Vappuaattolenkkeilyä ja loskaa ja tietysti Pikku Myy

Vappuaattolenkkeilyä ja loskaa ja tietysti Pikku Myy
Vappuaaton aloitin aamulenkillä märällä hiekkatiellä ja pienten loskaisten pätkien keskellä. En olisi uskonut väisteleväni litimärkiä hiekkatien kohtia, hipsuttelevani loskakerroksen peitossa olevalla puusillalla ja olevani pariin kertaan lähellä liukastua loskakasaan. Eilisiltana lunta oli enemmän kuin jouluna ja olipa siskoni mies laittanut Facebookiin päivityksen, jossa kertoi hervantalaiskapakan portsarin toivottaneen hänelle hyvää joulua. Tunnelma oli huomattavasti enemmän jouluinen kuin vappuinen. Ja minä vein toppatakit ja saapikkaat kellariin toissailtana...

Olin juossut kaikki ohjelmaan merkityt kevyen viikon lenkit arkipäivien aikana. Halusin kuitenkin ulkoiluttaa itseäni vappuun heräilevässä kaupungissa, joten rauhakseen lähdettiin ystävän kanssa matkaan. Kierreltiin lähes kymppi pitkin pohjoisen ja koillisen Helsingin kävelyteitä. Osa matkasta mentiin viime viikonloppuna juostun Helsinki spring marathonin reittiä. Voi taivas, miten tylsää sen reitin yksi asfalttipätkä oli! Autoja, suoraa asfalttia, autoja, suoraa asfalttia eikä mitään muuta - huokaus. Onneksi oli juttuseuraa, sillä tokihan ylimääräiseksi kaveriksi sain myös vanhan ystäväni vastatuulen.

Pakilassa oli hieman vaihtelua ja Pakilan siirtolapuutarhan kulmilla ihmettelimme mökkejä. Samalla pohdimme siirtolapuutarhojen ideaa ja juuri päivän lehden uutisoimaa uutta siirtolapuutarhaa Keimolan kulmille. SE tullee Vantaanjoen toiseen päähän, jossa en ainakaan tiedä koskaan käyneeni. No, olen käynyt tois puolen jokea, sillä syksyllä sain viettää aurinkoisen iltapäivän kokouksessa Königstedtin kartanossa. Ihana vanha rakennus ja historian siipien havinan tunnelma.

Alusta lähtien etureidet olivat jotenkin oudot. Ajattelin, että väsymys, painavuus ja ihmeellinen tönkkösuolattu fiilis katoavat matkan varrella. Eivät kadonneet, vaan pikemminkin lisääntyivät. Syke pysyi pk2-lukemissa, vaikka meno tuntui tervassa rämpimiseltä. Jaloissa ei vain ollut sitä jotain, jota olisin tarvinnut. Ajattelin, että kulutamme täällä ikuisuuden ja etanatkin menevät ohi. Yllätys oli positiivinen, kun huomasin, ettei vauhti ollutkaan ollut superpaljon hitaampaa kuin yleensä rauhallisilla pk-lenkeillä. Keskariksi sain pari sekuntia alle ysin, joten tervatynnyri taisi olla mielikuvituksen tuotetta.

Kevyt viikko sinne päin

Ihan niin kevyt ei viikosta tullut, mitä Harri ohjelmaa tehdessä on luultavasti ajatellut. Tiistaina juoksin yhden ystävän kanssa pitkin Tammisalon ja Herttoniemen rantoja, ihmettelin nokikanoja, kuuntelin Santiksesta heittimillä tai jollain ampumista ja lopulta juoksin vikat parikilsaa raesateessa. En ole aikoihin kastunut lenkillä niin pahasti. Takaisin työhuoneeseen kivutessa ihmettelin, miten juoksutakin hihatkin olivat liimautuneet käsivarsiin. Oli vähän hankaluuksia saada takki pois päältä.

Keskiviikkoaamuna kipaisin samoilla nurkilla parinkymmenen minuutin reippaan. En tiedä, miten viisasta reippaita lenkkejä on juosta aamusta. Se on vain viime aikoina ollut ainoita vaihtoehtoja, joten olen ajatellut, että parempi aamusta kuin ei lainkaan. Toisaalta myös HHM:n startti on aamulla, joten uskottelen itselleni totuttavani kroppaa aamuvarhaiseen reippaampaan menoon. Syystä tai toisesta en ole saanut reippailla lenkeillä itsestäni irti ihan sitä, mitä toivoisin. Nytkin vauhdit jäivät 8:21-8:26 tienoille, joka on 20-40 sekuntia hitaampaa kuin tahtoisin. Ei vain lähtenyt. Liekö aamulla oma osuutensa irtoamattomuuteen?

Perjantaina kävin kaverin kanssa kiertämässä Arabianrannan lenkin. Vähän eri kautta ollaan menty, sillä matka oli puolisen kilsaa lyhyempi kuin yleensä tuolla lenkillä. Arabianrannassa opiskelijapojat olivat aloittaneet vapun vieton juomien ja ruokien kera. Pohdin, että pojille voi tulla hankala ensi viikko, jos jatkavat valitsemallaan tiellä vappupäivään asti. Nautin meren tuoksusta, aukeuden tunteesta ja kaupungin läheisyydestä muistuttaneesta Kulosaaren sillalla kulkeneen metron äänistä. Arabianrannassa on oma viehätyksensä, vaikka yhä rannan hiekkatie saa helteen, pölyn ja ahdistuksen muistot puskemaan pintaan. Elämäni ekalla puolikkaalla se pirun tie tuntui jatkuvan loputtomasti!

Vahinkokilsat 150,6

Vahingossa onnistuin huhtikuussa juoksemaan näiden reilun 2,5 vuoden aktiivisen juoksemiseni toiseksi kovimmat kuukausikilsat. Havahduin siihen, kun merkkasin ylös muutaman tunnin kuluttua päättyvän kuukauden saldon ja koko vuoden yhteissaldon. Viime joulukuu on kirkas ykkönen, sillä silloin taaplasin pitkin poikin Helsinkiä yli 162 kilsaa. Päättyvälle huhtikuulle matkaa taitoin 150,6 kilsaa. Yleensä kuukausikilsat ovat pyörineet 110-130 kilsan välissä, joten tämä oli hämmentävä ja yllättävä lukema.

Pikku Myy!

Vappua en vietä keskustassa. En vietä sitä Ullanlinnanmäellä enkä katso Mantan lakitusta. Michael Connellyn Yöihmisiä, Monopolin pelaaminen ja kaikenlaisten lehtien lueskelu riittävät hyvin. Simaa ja pari munkkia sekä tietty perunasalaattia - siinä ovat vappuruokani. Huomiselle en ole sopinut lenkkiä, vaan nytpäs alkaa mieli muuttua ja tekisi mieli kirmata pieni kevyt vappupäivälenkki. Muutama kaveri on lähdössä poluille, jotka eivät ole mun juttu. Olen siis seuraa vailla ihan tositarkoituksella pienelle aurinkolenkille - uskon sääennustukseen.

Viikolla jäin haikailemaan Itiksen Prismassa Pikku Myy -ilmapallon perään. Se oli niin mun! Ihana! En tohtinut ostaa, vaan kuva oli napattava muistoksi. Punaista mekkoa ei ollut päällä, mutta muuten tunsin yhteenkuuluvuutta tuon temperamenttisen nutturapään kanssa.

Pikku Myy seurailee puuhiani pehmolelun muodossa. Yli 20 vuotta sitten olin jollain kurssilla, jossa ohjaaja heitti yhtäkkiä tuon ihanan pehmolelun syliini ja väitti meidän muistuttavan toisiaan. Hmmmm.... Todenmukaisuudesta en tiedä, mutta jotain viehättävää siinä suorasuussa on.

Kauhu-unia - toivottavasti ei kuutta viikkoa

Harvoin näen unta juoksemisesta ja lappujuoksuista. Viimeisin tosi elävä uni, jonka muistan, oli just ennen Kaarinan syysmaratonia. Herätyskellon soidessa en ollut varma, joko olin juossut Kaarinassa vai ollaanko vasta kääntämässä auton nokka kohti Turun motaria.

Toissayönä uniin hyökkäsi kuuden viikon kuluttua juostava HHM. Jollain tasolla olen stressannut ja jännittänyt sitä tosi paljon, koska on huonolla tuurilla jäämässä koko vuoden 2017 ainoaksi puolikkaaksi. Kaarinan menetin työmatkalle, kun ovat menneet siirtämään syysmaratonin lokakuun alkuun. HCR:n menetin työmatkalle ja myin osallistumisen pois, sillä juoksun aikaan istun madridilaisessa konferenssitilassa European disability forumin vuosikokouksessa. Myönnän, että tässä kohdassa laitoin uran juoksemisen edelle, vaikka yleensä pidän todella tiukasti juoksuistani ja liikkumisestani kiinni. Kenties tämä oli se säännön vahvistava poikkeus.

Syksylle etsin ja mietin puolikasta. Tallinnaan ovat työkaverit houkutelleet, vaan en tiedä. Pääkaupunkijuoksussa olisi, vaan reitti on rankka. Vantaalle en lähde loikkimaan kaikensortin rotvallinreunojen yli. Kankaanpäässä juostaan 21.10, mutta siitä en tiedä yhtikäs mitään. Joulumara on Nokialla just ennen joulua, vaan silloin voi olla jäistä tai sitten on ihana sula maa.

HHM-uni oli todellinen horror-uni. Vieläkin puistattaa ja kylmät väreet menevät selässä pelkistä ajatuksista. Startti oli aamulla ja jo silloin mittari näytti +25. Ei tuullut ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Todellinen punatukkaisen tytön painajaissää kovempaa juoksua ajatellen. Minä, joka en kestä hellejuoksuja tippaakaan. Helle sopii leppoisalle lenkille, jonka päätteeksi voi vaikka piipahtaa uimassa.

Matkaan lähdettiin ja kaikki meni pieleen lähes alusta lähtien. Neste ei imeytynyt, helle uuvutti, oli paha olo ja paahtava aurinkoiset tyvenet asfalttibaanat eivät olleet mieleeni. Jossain kohdassa tajusin, etten tule pääsemään maaliin asti, sillä hommasta ei vain tule mitään. Olo oli kuin pahimmasta kauhuleffasta.

En tiedä, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että olin kuin olinkin maalissa. Ei ole aavistustakaan, miten olin sinne päässyt. Aikakin oli oikein passeli 2.51:47. Ynnäilin, että tuo tarkoittaa noin 8:00-8:05 keskaria, jotta jää varaa juomapistekävelyille. En taida talven jälkeen olla siinä kunnossa, että tuollaiseen ihmeeseen pystyisin. Toki mulla on haave kurotella kohti uutta omaa parasta aikaa, mutta kesäkuu on niin pian talven jälkeen.

Toivottavasti nämä unet eivät jatku seuraavia viikkoja. Edessä on liian monta yötä, joiden kätköissä ehdin elää läpi kaikki 21,1 kilsaan mahtuvat kauhun hetket ja epätoivoiselta tuntuvat yritykset. Sääennustetta en uskalla edes ajatella.

Länsiväyläjuoksun huono karma

Kolmesti olen aikonut osallistua Länsiväyläjuoksun pidemmälle matkalle ja vain ensimmäisellä kerralla olen onnistunut. Haikeilla mielin katselin klo 13.15 kelloa ja ajattelin lähtölaukauksen pamahtavan Otaniemessä. Näillä minuuteilla matkaa olisi jäljellä 5-6 km, jos kaikki olisi mennyt suunnitelman mukaan. Haikeaa, vaikka pahin pettymys on laantunut.

Aivan en ole vielä selättänyt fiilistä, joka liittyy huvittamattomuuteen. Jos kuka omin päin juoksentelemaan pystyvä olisi erehtynyt sanomaan mulle viime päivinä, ettei huvita lähteä lenkille tai ei huvita lähteä lappujuoksuun, olisin todennäköisesti saanut infernaalisen hepulin. Etenkin, jos perusteluna olisi ollut vain se, ettei huvita tai sataa vähän vettä eikä siksi huvita. Huvittamattomuus voi kertoa jostain tärkeästä, joka on noteerattava. Se voi myös olla hyvä tunne, joka viestittää, että on pysähdyttävä. Mulle nämä näkökulmat olisivat viime päivinä olleet täysin merkityksettömiä, vaikka järki tiesi niiden olemassaolon. Oma motivaation puute ja totaalinen kyllästyminen pään iskemiseen päin seinää oli niin hurja, että se olisi voittanut järjen äänen ja ymmärryksen, jota kaiken muun tunneryöpyn alla on.

Tunnelmia 2015 Länäristä

Toissakeväänä juoksemani Länärin 17,3 km oli siihen asti elämän pisin lappujuoksu enkä oikein tiennyt, mitä matkalta odottaisin. Reitti ei ollut helpoimpia ja välillä epäilimme Sailan kanssa, ettei näistä ylämäistä tulla ikinä alas. Tuntui, että nousimme, nousimme ja nousimme. Välillä tasaisia pätkiä ja jälleen ylöspäin.

Reiluun kymppiin matka meni mukavasti. Sen jälkeen kramppasi ja voimat alkoivat vähitellen loppua. Kävelypätkiä ja ajatusten virittämistä maaliin. Jos olisin ollut yksin matkassa, olisin jättänyt kesken 15 kilsan kohdalla. Siinä oli täydellinen seinä eikä mitään motivaatiota jatkaa. Saila sai puhuttua askel askeleelta eteenpäin ja lopulta näkyvissä kyltti, jossa oli ihana luku 17 km eli maaliin noin 300 metriä. Sen kyltin kohdalla myös kaveri, joka oli tullut maaliin paljon aikaisemmin. Hän lähti juoksemaan loput sadat metrit meidän kanssa ja jostain ihmeestä rutistin voimia pieneen kiriin Otaniemen kentällä. Kaikista vaikeuksista huolimatta maalissa tunsin itseni voittajaksi.

Viime vuonna pohdin, että kokeilisin, miltä reitti nyt tuntuu. Ei onnistunut, sillä sairastuminen vei oppaaksi lähdössä olleen kaverin enkä saanut uutta tilalle. Kyllä Merituuli koetti selittää tropit saatuaan, että hän tästä vielä. siihen ilmoitin jyrkkänä päätöksenä, etten huoli häntä mukaan. Kukaan ei juokse sairaana!

Vuoden 2016 osallistumisen siirto tälle vuodelle ja kohti uutta yritystä. Uskomaton epäonni vainosi jälleen, sillä nyt oppaaksi oli lähdössä toinen kaverini, joka sairastui alkuviikosta. Jälleen kyselyjä, jos kenen kalenteriin sopisi. Osa oli töissä, osalle matka oli liian pitkä, osa juoksi itse ja osa juoksi itse jossain muualla tai ainakin huomenna Helsinki spring marathonilla. Hyvä on, minä luovutan. Ei sitten!

Odotus näyttää nyt päättyneen

Ratkaisun oppaanmetsästyksestä tein torstaiaamuna klo 6.58, kun solmin eteisessä tossujen nauhoja. Oli päätettävä, mitä juoksen aamulenkkinä. Alkuperäinen ajatus oli kevyt 50 minuuttinen, jossa ihan muutama reipas pätkä vauhtia testaillen. Oli päätettävä, odotanko vielä opaskuvion järjestymistä vai päätänkö odotuksen päättyneen. Vaaka kallistui jälkimmäiseen ja pikaisesti kehittelin aiempien treeniviikkojen pohjalta reippaan, jonka juoksisin ihan just. Ovi auki ja nenä kohti aurinkoista aamua.

Verkkailin poikkeuksellisen pitkään, sillä vasta kolmen kilsan jälkeen Tapaninvainion uimarannan sillalla tunsin olevani sopivan hereillä kokeilemaan, lähtisikö punatukkaisesta tytöstä jotain irti. Jalat olivat koko matkan olleet tosi raskaat ja etenkin etureidet tuntuivat haloilta. Käännös jokivarteen. Nenä kohti kaukana edessä olevaa Vanhankaupunginkoskea ja askeleeseen ripaus lisää vauhtia. Ei! Ei! Vastatuuli! Mitä olen tehnyt saadakseni heti seiskan jälkeen aamulla reippaamman lenkin ja koko reippaan osuuden vastatuuleen? Kuka on sanonut, että olen tällaista pyytänyt? Teki mieli kirota ja irvistellä, vaan päättäväisyys ei antanut periksi himmata takaisin pk-vauhtiin. Hammasta purren tappelin 30 minuuttia ja sain edes kohtalaisen vauhdin aikaan. Reippaan kilsat pyörivät 8:26-8:36 välissä, mikä oli kelvollinen ajatellen kellonaikaa ja innolla puhkuvaa vastaista. Muita liikkujia oli paljon. Etenkin sinitakkisia pyöräilijöitä oli lähes ruuhkaksi asti. En ymmärrä, miten kaikilla fillaroitsijamiehillä oli torstaiaamuna sininen takki.

Muutama vastatuulikilsa lisää

Eilen lähdin töiden jälkeen pitkikselle. Sen osasin mitoittaa oikein, sillä ohjelmaan oli vahingossa jäänyt myös pitkis, vaikka olisi ollut Länäri-viikko. Ulkona arvoin, mikä suunta olisi tuulen kannalta edes kohtalaisen mukava. Aikaa olisi tuhlattavana 140 minuuttia, joka tarkoittaisi jotain vähän reilua 15 kilsaa. Jokivartta jälleen kohti Tapaninvainiota ja alusta lähtien Tuomarinkylän kartanonpuolelle, jos siellä olisi suojaisempaa. Ei ollut, vaan tuntui, että vastassa on tiiliseinä.

Tuulen voima oli hurja. Välillä tuntui, että huojun puolelta toiselle, kun koetan iskeä vastaan ja voittaa tuulen voimat. Kohina oli niin kova, ettei tahtonut kuulla, jos takaa tuli ihminen. Onneksi pyöräilijät soittivat kelloa, jolloin heidät oli helpompi huomata.

Sorsia laskeutumass auimaan Tapaninvainion uimarannalta. Toki sorsienkin on päästävä rannalta eikä mistä tahansa. Haltialan silta ja matka jatkui. Kartanonkoskella kiersimme metsäalueen, joka lienee Tammiston luonnonsuojelualue. En ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan, vaan Google tiesi sen olevan Vantaan ensimmäinen luonnonsuojelualue, sillä se on suojeltu jo vuonna 1946. Metsässä kasvaa ainakin tammia, lehmuksia, vaahteroita ja pähkinäpensaita. Jokin polkukin metsän halki meni, mutta sinne ei tohdittu lähteä. Uteliaisuus jäi kalvamaan, joten polun voisi joskus käydä kurkkaamassa vaikka kävellen.

Pieniä pätkiä juoksimme tyynessä ja auringossa. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut puskea eteenpäin. Jälkikäteen katselin datasta, missä kohdassa oli ollut täydellinen tuulensuoja. Ero näkyi vauhdissa selvästi.

Lopulta takaisin Haltialan sillalle, joenhaaran ylitys katujen kautta, Siltamäki, Tapaninvainio ja lopulta pääradan alitus näkyvissä. Mittari hihkaisi, että matkaa olisi taitettava vielä reilut 12 minuuttia. Pikaisesti ynnäilin, mistä saisi sopivan pätkän. Lopulta juostiin seuraavalle sillalle ja sieltä takaisin. Vanhan junasillan nurkilla kasoittain sorsapariskuntia ja joella jopa yksi meloja tuulta uhmaamassa. Parkkipaikalla mittari hihkaisi 16 kilsaa ja kuutisen minuuttia ylipitkän ajan. Helpotus, että retki oli ohi. Olin liikkeellä turhan huonolla syömisellä ja pari kolme vikaa kilsaa pohkeissa alkoi tuntua kramppien oireita. Kovin pitkään en olisi pärjännyt, sillä vesi ja urkkajuomakin oli jo juotu. Kotona sauna, jossa väsyneet jalat hetkeksi kohti kattoa ja loppuilta lepoa. Pojan kanssa katsoimme elämämme ensimmäisen Vain elämää -jakson, sillä poika halusi nähdä Olli Lindholmin päivän. Yö-fanin olen tuosta abiturientista onnistunut kasvattamaan.

Lepopäivä ilman mitään ylimääräistä

En muista, koska olen pitänyt päivän, jolloin en liiku enkä tee mitään ylimääräistä. No, en tiedä, lasketaanko pyykinpesu ylimääräiseksi vai ei. Hetken leikin ajatuksella, että lähden Itiksen Elixiaan (eli yhä mun ajatuksissa SATSille) testaamaan yhtä mulle vierasta yoga-tuntia. Järki voitti ja jätin menemättä.

Olen ollut tosi väsynyt. Siihen on monia syitä, mutta taatusti pääsiäisen aikaan omin jaloin ulkoillut 41 kilsaa ovat yksi. En malttanut olla eilen aloillani, vaan kyselin kaverin pitkikselle. Aamun auringossa käytiin Arabianrannassa kurkkaamassa merta ja kierrettiin lopulta taloa, jotta saatiin tasan 13 kilsaa. Eihän sitä voinut jättää muutamaa kymmentä metriä vajaaksi. Oli ihanaa päästä reiteille, joille ei ole olut asiaa lähes puoleen vuoteen. Vaikka lähtiessä mittari näytti pakkasta, aurinko toi keväisen tunteen.

Lauantain kävely olisi riittänyt viikon pitkäksi, vaan ei mieli malttanut. Vasta eilisen lenkin jälkeen tunsin, että Länsiväylää varten on kaikki tehty. Olisin ollut aivan valmis juoksemaan jo nyt. Illalla tuntui, etten millään malta odottaa lauantaita. Hassua, sillä yleensä olen hermoromahduksen partaalla ja haluan peruuttaa koko osallistumisen. Tämä on aivan uusi tunne. Mitähän se tietää? Ennen Kaarinan puolikasta olin tosi luottavainen ja siellä homma meni hyvin. Uskaltaisinko ajatella, että lauantainakin kaikki menee riittävän hyvin?

Pääsiäismaanantain aamuun heräsin aikaisin ja nautin tunteesta, että on vielä vapaapäivä. En viitsinyt nousta, vaan nappasin kesken olleen Clive Cuslerin Hyökyaallon ja uppouduin kiinalaisten pahisten, kiinalaisten laittomien siirtolaisten, kansallisen merentutkimuslaitoksen ja Dirk Pitin maailmaan. Oli ihana maata sohvalla hiljaisessa talossa ja tietää, ettei just nyt tarvitse nousta.

Päivän aikana luin kirjan loppuun ja ehdin jo penkoa seuraavaa. Pohdinnassa on, aloitanko Sandra Brownia, Ann Cleavesia vai jotain ihan muuta. Onneksi päätös on edessä vasta parin tunnin kuluttua nukkumaan mennessä.

Voimat olivat aivan poissa. Tuntui, etten jaksanut puristaa kättä nyrkkiin, kun vain väsytti. Nukahdin päivän aikana useampaan kertaan ja tuntui, etten jaksa edes liikkua. Iltaa kohden olo on vähän kohentunut ja tuntuu, että voimia on palannut takaisin.

Päivällä katselin ikkunasta ja pohdin kävelylenkkiä. Pohdin, jos kysyisin jotain kaveria seuraksi. Pohdin ja päätin, ettei tänään. Kropan voimattomuus kyllä tiesi, että lepopäivä on otettava just tähän hetkeen. Huomenna ja torstaina lyhyet lenkit ja torstain lenkillä kiihdyttäen muutamia lyhtypylväiden välejä. Jonain aamuna uimaan ja ainakin nyt tuntuu, että kävisin huomisaamuna tekemässä kevyen salitreenin ennen töitä. Onneksi voi päättää vasta aamulla, mitä haluankaan tehdä.

Mun on ollut välillä vaikea ottaa lepopäiviä. Usein olen ottanut sen vasta just tässä tilanteessa, kun ei ole enää voimia tehdä mitään. Väkisin en ole lähtenyt yrittämään, vaan olen osannut hellittää hetkeksi ja vain olla. Palautumista voisin taatusti harjoitella paremmillakin keinoilla. Kun katson elämän kokonaiskuormitusta, veikkaan palautumisen jäävän liian pieneksi. Toisaalta liikkuminen on se, joka antaa voimia ja tukee monia muita asioita. En käsitä, miten olen joskus osannut olla liikkumatta. En käsitä, miten olen osannut olla vain sisällä, kun yksi parhaista asioista on kipaista lenkkarit jalassa ulos.

Selkä parempana ja reippaampiakin lenkkejä

Pitkään vihoitellut selkä ja pakara ovat olleet pari viikkoa täysin oireettomia. En tahdo uskoa todeksi, että raihnaisakan elämä voisi olla taaksejäänyttä ja tästä voisi olla suunta kohti kesää. Yhä on vaikea ymmärtää, minkä ihmeparantumisen selkä ja pakara kokivat Kyproksen työmatkalla. Ainakaan paljosta liikkumisesta ja vähästä istumisesta tuo paraneminen ei saanut voimia, sillä Kyproksella kumpikaan noista ei toteutunut.

Viime viikolla rohkaistuin juoksemaan ensimmäisen reippaan. Varovasti ajattelin, että jos vartin tai jos vähän enemmän. Ohjelmassa luki 35 minuuttia, mutta Harri teki vaihtoehtoisen ohjelman, jossa reippaampien minuuttimääriä oli vähennetty. Tämä vain siksi, ettei iske stressi, jos en pystykään.

Sailan kanssa lähdettiin Vantaanjoen varteen ja haikailin parista 8:00 kilsasta. Lämmiteltiin vartin verran, jonka jälkeen kokeilin, miltä askel tuntuisi. Päätin, että menen 20 minuuttia ja sitten 5 minuuttia kerrallaan kohti 35 minuuttia, mutta vain sillä ehdolla, ettei pakaraan eikä selkään satu. Musat korvissa ja Sailan rupattelua kuunnellen homma eteni melkein kuin unelma. Minuutit kuluivat - 16 minuuttia, 19 minuuttia ja Saila kysyy, mitä tehdään. Jatkuu! 22 minuuttia, 23 minuuttia, jolloin päätin, että 30 menee. Tuli 27 minuuttia, tuli 28:40, jolloin päätin, että hamaan loppuun asti eli ei tässä enää himmata.

Viimeisillä minuuteilla kiristettiin vauhtia ja katsottiin, mitä punatukkaisesta tytöstä irtoaisi. Yllätys oli melkoinen, kun reippaan osuuden keskari oli 7:51 ja lopun kirissä kovimmaksi vauhdiksi irtosi 6:28. Hymyilin päiväkausia tuon jälkeen. En voinut uskoa, että jonain päivänä lenkki voisi kulkea kuin unelma. Aurinko paistoi, tuuli lennätti pölyä ja loppuverkassa mua vain hymyilytti. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tosiaan tarvitsin tuon.

Tämän talven viimeinen vai ensi talven ensimmäinen lumisadelenkki?

Kiirastorstaiaamuna ahkeroin tämän viikon reippaan. Pihalta olin pyörtää ympäri, kun nenänpäähän leijaili lumihiutaleita. Epäilin, etten sittenkään ollut hereillä - ei voi enää.

Jokivarren hiekkatie oli lumikerroksen peitossa. Lumi narisi tossujen alla ja puusillat olivat petollisen liukkaita. Tunsin, etten herää millään. Herätyskellon soidessa olin jonkin unimaailman vankina ja ylösnouseminen tuntui kerrassaan tahmealta. Kolmisen kilsaa mentiin rauhakseen, vaikka jälkikäteen katselin, että kilsa kilsalta vauhti oli kiihtynyt. Tapaninvainion uimarannan sillalla päätin, että sillan jälkeen kokeilen, onko kroppa tässä maailmassa.

Vauhtia tossuihin ja matkaan. Jälleen päätin, että jos se 20 minuuttia menee, olen tyytyväinen. Vauhti oli hitaampi kuin edellisellä reippaalla ja syke oli lähteä taivaisiin. Kolme kilsaa meni hujauksessa ja sisu ei antanut myöten lopettaa. Ei kyllä tuntunut niin ikävältä, että olisi ihan oikeasti tehnyt mieli lopettaakaan. Ajankulua seuratessa tajusin, että kohta tulee kiire töihin. Lopulta reippaasta taisi tulla noin 33 minuuttinen ja loppuverkasta vähän turhan lyhyt. Dataa katsoessa huomasin, että jälleen olin tehnyt kiihtyvän reippaan, kun ekat kilsat kipaisin 8:24 keskarilla, olin vikaan saanut keskariksi 8:05. Tyytyväinen saatoin olla, sillä aamuseiskalta lumisateessa ei ollut kaikkein hurmioitunein juoksufiilis.

Minne tuuli kuljettaa?

Kysymystä pohdimme kaverin kanssa maanantai-iltana, kun lähdimme extemporelenkille kohti Vanhankaupunginkoskea. Ajateltiin, että siellä voisi olla hieman tuulensuojassa, kun ei ole peltoaukeita. No, ajatella saa kaikenlaista. Onhan seinää päin juokseminenkin juoksemista - tai jotain puskutraktorin hommaa muistuttavaa puuhaa. Tuuli puski vastaisena koko matkan. Vasta nenän kääntyessä takaisin Savelaa kohti helpotti ja saattoi nauttia tuulen viemästä.

Kaveri katseli jokivartta ja päätteli, ettei yhdelle huonolta tienpätkältä vaikuttavalle ole asiaa. Hmmm... Sain kunnon ylämäkilenkin kun kivuttiin, kivuttiin ja vielä vähän kivuttiin. En tarkkaan tiedä, missä ylämäissä käytiin ja mikä huikean jyrkkä mäki tepsuteltiin alas. Syke nousi ja jaloissa tuntui, vaan hyvää se teki.

Kotipihan kulmilla pohdiskelin, tuleeko taivaalta muutama vesipisara. Ei kai... Ei enää tunnu - ei täällä mitään sada. Tuulee vain. Kotona suihku ja suihkun jälkeen puhelin piippaa. Kaveri laittaa viestiä "Katso ulos. Oli meillä tuuri!". Kaatosade oli alkanut ehkä vartti sen jälkeen, kun olin sisällä ja kaveri autossa. Hän oli päässyt parkkikselta kuivana kotiin, mutta ei ollut monesta minuutista kiinni.

Pääsiäislenkki Haltialaan

Eilen oli aikeena juosta viikon pitkis, joka olisi viimeinen ennen Länsiväyläjuoksua. Ystävällä oli pieniä flunssanoireita, joten ei lähdetty riskeeraamaan mitään. Lämpömittari näytti -2,5 ja mulla oli kesäisempiä juoksuvaatteita käden ulottuvilla. Poika nauroi mulle, kun etsin pipoa ja manasin, että olen jo laittanut talvijuoksuvaatteet yläkaappiin perimmäiseen nurkkaa. Hanskoja ja buffeja oli, mutta pipoa jouduin tosissani etsimään. Lopulta se ei pysynyt päässä kuin kilsan verran, mutta olipahan mukana.

Pitkäperjantain auringossa noin 70 minuuttia oli paras aloitus päivälle. Mua olisi juoksututtanut ja huomasin, etten olisi millään malttanut lopettaa. Järki sanoi, ettei flunssaoireilla leikitä eli kotipihaan mars. Aika metka tunne lopettaa lenkki, kun jalat vain veisivät ja mieli ei millään asettuisi aloilleen.

Viime viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa viesteilleet pääsiäispyhien kävelylenkistä. Eilisiltana laitoin viestiä ja kyselin naisten aikatauluja. Keskipäivän korvilla meitä lähti neljä naista kohti Haltialaa ajatuksena rupatella, kävellä, ehkä kahvitella ja nauttia rauhallisesta menosta.

Välillä muutama lumihiutale leijaili maahan. Tuuli oli paikoittain hyinen eivätkä kaapin perukoilta kaivamani talvijuoksutrikoot olleet yhtään liikaa. Joella oli muutama meloja ja etenkin fillaroitsijoita oli paljon. Mieleen jäi yksi sinivalkoinen meloja, joka näytti aivan Suomi 100 -tunnelmissa olevalta.

Haltialassa väkeä riitti. Paljon lapsia, jotka olivat ihmettelemässä poniratsastusta, hevoskärryajelua ja varmasti lampolan pieniä karitsoja. wanhan pehtoorin terassi oli auki ja istahdimme kahvimukien ääreen. Ei ollut aivan terassikeli, vaan ensimmäinen terassihetki kesässä 2017 on istuttu. Kuuma kahvi lämmitti ja munkki maistui, kuten ennenkin. Montaa hetkeä ei terassin korituoleilla istuttu, kun alkoi tuntua viileältä.

Oli ihanaa olla liikkeellä ilman mittaria ja ilman mitään vauhtien tuijottamisia. Käveltiin reippaasti ja ainakin mulle reissu oli päivän parhaita paloja. Niin, helppo oli lähteä ilman mittaria, kun tiesin, että edestakaisin Haltialaan kilsoja tulee noin 12. Yhden kaverin mittari vahvisti muistikuvani, sillä se näytti matkaa tehdyn 11,7 km.

Päiväkävely oli mulle muistutus siitä, miten ihanaa voi olla tehdä lenkki myös kävellen. Yksin valkoisen kepin kanssa kävelyvauhti on väistämättä hitaampi, mutta seurassa askeleessa on reippautta. Vähintään yhtä tärkeää kuin liike oli kavereiden seura ja voima, jota siitä sain.

Kesäpiipahdus Kyproksella

Kesäaikaan siirtymisen kunniaksi herätyskello piipitti keskellä yötä ja nenä kääntyi Lufthansan lentoa kohti. Käväisin maaliskuun lopulla neljän päivän työreissulla Kyproksen pääkaupungissa Nikosiassa. Iso osa ajasta kului Euroopan neuvoston konferenssissa, jossa julkistettiin Euroopan vammaisstrategia vuosille 2017-2023 sekä keskusteltiin ihmisoikeuksista ja niiden toteutumisesta.

Hetkittäin mieli halasi shortsilenkille, vaan ei sellaiseen ollut oikeasti aikaa eikä edes opasta. Olin reissussa työkaverin kanssa ja teimme kävelylenkkejä ajan salliessa. Onneksi emme mahtuneet konferenssivieraille kaavailtuun hotelliin, joka oli keskellä ei mitään, vaan majoituimme aivan Nikosian vanhan kaupungin keskellä. Parvekkeeni alla oli kävelykatu ja kaikki oli suoraan nenän edessä. Pohjois-Kyproksen rajavyöhykkeellekään ei ollut kuin muutama sata metriä.

Nikosia on saaren keskiosassa Pedieos-joen rannalla. Joki meni jossain reilun kilometrin päässä hotellilta, joten sinne asti ei ollut aikaa kävellä. Kaupunki on tosi vanha, sillä siitä on tullut saaren pääkaupunki jo 900-luvulla. Vanhassa kaupungissa tunnelma ja kaikki heijasteli menneisyyttä ja mielikuvituksessa saatoin nähdä ratsujen laukkaavan pitkin kapeita kivettyjä katuja. Saatoin nähdä ihmiset askareissaan ja tuntea ajan pysähtyvän jonnekin historian hämäriin.

En tiedä, mikä vanhoissa kaupungeissa viehättää. Olen aivan lumoutunut esim. Lissabonin, Rodoksen tai Funchalin vanhasta kaupungista eikä Tallinna tai Tukholmakaan paljon suosikeilleni häviä. Toisaalta sydämessä sykkii ikuinen ihastus New Yorkiin ja Reykjavikiin, jotka ovat aivan jotain muuta. Samaa paloa tunnen Lanzaroten karua kauneutta kohtaan.

Jäin miettimään, millaista olisi asua Nikosiassa edes tovi. Keskikesällä - kiitos ei. Entä keväällä, jolloin kaikki on vihreää ja raikasta, kun kesän helle antaa odottaa itseään? Entä syksyllä, kun kesä luovuttaa vähitellen otettaan ja paahtava helle muuttuu lempeäksi syyspäiväksi? Ehkei kyproslainen elämäntyyli sopisi pohjoismaiseen säntillisyyteeni, mutta ei se estä haaveilemasta.

Pohjois-Kyproksella käynti oli ehkä kerran elämässä -tilaisuus, johon halusin tarttua. Neljä suomalaisnaista käveli YK:n valvoman vihreän linjan yli aurinkoisena aamuna ja kierteli pari tuntia ihmettelemässä. En muistanut, että Pohjois-Kypros on julistautunut itsenäiseksi 1983 ja Turkki miehitti tuon alueen jo vuonna 1974. Ilmeisesti tämä kaikki juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin Kypros itsenäistyi Britannian vallan alta.

Tunnelma oli rauhallinen - rauhallisempi kuin varsinaisen Kyproksen puolella. En ollut koskaan käynyt moskeijassa, joten en tiennyt, mitä odotin, kun kävelin sisään valtaisaan kauniiseen moskeijaan. Sisällä oli rauhallista, turistit kulkivat hiljakseen edestakaisin ja taustalla kuulunut iäkkään miehen koraanin luku tuntui meditatiiviselta. Aika pysähtyi hetkeksi ja rauha hiipi ajatuksiin.

Kauppahallissa saimme kierrellä ilman ruuhkaa ja ihmetellä hedelmien, vihannesten ja monien paikallisten tuotteiden tarjontaa. Pienestä puodista matkalaukun täytteeksi lähti muutamaa erilaista teetä ja maistiainen turkkilaista kahvia. Tosiaan, se on yhä maistamatta. Pääsiäisenä on ehkä hyvä hetki testata, mitä siitä pidän.

Konferenssi oli istumismaraton ja matkustamisessa riitti istumista. Pelkäsin, mitä selkä ja pakara tuumaa moisesta huvista. Ehkä olen allerginen Suomelle, sillä molempien oikuttelu päättyi kuin seinään. Työkaverille huokaisin, että mun on lähdettävä maanpakoon, jos kipeytyvät Suomeen palatessa. Toistaiseksi kaikki on kunnossa ja olen jopa saanut juosta hieman ripeämpiä lenkkejä kivutta.

Jotain mieleen jäi kaihertamaan, sillä haaveilen paluusta Kyprokselle. En tiedä, haikailenko turistikohteiden perään - tuskin. En myöskään haikaile sinne keskikesällä. Jälleen kerran huokaan, miksi ei ole sen verran liikkumisnäköä, että voisin tepastella koneeseen ja lentää joksikin aikaa milloin minnekin maailman ääriin. Just nyt lentäisin Larnacaan, ajaisin Nikosiaan ja eläisin siellä hetken. Nauttisin vapaudesta ja kurkkisin uusiin asioihin. Sen jälkeen palaisin arkeen ja uusia kokemuksia rikkaampana kulkisin päivän kerrallaan kohti seuraavia seikkailuja.