Kauhu-unia - toivottavasti ei kuutta viikkoa

Harvoin näen unta juoksemisesta ja lappujuoksuista. Viimeisin tosi elävä uni, jonka muistan, oli just ennen Kaarinan syysmaratonia. Herätyskellon soidessa en ollut varma, joko olin juossut Kaarinassa vai ollaanko vasta kääntämässä auton nokka kohti Turun motaria.

Toissayönä uniin hyökkäsi kuuden viikon kuluttua juostava HHM. Jollain tasolla olen stressannut ja jännittänyt sitä tosi paljon, koska on huonolla tuurilla jäämässä koko vuoden 2017 ainoaksi puolikkaaksi. Kaarinan menetin työmatkalle, kun ovat menneet siirtämään syysmaratonin lokakuun alkuun. HCR:n menetin työmatkalle ja myin osallistumisen pois, sillä juoksun aikaan istun madridilaisessa konferenssitilassa European disability forumin vuosikokouksessa. Myönnän, että tässä kohdassa laitoin uran juoksemisen edelle, vaikka yleensä pidän todella tiukasti juoksuistani ja liikkumisestani kiinni. Kenties tämä oli se säännön vahvistava poikkeus.

Syksylle etsin ja mietin puolikasta. Tallinnaan ovat työkaverit houkutelleet, vaan en tiedä. Pääkaupunkijuoksussa olisi, vaan reitti on rankka. Vantaalle en lähde loikkimaan kaikensortin rotvallinreunojen yli. Kankaanpäässä juostaan 21.10, mutta siitä en tiedä yhtikäs mitään. Joulumara on Nokialla just ennen joulua, vaan silloin voi olla jäistä tai sitten on ihana sula maa.

HHM-uni oli todellinen horror-uni. Vieläkin puistattaa ja kylmät väreet menevät selässä pelkistä ajatuksista. Startti oli aamulla ja jo silloin mittari näytti +25. Ei tuullut ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Todellinen punatukkaisen tytön painajaissää kovempaa juoksua ajatellen. Minä, joka en kestä hellejuoksuja tippaakaan. Helle sopii leppoisalle lenkille, jonka päätteeksi voi vaikka piipahtaa uimassa.

Matkaan lähdettiin ja kaikki meni pieleen lähes alusta lähtien. Neste ei imeytynyt, helle uuvutti, oli paha olo ja paahtava aurinkoiset tyvenet asfalttibaanat eivät olleet mieleeni. Jossain kohdassa tajusin, etten tule pääsemään maaliin asti, sillä hommasta ei vain tule mitään. Olo oli kuin pahimmasta kauhuleffasta.

En tiedä, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että olin kuin olinkin maalissa. Ei ole aavistustakaan, miten olin sinne päässyt. Aikakin oli oikein passeli 2.51:47. Ynnäilin, että tuo tarkoittaa noin 8:00-8:05 keskaria, jotta jää varaa juomapistekävelyille. En taida talven jälkeen olla siinä kunnossa, että tuollaiseen ihmeeseen pystyisin. Toki mulla on haave kurotella kohti uutta omaa parasta aikaa, mutta kesäkuu on niin pian talven jälkeen.

Toivottavasti nämä unet eivät jatku seuraavia viikkoja. Edessä on liian monta yötä, joiden kätköissä ehdin elää läpi kaikki 21,1 kilsaan mahtuvat kauhun hetket ja epätoivoiselta tuntuvat yritykset. Sääennustetta en uskalla edes ajatella.