maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lepopäivä ilman mitään ylimääräistä


En muista, koska olen pitänyt päivän, jolloin en liiku enkä tee mitään ylimääräistä. No, en tiedä, lasketaanko pyykinpesu ylimääräiseksi vai ei. Hetken leikin ajatuksella, että lähden Itiksen Elixiaan (eli yhä mun ajatuksissa SATSille) testaamaan yhtä mulle vierasta yoga-tuntia. Järki voitti ja jätin menemättä.

Olen ollut tosi väsynyt. Siihen on monia syitä, mutta taatusti pääsiäisen aikaan omin jaloin ulkoillut 41 kilsaa ovat yksi. En malttanut olla eilen aloillani, vaan kyselin kaverin pitkikselle. Aamun auringossa käytiin Arabianrannassa kurkkaamassa merta ja kierrettiin lopulta taloa, jotta saatiin tasan 13 kilsaa. Eihän sitä voinut jättää muutamaa kymmentä metriä vajaaksi. Oli ihanaa päästä reiteille, joille ei ole olut asiaa lähes puoleen vuoteen. Vaikka lähtiessä mittari näytti pakkasta, aurinko toi keväisen tunteen.

Lauantain kävely olisi riittänyt viikon pitkäksi, vaan ei mieli malttanut. Vasta eilisen lenkin jälkeen tunsin, että Länsiväylää varten on kaikki tehty. Olisin ollut aivan valmis juoksemaan jo nyt. Illalla tuntui, etten millään malta odottaa lauantaita. Hassua, sillä yleensä olen hermoromahduksen partaalla ja haluan peruuttaa koko osallistumisen. Tämä on aivan uusi tunne. Mitähän se tietää? Ennen Kaarinan puolikasta olin tosi luottavainen ja siellä homma meni hyvin. Uskaltaisinko ajatella, että lauantainakin kaikki menee riittävän hyvin?

Pääsiäismaanantain aamuun heräsin aikaisin ja nautin tunteesta, että on vielä vapaapäivä. En viitsinyt nousta, vaan nappasin kesken olleen Clive Cuslerin Hyökyaallon ja uppouduin kiinalaisten pahisten, kiinalaisten laittomien siirtolaisten, kansallisen merentutkimuslaitoksen ja Dirk Pitin maailmaan. Oli ihana maata sohvalla hiljaisessa talossa ja tietää, ettei just nyt tarvitse nousta.

Päivän aikana luin kirjan loppuun ja ehdin jo penkoa seuraavaa. Pohdinnassa on, aloitanko Sandra Brownia, Ann Cleavesia vai jotain ihan muuta. Onneksi päätös on edessä vasta parin tunnin kuluttua nukkumaan mennessä.

Voimat olivat aivan poissa. Tuntui, etten jaksanut puristaa kättä nyrkkiin, kun vain väsytti. Nukahdin päivän aikana useampaan kertaan ja tuntui, etten jaksa edes liikkua. Iltaa kohden olo on vähän kohentunut ja tuntuu, että voimia on palannut takaisin.

Päivällä katselin ikkunasta ja pohdin kävelylenkkiä. Pohdin, jos kysyisin jotain kaveria seuraksi. Pohdin ja päätin, ettei tänään. Kropan voimattomuus kyllä tiesi, että lepopäivä on otettava just tähän hetkeen. Huomenna ja torstaina lyhyet lenkit ja torstain lenkillä kiihdyttäen muutamia lyhtypylväiden välejä. Jonain aamuna uimaan ja ainakin nyt tuntuu, että kävisin huomisaamuna tekemässä kevyen salitreenin ennen töitä. Onneksi voi päättää vasta aamulla, mitä haluankaan tehdä.

Mun on ollut välillä vaikea ottaa lepopäiviä. Usein olen ottanut sen vasta just tässä tilanteessa, kun ei ole enää voimia tehdä mitään. Väkisin en ole lähtenyt yrittämään, vaan olen osannut hellittää hetkeksi ja vain olla. Palautumista voisin taatusti harjoitella paremmillakin keinoilla. Kun katson elämän kokonaiskuormitusta, veikkaan palautumisen jäävän liian pieneksi. Toisaalta liikkuminen on se, joka antaa voimia ja tukee monia muita asioita. En käsitä, miten olen joskus osannut olla liikkumatta. En käsitä, miten olen osannut olla vain sisällä, kun yksi parhaista asioista on kipaista lenkkarit jalassa ulos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti