voiko?

Risteysalue, jossa liikenteenohjausta ja vähän ylitettäviä katuja. Mies, joka hihkaisi Merituulille toimivansa oppaana talvisaikaan. En kuullut, mistä lajista oli kyse, mutta samapa tuo. Hauska yksityiskohta kuitenkin.

Risteys taisi pelastaa hermoni. Ohitettiin ensin yksittäinen juoksija ja sitten... Heippa naiskaksikko, me mennään nyt! Merituuli katsoi risteyksen liikkeet viisaasti ja päästiin ohi. Helpotus oli valtaisa.

Kannustusta tuntemattomilta

Ehkä pari kilsaa ennen maalia ohi fillaroi mies huomioliivi päällä. Hymyili ja kannusti nimellä. Katsoi kuulemma mua, joten mullehan hänen täytyi puhua. Kiitos, kuka ikinä olitkin.

Vähän myöhemmin takaa alkoi tulla 14 kilsan ja puolimaran kovia juoksijoita. Joku aivan kärkipään miehistä jaksoi kannustaa myös mua. Koetin hymyillä takaisin ja näyttää ilmeillä arvostavani elettä. Nämä ovat aina yhtä ihania. Joka kerran saan huomata, että osa niistä oikeasti kovista juoksijoista ottaa esimerkillisesti huomioon muut sekä monesti antaa sanallisen tai sanattoman tsemppauksen matkaan. Yleensä he jäävät mulle tuntemattomiksi, mutta ajatus on lämmittävä.

Ei enää yhtään kiemuraa

Vika kilsa ja lisättiin vauhtia. Jalat olivat kevyet ja askel rullasi. Vauhdin lisäys kostautui hengityksessä. Muutaman minuutin jälkeen hapen saanti alkoi olla työn takana. Periksi ei enää anneta.

Mutka yhteen suuntaan, mutka toiseen suuntaan, röpelöä jalkakäytävällä, käännös jonnekin, nurmikon ja asfaltin reuna - ei enää! Risteys, jossa kaarreltiin erikoisesti, sillä liikenteenohjaaja seisoi paikoillaan eleettömänä ja mykkänä. Aurinko häikäisi niin, ettei Merituuli nähnyt, mihin piti mennä. Mun tasapaino oli kadota, kun kroppa alkoi huutaa väsymystä hengityksen tehdessä vimmatusti töitä hapen riittämiseen.

Takaa tulee nainen. Menee ohi. Hidastaa ja jää juoksemaan meidän kanssa. Kädet käsissä juoksimme kohti maalia. Tuo nainen selosti mulle, mitä näkyy ja miten ihan just tämä loppuu. Merituuli ymmärsi, että hänen uskottavuutensa oli pahasti pakkasella, koska oli useamman kerran väittänyt, että ihan just on maali. Delegoi ovelasti toisaalle, sillä eihän mulla ollut mitään syytä epäillä just takaa vierelle juossutta.

Korvissa Pet shop boys alkaa lopetella matkaansa länteen "Go West Where the skies are blue. Go West. Sun in wintertime. Go West We will feel just fine,". Ei, ennen kuin olen maalissa! Mulla ei ole aavistustakaan, loppuiko biisi eka vai ylitinkö maaliviivan eka. Viimeiset kymmenet metrit olivat tosi vaikeita. Puhtaalla tahdonvoimalla pääsin ne ja sain itseni viivan yli. Kroppa ei enää suoristunut, koska henki ei kulkenut. Kaikki hengityskapasiteetti oli käytetty ja ääni tuntui katoavan vielä kotonakin.

Mikä fiilis nyt?

Nettona 57:11 on 2,5 minuuttia hitaampi kuin vuosi sitten. Se on olosuhteisiin nähden kelvollinen ja kaikesta huolimatta olen tyytyväinen. En parantanut ja jäin vuoden takaisesta liian paljon. Realiteetti oli, että kolme kilsaa oli hengityksen puolesta niin hankalia, että siihen nähden tämä on kelpo tulos.

Sain uskoa, että pystyn juoksemaan 8:00-8:10 vauhdilla pitkään kohtalaisen vähällä raastolla, kun vain saan happea. Jos en saa, homma on ihan muuta. Viime keväänä kipuilin samanlaisten hengitysongelmien kanssa. Epäilykset kohdistuvat pölyyn ja jonkinlaisiin sen aiheuttamiin oireisiin. Silloin kipuilin aikani ja jossain hetkessä huomasin hengittämisen helpottuvan. Ehkä pöly tai salaperäinen joku poistui. Nyt olen viisaampi ja koetan hakea tähän ratkaisua. Se löytyy tai se ei löydy, mutta saan itselleni mielenrauhan, kun teen asialle jotain.

Ensi vuonna uudestaan?

Melkein sanon, että ensi keväänäkin mun kalenterissa lukee Espoo iltajuoksu. Reitti on kiva ja sopivasti vaihteleva. Hiekkaa ja asfalttia on molempia ja reitin varrella on paljon kaikkea kaunista. Ei tarvitse juosta ruuhkaisten teiden varrella eikä valtaisassa metelissä. Kadut ovat hyväkuntoisia, mutta ihan loppu on ikävän kapea, kiemurainen ja osittain huonokuntoinen. Se ei kestä ikuisesti, mutta saattaa siltä tuntua.

Järjestelyt olivat vuosi sitten hyvät. Tällä kertaa tapahtumainfoa oli hankalampi löytää ja infoviesti järjestäjiltä tuli tosi viime tipassa. Pientä korjausta tähän toivoisin tulevia vuosia ajatellen. Iso plussa on lähtöaika klo 19.00, joka toivottavasti pysyy tuossa. Paljon kuulin hyvää palautetta siitä, että matkavaihtoehdoksi oli annettu myös 14 km. Puolikasta en voi kuvitellakaan juoksevani tuohon aikaan päivästä, joten seiska on hyvä. No, tunnustan pienen äänen kuiskivan, miten olisi 14 kilsaa. Never say never, mutta just nyt punatukkainen tyttö pysyy seiskassa.