Länsiväyläjuoksun huono karma

Kolmesti olen aikonut osallistua Länsiväyläjuoksun pidemmälle matkalle ja vain ensimmäisellä kerralla olen onnistunut. Haikeilla mielin katselin klo 13.15 kelloa ja ajattelin lähtölaukauksen pamahtavan Otaniemessä. Näillä minuuteilla matkaa olisi jäljellä 5-6 km, jos kaikki olisi mennyt suunnitelman mukaan. Haikeaa, vaikka pahin pettymys on laantunut.

Aivan en ole vielä selättänyt fiilistä, joka liittyy huvittamattomuuteen. Jos kuka omin päin juoksentelemaan pystyvä olisi erehtynyt sanomaan mulle viime päivinä, ettei huvita lähteä lenkille tai ei huvita lähteä lappujuoksuun, olisin todennäköisesti saanut infernaalisen hepulin. Etenkin, jos perusteluna olisi ollut vain se, ettei huvita tai sataa vähän vettä eikä siksi huvita. Huvittamattomuus voi kertoa jostain tärkeästä, joka on noteerattava. Se voi myös olla hyvä tunne, joka viestittää, että on pysähdyttävä. Mulle nämä näkökulmat olisivat viime päivinä olleet täysin merkityksettömiä, vaikka järki tiesi niiden olemassaolon. Oma motivaation puute ja totaalinen kyllästyminen pään iskemiseen päin seinää oli niin hurja, että se olisi voittanut järjen äänen ja ymmärryksen, jota kaiken muun tunneryöpyn alla on.

Tunnelmia 2015 Länäristä

Toissakeväänä juoksemani Länärin 17,3 km oli siihen asti elämän pisin lappujuoksu enkä oikein tiennyt, mitä matkalta odottaisin. Reitti ei ollut helpoimpia ja välillä epäilimme Sailan kanssa, ettei näistä ylämäistä tulla ikinä alas. Tuntui, että nousimme, nousimme ja nousimme. Välillä tasaisia pätkiä ja jälleen ylöspäin.

Reiluun kymppiin matka meni mukavasti. Sen jälkeen kramppasi ja voimat alkoivat vähitellen loppua. Kävelypätkiä ja ajatusten virittämistä maaliin. Jos olisin ollut yksin matkassa, olisin jättänyt kesken 15 kilsan kohdalla. Siinä oli täydellinen seinä eikä mitään motivaatiota jatkaa. Saila sai puhuttua askel askeleelta eteenpäin ja lopulta näkyvissä kyltti, jossa oli ihana luku 17 km eli maaliin noin 300 metriä. Sen kyltin kohdalla myös kaveri, joka oli tullut maaliin paljon aikaisemmin. Hän lähti juoksemaan loput sadat metrit meidän kanssa ja jostain ihmeestä rutistin voimia pieneen kiriin Otaniemen kentällä. Kaikista vaikeuksista huolimatta maalissa tunsin itseni voittajaksi.

Viime vuonna pohdin, että kokeilisin, miltä reitti nyt tuntuu. Ei onnistunut, sillä sairastuminen vei oppaaksi lähdössä olleen kaverin enkä saanut uutta tilalle. Kyllä Merituuli koetti selittää tropit saatuaan, että hän tästä vielä. siihen ilmoitin jyrkkänä päätöksenä, etten huoli häntä mukaan. Kukaan ei juokse sairaana!

Vuoden 2016 osallistumisen siirto tälle vuodelle ja kohti uutta yritystä. Uskomaton epäonni vainosi jälleen, sillä nyt oppaaksi oli lähdössä toinen kaverini, joka sairastui alkuviikosta. Jälleen kyselyjä, jos kenen kalenteriin sopisi. Osa oli töissä, osalle matka oli liian pitkä, osa juoksi itse ja osa juoksi itse jossain muualla tai ainakin huomenna Helsinki spring marathonilla. Hyvä on, minä luovutan. Ei sitten!

Odotus näyttää nyt päättyneen

Ratkaisun oppaanmetsästyksestä tein torstaiaamuna klo 6.58, kun solmin eteisessä tossujen nauhoja. Oli päätettävä, mitä juoksen aamulenkkinä. Alkuperäinen ajatus oli kevyt 50 minuuttinen, jossa ihan muutama reipas pätkä vauhtia testaillen. Oli päätettävä, odotanko vielä opaskuvion järjestymistä vai päätänkö odotuksen päättyneen. Vaaka kallistui jälkimmäiseen ja pikaisesti kehittelin aiempien treeniviikkojen pohjalta reippaan, jonka juoksisin ihan just. Ovi auki ja nenä kohti aurinkoista aamua.

Verkkailin poikkeuksellisen pitkään, sillä vasta kolmen kilsan jälkeen Tapaninvainion uimarannan sillalla tunsin olevani sopivan hereillä kokeilemaan, lähtisikö punatukkaisesta tytöstä jotain irti. Jalat olivat koko matkan olleet tosi raskaat ja etenkin etureidet tuntuivat haloilta. Käännös jokivarteen. Nenä kohti kaukana edessä olevaa Vanhankaupunginkoskea ja askeleeseen ripaus lisää vauhtia. Ei! Ei! Vastatuuli! Mitä olen tehnyt saadakseni heti seiskan jälkeen aamulla reippaamman lenkin ja koko reippaan osuuden vastatuuleen? Kuka on sanonut, että olen tällaista pyytänyt? Teki mieli kirota ja irvistellä, vaan päättäväisyys ei antanut periksi himmata takaisin pk-vauhtiin. Hammasta purren tappelin 30 minuuttia ja sain edes kohtalaisen vauhdin aikaan. Reippaan kilsat pyörivät 8:26-8:36 välissä, mikä oli kelvollinen ajatellen kellonaikaa ja innolla puhkuvaa vastaista. Muita liikkujia oli paljon. Etenkin sinitakkisia pyöräilijöitä oli lähes ruuhkaksi asti. En ymmärrä, miten kaikilla fillaroitsijamiehillä oli torstaiaamuna sininen takki.

Muutama vastatuulikilsa lisää

Eilen lähdin töiden jälkeen pitkikselle. Sen osasin mitoittaa oikein, sillä ohjelmaan oli vahingossa jäänyt myös pitkis, vaikka olisi ollut Länäri-viikko. Ulkona arvoin, mikä suunta olisi tuulen kannalta edes kohtalaisen mukava. Aikaa olisi tuhlattavana 140 minuuttia, joka tarkoittaisi jotain vähän reilua 15 kilsaa. Jokivartta jälleen kohti Tapaninvainiota ja alusta lähtien Tuomarinkylän kartanonpuolelle, jos siellä olisi suojaisempaa. Ei ollut, vaan tuntui, että vastassa on tiiliseinä.

Tuulen voima oli hurja. Välillä tuntui, että huojun puolelta toiselle, kun koetan iskeä vastaan ja voittaa tuulen voimat. Kohina oli niin kova, ettei tahtonut kuulla, jos takaa tuli ihminen. Onneksi pyöräilijät soittivat kelloa, jolloin heidät oli helpompi huomata.

Sorsia laskeutumass auimaan Tapaninvainion uimarannalta. Toki sorsienkin on päästävä rannalta eikä mistä tahansa. Haltialan silta ja matka jatkui. Kartanonkoskella kiersimme metsäalueen, joka lienee Tammiston luonnonsuojelualue. En ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan, vaan Google tiesi sen olevan Vantaan ensimmäinen luonnonsuojelualue, sillä se on suojeltu jo vuonna 1946. Metsässä kasvaa ainakin tammia, lehmuksia, vaahteroita ja pähkinäpensaita. Jokin polkukin metsän halki meni, mutta sinne ei tohdittu lähteä. Uteliaisuus jäi kalvamaan, joten polun voisi joskus käydä kurkkaamassa vaikka kävellen.

Pieniä pätkiä juoksimme tyynessä ja auringossa. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut puskea eteenpäin. Jälkikäteen katselin datasta, missä kohdassa oli ollut täydellinen tuulensuoja. Ero näkyi vauhdissa selvästi.

Lopulta takaisin Haltialan sillalle, joenhaaran ylitys katujen kautta, Siltamäki, Tapaninvainio ja lopulta pääradan alitus näkyvissä. Mittari hihkaisi, että matkaa olisi taitettava vielä reilut 12 minuuttia. Pikaisesti ynnäilin, mistä saisi sopivan pätkän. Lopulta juostiin seuraavalle sillalle ja sieltä takaisin. Vanhan junasillan nurkilla kasoittain sorsapariskuntia ja joella jopa yksi meloja tuulta uhmaamassa. Parkkipaikalla mittari hihkaisi 16 kilsaa ja kuutisen minuuttia ylipitkän ajan. Helpotus, että retki oli ohi. Olin liikkeellä turhan huonolla syömisellä ja pari kolme vikaa kilsaa pohkeissa alkoi tuntua kramppien oireita. Kovin pitkään en olisi pärjännyt, sillä vesi ja urkkajuomakin oli jo juotu. Kotona sauna, jossa väsyneet jalat hetkeksi kohti kattoa ja loppuilta lepoa. Pojan kanssa katsoimme elämämme ensimmäisen Vain elämää -jakson, sillä poika halusi nähdä Olli Lindholmin päivän. Yö-fanin olen tuosta abiturientista onnistunut kasvattamaan.