Aurinkolenkkejä ja reippaamman testailua

Muutamalla viimeisellä lenkillä on ollut uskomaton tuuri. Viime viikon perjantaina koko päivän satoi, vettä tuli taivaantäydeltä ja oli synkän harmaata. Kruununa oli kova tuuli, jonka avulla olisi voinut lentää jonnekin.

Olin sopinut avustajani kanssa lenkistä töiden jälkeen. Kauhistuneena katselin ulos ja mietin, ehdinkö juosta kymmentäkään metriä, ennen kuin olen läpimärkä. Puoli viiden maissa kipaisin työpaikan ovesta ulos. Mitä? Eihän täällä sada! Vesisade oli loppunut puoli tuntia aikaisemmin ja taivas näytti kirkastuvan. Parin kilsan jälkeen aurinko kurkisti pilvien takaa ja oli seurana loppulenkin.

Seuraavana päivänä totuus paljastui, kun hipsuttelin 14 kilsaa harmaassa ja välillä tihkusateisessa iltapäivässä. Kun Tapanilasta kurvasin Malminkaarelle, tuntui, ettei enää tätä. Salaa olin toivonut Malminkaaren taaplaamisen olevan tältä talvelta ohi. Jokivarsi näytti siltä, että siellä tarvitsisi kanootin, joten ei auttanut. Malminkaarta menimme etappi kerrallaan: Malmin kenttä, Nova näkyy, viimeinen sillan alitus ja Kehä näkyy. Kummasti se loppui, vaikka alussa epäilytti. Lenkin lopussa oli pakko kiertää korttelia, koska kilsojen tasaluku oli liian lähellä. Kyllä olivat metrit pitkiä, kun Sports tracker ei vain hihkaissut tasakilsaa, vaikka miten odotin.

Reippaamman testailua

Tiistaina juostiin Merituulin kanssa reippaampi reilu kymppi. Eivät selkä ja pakara anna juosta kovempaa. Mentiin likimain mun puolimaravauhtia ja vähän sitä hitaampaa ja pakarassa tuntui jo lenkin aikana. Ja yllätys yllätys - Merituuli raahasi minut ensin Malminkaarelle. Armahti sentään Malmin jälkeen ja kiepautti jollekin mulle tuntemattomalle hiekkatielle. Oli ihanaa, kun nurkat olivat hänelle tuttuja, joten voitiin kiemurrella hieman rauhallisemmilla ja mulle vieraammilla katupätkillä.

Malminkaarella testattiin, miten pystyisin juoksemaan rivakammin. Ajattelin, että kiihdytetään jonnekin 7:30-7:40 tienoille. Kiihdytettiin ja kiihdytettiin vähän lisää. Lopulta jouduin sanomaan, ettei tästä tule mitään. Ei kroppa antanut, vaikka pää olisi halunnut testailla, miltä kovat vauhdit tuntuvat.

Olin sanonut Merituulille nuo kilsavauhdit ja hän kurkisteli mittariaan. Vaikka miten kiihdytettiin, mittarin lukemat vain suurenivat. Miten tämä näyttää tällaisia? Eihän vauhti kovene ollenkaan? Kyllä mustakin tuntuu, että juostaan ihan kunnolla - Merituulin kommentti. Niin.... Mittarissa oli kiepsahtanut päälle asetus , joka näytti vauhdin kilometriä tunnissa ei suinkaan minuuttia / kilometri. Olihan se 9,5 km/h aika kovaa...

Tapanilassa ihmeteltiin pakettiautoja ja ihmisiä. Oli pakko mennä lähemmäs katsomaan. Seitsemänkymmentäluvun lapset päättelivät ensimmäisenä - mustalaisia. Koetin pohtia nykyaikaa ja päättelin - huumekauppiaita, varastetun tavaran myyjiä tai venäläisiä kauppiaita.

Menimme lähemmäs ja katselimme, mitä ihmeen kasseja ja laatikoita ihmiset raahaavat. Näkyvissä kyltti - Luomumyynti. Ehkä 2010-luvun lapset ajattelevat joskus tulevaisuudessa ensimmäisenä luomumyyntiä, kun näkevät jonkin kiinnostavan ihmispaljouden, jotka puuhaavat jotain merkillistä. Aika pitkälle ollaan tultu 1970-luvulta, jolloin muistan mustalaisten mm. kiertäneen kauppaamassa pitsiliinoja.

Talvi löytyi Vanhankaupunginlahdelta

Eilen nieleskelin tovin, kun sain ystävältä viestin, jossa hän kauhisteli Vuosaaressa olevan maa valkoisena. Aioimme lähteä töiden jälkeen lenkille eikä mulla ollut kuin kesätossut ja ohkaisia juoksuvaatteita. Ajatus mahdollisesta sohjosta ja liukkaudesta kauhistutti.

Ei auttanut - lenkkivaatteet päälle ja ulos. Ei lunta, ei sadetta, ei paljoa tuulta ja aurinko pilkisti. Miten onni voi olla näin ihanasti puolellani? Viikin suoran kauttahiekkatielle ja Vanhankaupunginlahdelle. Lahti oli valkoinen, metsässä ei ollut lunta ja lahtea kiertävä kävelytie oli paikoittain aivan talvinen. Lumikoppuraa, jäätikköä, muutama lumivalli ja jään päällä uutta lunta. Uskottavahan mun oli, että lunta oli satanut, sillä ei se muuten olisi jään päälle päätynyt. Vaikka pätkiä meni superhitaasti, oli ihana kulkea hiljaisuudessa ja nauttia siitä, ettei katujen melske ole korvanjuuressa.

Herttoniemen portaat houkuttelivat, vaan ei tällä selällä. Jokin toinen päivä menemme sinne. Muistaisin, että portaissa on hyvä kaide, jota seurata. En ole käynyt, mutta näin olen kuullut ja ainakin alussa kaide näkyi olevan, kun katselimme portaita ohi mennessä.

Herttoniemessä ihmisten ilmoille pöllähtäessä tuntui hassulta. Oho, ai täällä on ihmisiä ja autoja. Mistä ne tulivat? K-market Hertassa ihmisiä vasta olikin. Emme aivan kuuluneet joukkoon, kun ostoksena oli yksi pullo makuvettä. Fiksut ihmiset lähtevät iltapäiväpitkikselle ilman juotavaa - onneksi on kauppoja ja onneksi mulla on aina vähän rahaa mukana.

Lopulta eilinen retkeily oli 14,5 kilsaa ja aikaa meni kiitettävästi. Helpotus oli, ettei pakara tuntunut lainkaan. Helpotus ei ollut se, että kivuttomana saatoin juosta päälle ysin kilsavauhteja. Ei näillä vauhdeilla lähdet puolikkaalle eikä mihinkään muuhunkaan lappujuoksuun. Yhdentoista viikon kuluttua mun pitäisi olla hyvin lähellä HHM:n maalia. Pelottaa, mitä siitä tulee.

Mitä tarkoittavat näkövammaisesta juoksijasta kertova liivi ja opasliivi?

Useimmiten näkövammaisesta juoksijasta kertova huomioliivi noteerataan ja ymmärretään, mistä on kyse. Samanlaista liiviä käyttävät myös esim. näkövammaiset hiihtäjät ja ehkä muutkin. Ennen kuin otin ensimmäisiä juoksuaskelia sokeana, en ollut tuollaisesta huomioliivistä ikinä kuullutkaan. Vaikka huomioliivi peittää kaikki hienot juoksupaitojen tekstit ja kuvat, se on sen arvoinen. Olen ristinyt sen sokkoliiviksi, jotta edes itse ymmärrän, mitä liiviä olen milloinkin vailla.

Kuvassa on etu- ja takapuoli sokkoliivistä.

Juoksuoppaallani on yleensä samanlainen liivi, mutta siinä on teksti opas. Se onkin aiheuttanut metkoja tilanteita, koska kanssaliikkujat eivät ole oivaltaneet, mikä ihmeen opas. Oman näkövammaisuudesta kertovan huomioliivini sanoma on jäänyt epäselväksi tai sitä ei ole edes huomattu. On vain tarrattu sanaan opas, joka on siinä hetkessä tuntunut kysyjälle taivaanlahjalta. Toisena puolena ovat ne, joiden kommentit oppaasta ovat ivallisen ja asiattoman rajamailla. Valitettavasti heitäkin Helsingin kaduille mahtuu.

Kuvassa on etu- ja takapuolelta opasliivi.

Hauskoja sattumuksia opasliivin kera

Oppaani on saanut neuvoa milloin mitäkin. On kysytty lähintä bussipysäkkiä, on kysytty naisten huoneen wc-koppien lukumäärää, on kysytty lähtöalueelle ryhmittäytymistä ja vaikka mitä muuta. Onpa meitä yhdessä lappujuoksussa luultu jäniksiksikin ja kysytty, mitä vauhtia juoksemme. Hmmmm.... Siinä olisikin ollut ihmettelemistä, kun olisivat madelleet mun perässä.

Ehkä hupaisin sattumus on kuitenkin käynyt lenkillä. Olimme toissakesänä kaverin kanssa Hankkenin kulmalla liikennevaloissa. Sivustalta luoksemme käveli englantia puhuva pariskunta kartta kädessä. He halusivat päästä Ruoholahdenkadulle. Siinä sitten nökötimme liikennevaloissa, kun kaveri neuvoi kartasta näyttäen, miten Hankkenin nurkalta pääsee kävellen Ruoholahdenkadulle. Valot vaihtuivat vihreäksi, valot vaihtuivat punaiseksi ja minä hörpin urkkajuomaa juomarepusta, jotta en purskahda nauruun. Pariskunta sai tarvitsemansa avun ja me ylitimme kadun vasta sitä seuraavilla vihreillä. Niin paitsi opas, tuossa liivissä lukee myös guide. Kenties turistit kuvittelivat Helsingillä olevan loistavan turistiopaspalvelun.

Ymmärrettäviä nuo kysymykset ovat. Silti niitä ei aina jaksaisi. Joskus lappujuoksuissa oppaani on napannut liivin pois ja laittanut päälle vasta juuri ennen lähtöä. Yksi ystävä keksi keskeyttää kysyjät heti alkuunsa toteamalla, ettei ole tapahtuman yleisopas. Se oli oivallus, joka helpotti kaikkien osapuolten elämää.

Pyöräilijöitä ja autoja

Näkövammaisia juoksijoita näkyy baanoilla ja juoksutapahtumissa. Lenkeillä pyöräilijät ovat monesti skarppeja ja soittavat kelloa. Joskus on jopa niin skarppi pyöräilijä, että hän hihkaisee, kummalta puolelta aikoo ohittaa. Se on ilahduttavaa, sillä kovin huimia heidän vauhtinsa ovat.

Autoilijat pysähtyvät melko hyvin, jos haluamme ylittää kadun. Sama vaikutus on myös valkoisella kepillä. Poikani mutisee joskus, miksei hänen odottaessaan auto pysähdy, mutta se pysähtyy heti, jos minä olen matkassa kepin kanssa. Väitti, että häntä sorretaan - nuorison logiikkaa.

Ja sitten ne ihmiset kaduilla

Mutta ne ihmiset... Helsingissä on melkoisesti kuurosokeita, jotka eivät käytä keppiä eivätkä mitään muitakaan apuvälineitä. Tarkoitan näillä ihmisiä, jotka kävelevät suoraan päin katsomatta lainkaan eteensä. Toisinaan kaverit sanovat, että ihmiset tulevat aivan kohti, katsovat silmiin ja odottavat, että heitä väistetään. Parhaita tai pahimpia kommentteja ovat ne, kun suoraan syliin tupsahtanut kanssakulkija on tokaissut, että minun olisi katsottava eteeni. Siinä hetkessä temperamenttini kiehahtaa ja saatan sanoa jotain vähemmän kaunista. Mielellänihän eteeni katsoisin, vaan siinä on pieni käytännön este.

Entäs juoksutapahtumat sokon näkökulmasta?

Juoksutapahtumissa ruuhkaiset lähdöt tai muut ruuhkasumput ovat pahimpia. Ei ole kerta eikä kaksi, kun joku pyrkii väen väkisin minun ja oppaani välistä. Hyvä, ettei revi kädestä, jotta pääsisi meidän väliin. Siihen ei vain ole tulemista. Samoin katsotaan karsaasti ja tönitään, kun juoksemme kaksi rinnan. Tönäisyt koettavat vihjata, että olisi juostava peräkkäin ja annettava tietä. Siinäkään en anna periksi, sillä meillä on erinomainen syy juosta rinnatusten.

Juoksen lähes aina oppaani oikealla puolella. Tällöin olen usein myös reunan puolella. Ohittajat, jotka syöksyvät minun ja reunan välistä eli ohittavat meidät oikealta, ovat melkoisia hyökkäysvaunuja. Keskuspuistossa olen ollut useamman kerran tilanteessa, jolloin joku kovavauhtisempi änkeää voimalla kyynärpäät viuhtoen minun ja vieressä olevan pusikon välistä. Saattaa vielä mutista mennessään.

Jos taas me itse joudumme ohittamaan, tilanne kääntyy päälaelleen. Juoksutapahtumassa saatetaan mennä useampi ihminen rinnatusten ja rupatella samalla. Ohitustilaa on, mutta se on niin kapea, ettei siitä mahdu kaksi rinnan. Emme voi siirtyä perätysten ja ohittaa siten. Meidän on voitava mennä rinnatusten ja ohitus voi joskus olla välttämätöntä, jotta saamme matkan jatkumaan toivomallamme tavalla. Kun koetamme herättää muiden huomion päästäksemme ohi, saamme vihaisia mulkaisuja, miksi emme voi mennä kapeasta kohdasta. Vain kerran olen tällaisessa tilanteessa kuullut naisen ojentavan muuta seuruetta jonoon huomauttamalla "väistäkää, näkövammainen juoksija ei pääse ohi".

Tällaisissa tilanteissa toivon, enkä ole Suomen ainoa näin toivova sokea juoksija, ihmisille käytöstapoja. Toivon, että luotaisiin hetken silmäys huomioliiviin ja sen sanomaan. Toivon, että ei yritetä sokean ja oppaan välistä. Toivon, että ei mutista tientukkeista ja kirota, kun ei juosta kapeammin. Toivon, ettei ohitella miten sattuu. Toivon, että annetaan jokaisen juosta omalla tavallaan ja tahdillaan.

Tekstini on kärkevää, joten viisautta on sanoa, että paljon on toisenlaisia juoksijoita. On heitä, jotka ohittavat jonossa, ohittavat kauniisti, eivät rynni, hymyilevät ja nostavat peukkua ja hoksaavat heti, mistä on kyse. Joskus olen sanonut, että ne oikeasti kovat juoksijat ottavat matkalla huomioon muut. Juoksu on yksilölaji, mutta lappujuoksuissa se on myös yhteispeliä ja kanssajuoksijoiden muistamista.

Vai mitä mieltä sinä olet kanssajuoksijoiden huomioonottamisesta?

My Preman legginsit ja vaatepohdiskelua

Vajaan pari viikkoa olen testaillut Preman legginsejä, joista kirjoitin aiemmin. Kuvankin sain vihdoin. Kivahan kuvia on laitella, mutta niiden ottaminen on oma juttunsa. En luota omiin kuvaustaitoihini enkä aina viitsi olla ruinaamassa kuvien ottamista pojalta tai kavereilta.

Monena aamuna olen töihin lähtiessä laittanut nämä ihanat musta-pinkit legginsit hameen alle. Musta tai muu tumma noin polvimittainen hame ja mustat nilkkurit. Niiden välissä punainen on tosi ihana ja piristävä. Ei ole palellut työmatkoilla ja nuo on helppo napata sisällä pois. Säärystimet ovat toinen hameen kanssa tykkäämäni juttu, mutta ovat helposti kuumemmat kuin legginsit. Tosin säärystimet on helppo ottaa pois vaikka palaveripaikalla, sillä sen voi tehdä lähes huomaamatta omalla paikallaan. Olen tänä talvena pukenut säärystimet jalkoihin myös keskellä Senaatintoria.

En ole suuren suuri saapikasfani, mutta töissä käytän lähes aina hametta. Talvella jalat jäätyvät pelkissä sukkahousuissa. Täyspitkää toppatakkia ei viitsi laittaa, jos ei ole paukkupakkanen. Pikkukenkiä ei viitsi kantaa mukana. Pari vuotta sitten löysin säärystimet ja tänä talvena Preman myötä oivalsin legginsien hyödyn. Sitä paitsi, mun on lähes mahdotonta löytää saapikkaita, jotka menevät pohkeen kohdalta kiinni.

Kevään ja kesän lähestymisen huomaa vaatekaupoissa. Tähän mennessä en ole suuremmin innostunut uusista väreistä. Jotain mystistä hailakkaa punaista, mintunvihreää ja muuta niin vaaleaa, etten voi niitä päälleni laittaa. Rakastan punaista, mutta sen on oltava kunnon punaista eikä mitään haalean vaalean hailakkaa kummallisuutta. Syvää punaista, tummanpunaista, viininpunaista ja jotain pinkkiä - niillä voisin täyttää ison osan vaatekaapista. Seuraan mustaa, joitain vihreän sävyjä, valkoista, joitain turkooseja ja jotain muuta satunnaista. Ruskeat, harmaat, siniset ja keltaiset jätän omaan arvoonsa.

Juoksuvaatteissa alaosan pitää olla musta. Se ei vain voi olla minkään muun värinen. Tunnustan, mulla on kahdet yönsiniseen vivahtavat talvijuoksutrikoot. Malli oli niin loistava, että taivuin värin edessä. Arjessakin housujen pitää olla mustat. Ei muita värejä voi pitää. Hameissa toki, mutta housuissa - kauhistus ei. Tämän ehdottomuuden keskellä yllätin itseni haikailemasta ihanan värikkäiden legginsien perään. Minäkö? Sellaisia? Ja silti, ne olivat ihanat.

Yläosassa saa ja pitää olla väriä. Punaista, vihreää ja turkoosia, mutta takkina menee mustakin. Takissa melkein väriä tärkeämpiä ovat taskut ja hyvä malli. Olen kerrassaan tykästynyt Niken juoksutakkiin, jossa on huppu ja kaksi tilavaa vetskaritaskua. Väritkin ovat olleet suosiollisia, sillä olen löytänyt kaksi punaista. Kolmannen perään loin kaipaavia katseita joitain viikkoja sitten XXL:ssä. Järjen ääni voitti ja kertoi, ettei tarvetta kolmannelle punaiselle juoksutakille ole, vaikka se olisi miten ihana ja aavistuksen eri sävyä kuin edelliset.

Kesää varten en oikeasti tarvitsisi juuri mitään urheiluvaatetta. Sen sijaan työvaatteille olisi käyttöä. En aio lähteä varta vasten shoppailemaan. Ostan, jos vastaan tulee sopivaa. Jos ei tule, luultavasti jään henkiin. Vapaa-ajalle joitain lyhythihaisia puseroita ja ehkä pari hametta, mutta nekään eivät ole must find just now -juttu.

Nuorena kuljin aina farkuissa. Sitten työelämä vei ja olin duuneissa, joissa hame oli lähes pakollinen. Hame-huuma jäi päälle ja nykyisin olen siinä tosi kotonani. Farkkuja pidän vapaa-aikana ja olen tainnut tänä talvena olla töissäkin kahdesti farkuissa. Toisen kerran joulun ja uuden vuoden välissä, jolloin olin lähes tyhjässä talossa ja tiesin, ettei päivään voi tulla suuria yllätyksiä.

Poika taisi pienenä tottua näkemään äidin lähinnä hameessa. Kotona toki collegehousut, mutta niillä ovesta ulos vain roskikselle, ei kauemmas. Poika oli alle kouluikäinen, kun olimme lähdössä kylään. Laitoin farkut ja villapuseron. Eteisessä poika katsoo mua pitkään ja huomauttaa "Äiti, et sä noin voi lähteä! Sulla pitää olla hame!". Tuo lienee ainoita kertoja, kun poika on puuttunut mun pukeutumiseen. En muista, miten tilanteesta selvisin, koska ensin oli pakko koettaa olla nauramatta. Niin paatoksellinen ja moittiva kommentti oli, että hymyilytti väkisin.

Ai niin, taidan tilata My Premalta ne kolibrilegginsit. Ihan huvikseni kokeillakseni, onko mulla pokkaa laittaa ne jalkaan.

Episodi kipuileva piriformis ja alaselkä

Vajaa pari viikkoa sitten alkanut kipuilu pakarassa on saanut uusia tulkintoja. Piriformis alkanee olla kunnossa. Hieronta ja kevyt venyttely auttoivat. Ehkä Voltarenillakin oli osuutensa, ellei muuta niin psykologinen.

Alkuviikosta aloin epäillä, että selällä on jotain tekemistä ongelman kanssa. Pyörittelin palloa yläselän alla ja viihdytin itseäni hieromalla sen kanssa myös jalkapohjia. Heijasteita kulki pakaran ja lonkan nurkille, joten epäilykset heräsivät.

Puolessa viikkoa oli aika hierojalle. Kerroin hänelle viime ajan tapahtumat ja epäilyni selän osuudesta asiaan. Jori vahvisti, että saatan olla oikeilla jäljillä. Yläselässä oli jumitusta, mutta lopulta se ei ollutkaan mitään.

Taivas, kun työn alle tuli alaselkä. Hetkittäin teki mieli potkaista, kun löytyi vain kipeitä ja vähän kipeämpiä kohtia. Sain kuulla alaselkäni olevan kuin panssari. Lannerangastakin mulle jotain puhuttiin, mutta meni hieman ohi.

Hieronnan jälkeen sain alaselkään vähän kinesioteippiä, jos auttaisi. En tiedä, miten teippaukseen suhtautuisin. Tuntuu, että toisinaan se auttaa ja toisinaan en tiedä, onko apua vai ei. Yksi poikittain tueksi laitettu teippi irtosi heti illalla, sillä oli hameen vyötärön kohdalla. Muut teipit pysyivät tähän iltapäivään asti.

Iiriksen Aktivossa on harjoittelemassa keväällä valmistuva fyssariopiskelija. Ajattelin, etten menetä mitään, vaikka varaan hänelle ajan. No, menetän muutaman euron, mutta saatan voittaa enemmän. Hieman epäileväinen olin ja fyssari-valmentajasiskoni oli enemmänkin epäileväinen. Silti päätin, että kokeilen.

Opiskelija oli itse urheileva, joten ehkä kuitenkin. Hän tutki asentoa, testaili liikkuvuutta ja kysyi taustatietoja. Perusasentoa ja selkää katsoessa sain heti kommentin, että selässä on iso notko. Tiedän, ettei se ole ollut siellä aina. En tiedä, mistä, miten ja milloin notko on selkään tullut. Nyt tiedän, että sitä on ryhdyttävä poistamaan.

Opiskelija kysyi, onko alaselkä väsynyt lenkeillä. En ollut edes ajatellut, että pitkillä lenkeillä se tosiaan on lopussa alkanut väsyä. Samoin lenkkien jälkeen alaselkä on voinut olla jäykkä ja vaikkapa alasrullaukset ovat olleet lähinnä rautatangon rullaamista. Selkä on koettanut korjata notkoa ja lantion asentoa, jolloin lihakset ovat joutuneet liian koville.

Kireyttä oli lonkassa ja vähän pohkeissa. Faskioiden avaaminen ei tuntunut juuri miltään, mutta muutamat pisteet hartioissa, rintalihaksissa ja jaloissa senkin edestä. Yllättävintä oli, miten paljon kireyttä oli vatsalihaksissa. En olisi ikinä uskonut, että nekin voivat mennä jumiin.

Kotiläksyksi sain pari liikettä, joiden avulla lähden korjaamaan notkoa ja muuttamaan lantion asentoa. Lonkankoukistajavenytystä sain neuvon tehdä enemmän ylös kuin eteen. Alkuun oli tosi hankala löytää liikerata, kun on aina tottunut venyttämään perinteisesti eteenpäin. Muutaman kerran asentoa vaihtamalla ja kuminauhan kanssa testaamalla taisin saada juonesta kiinni. Tuntuma ainakin tuli lonkankoukistajaan ja opiskelija näytti tyytyväiseltä.

Toisessa liikkeessä on mentävä vatsamakuulle, tuettava kämmenet seinään, ojennettava jalat ja nilkat sekä painettava pakaralihaksilla lantiota lattiaan. Kun liike alkaa sujua paikallaan, tätä olisi siirrettävä liikkeeseen ja lopulta juoksuasentoonkin. Ilmeisesti lantion asento korjaantuisi vähitellen.

Helpottavaa on, että taidan päästä pelkällä säikähdyksellä. Onneksi menin, sillä omin avuin tämä ei olisi ratkennut. Ellei homma ala korjaantua, suunnitelmana B on varata siskoni suosittelemalle fyssarille aika jonnekin espoolaiseen fyssarifirmaan. Uskon kyllä hänen suositukseensa, mutta haluan katsoa tämän ensin.

Harjoituksia on tehtävä. Nyt ei lintsaaminen auta. En tästä nuorene, joten kroppa kyllä muistuttaa vuosien vierimisestä, ellen pidä siitä huolta. Haluan uskoa, että vielä voin muuttaa ja korjata paljon. Viiden tai kymmenen vuoden kuluttua en välttämättä enää voi.

Tärkeintä on, että saan liikkua ja pystyn liikkumaan. Tällä viikolla olen käynyt kaksi lenkkiä. Eilisaamuna kävin lyhyesti ihailemassa sumuista merenlahtea ja katsomassa vähitellen kirkastuvaa aamua. Roihuvuoren ja Herttoniemen nurkilla ollut haikara oli kadonnut. Toki heti, kun ajattelin ottaa siitä kuvan muistoksi.

Tänään lenkkeiltiin rauhakseen Puu-Käpylän tunnelmassa, hämmentävän hiljaisilla kaduilla, auringonsäteiden keskellä ja lähes paljaalla asfaltilla. Talvesta muistuttivat paikoittaiset jäätiköt sekä epämääräinen lumi-jää-loska -röpelö, jota ilmestyi ajoittain jalkojen alle. Kesätossut tuntuivat mukavilta, kun niillä on juossut edelliskerran 12. marraskuuta viime vuonna. Neljä kuukautta pelkillä nastoilla - huh!

Selkä tuntui tykkäävän liikkeestä. Vauhti ei tosiaan päätä huimannut, sillä oli jopa omaa hidasta pk-vauhtiani hitaampaa. En uskalla enkä oikein pystykään kiihdyttämään, sillä kovempi vauhti tuntuu selässä tai pakarassa. Toivon, että oppainani juoksevat ystävät ja kaverit kestävät sen, että nyt mennään superhitaasti - jopa mulle superhitaasti. Tänäänkin kilsavauhdit pyörivät 9:05-9:39 välissä. Viime vuodelta jemmassa olevaan Länsiväylään on kuusi viikkoa ja HHM:lle kolmetoista viikkoa. Nähtäväksi jää, miten päivät ja viikot etenevät. Riskejä en ota, mutta hitaasti kiiruhtaminen ja kärsivällisyys eivät ole suurimpia vahvuuksiani.

Pieneksi haasteeksi lenkkeilylle taitaa heittäytyä pyykkikone. Jestas, mikä vinkuva ääni pääsi alle kaksi vuotta vanhasta LG:stä. Epäilen laakereita, joten maanantaina soitto Giganttiin. Huokaisin helpotuksesta, että Gigantti myy yhä samaa mallia. Tänä päivänä on työn takana löytää pyykkikonetta tai muutakaan kodinkonetta, jota voisi käyttää silmät kiinni. Takuu on voimassa, joten en tiedä, meneekö huoltoon vai mitä tapahtuu. Hankalaksi elämä kulkeutuu, jos joudun pitkään olemaan pyykkituvan ja käytännössä sitä ammattilaisen elkein käyttävän pojan varassa. Haaveilen olevani maanantaina viisaampi, vaikka luottamukseni kaikenlaisiin huoltofirmoihin ja huoltomiehiin on nollassa. Kun lähtötilanteessa ovat yksi sokea akka ja omanarvontuntoinen huoltomies, tilanne ei ole optimaalinen. Ja minähän en sulata epäilyksiä, etten tiedä kodinkoneista tai niiden ongelmista tai muistakaan jutuista yhtikäs mitään. Tietämys ei ole sidottu sukupuoleen eikä näkemiseen.

Juoksukaverikirja - blogihaaste

Hirveetä menoa -Marikalta tuli haaste Takomorunnersin juoksukaverikirjaan. Tämä on vähän kuin lapsuuden ystäväni-kirjat, joita täytettiin ahkerasti. Kirja annettiin yleensä myös opettajalle ja sitten vastauksia luettiin hartaudella. Samaa hartautta oli isompien tyttöjen vastauksien lukemisessa ja tietty joidenkin poikien.

Ystäväni-kirjan lisäksi meillä kiersivät erilaiset runovihot. Oli jokin kaunis vihko, johon pyydettiin kavereita ja vieraampiakin saman koulun oppilaita kirjoittamaan jokin värssy. Piirtääkin sai, jos halusi. Vihko annettiin toiselle muutamaksi päiväksi, jonka aikana hän kirjoitti värssyn ja varmasti luki muiden kirjoittamia. Sitten vihko tuli takaisin, värssy luettiin ja vihko lähti seuraavalle. Tässäkin oli jännää, jos sai jonkun opettajan tai isomman tytön kirjoittamaan.

Vieläköhän nuo ovat tallessa? Tuskin, sillä epäilen heittäneeni vihkot ja Ystäväni-kirjat pois edellisessä muutossa. Lapsuudenkodista Helsinkiinne kulkeutuivat, sillä Kallion kodissa muistan vihkoja katselleeni. Sen jälkeen niiden matka on tuntematon. Ehkä se päättyi Flemarin paperinkeräysastiaan, Järvenpään paperinkeräysastiaan tai täällä Savelassa kellarin kautta paperinkeräysastiaan. Harmi, sillä olisihan niitä voinut kiikkustuolissa lueskella.

Kuka olet?

* Olen Sari.

Missä päin vaikutat:

* Olen asunut Helsingissä noin 26 vuotta. Ajauduin tänne muuttoauton kyydissä ja opiskelupaikan perässä ylioppilaskevään jälkeen. Välillä tein vuoden hairahduksen Järvenpäähän, josta palasin kipin kapin takaisin. Nykyisessä kodissa Savelassa olen asunut yli 18 vuotta.

Lempiruokasi

* Huh, tämä on vaikea. Hyvin tehty ja maustettu pihvi, hyvin valmistettu kala, lohikeitto, siskonmakkarakeitto, paistetut muikut, aasialaiset ruoat ja ties mikä muu. Lähes kaikkea suostun syömään, mutta lihakeitossa menee raja. Siihen en koske, ellen tee likimain nälkäkuolemaa.

Mitä harrastat?

* Harrastan kaikenlaista liikuntaa ja lukemista. Liikkumisessa suosikkejani ovat juoksu, jooga, pilates, salitreeni ja uinti. Satunnaisesti käyn muussakin ryhmäliikunnassa, sillä se on vaihtelua. Lukemisessa olen melko kaikkiruokainen. Juuri sain loppuun Ann Cleevesin dekkarin ja uutena aloitin Ingar Johnsrudin Wieniläisveljeskunnan. Muutaman kymmenen sivun jälkeen en ole aivan varma, mitä siitä pidän.

Mikä on lempilajisi?

* Jaa, juoksemisesta pidän. Samoin olen oppinut tykkäämään joogan ja pilateksen rauhallisuudesta. Oman tilan ja hiljaisuuden vuoksi rakastan aamu-uinteja työpaikan uima-altaalla. Siellä saa usein olla yksin, joka on vähintään yhtä ihana juttu kuin päivään virittäytyminen uimalla.

Minkä merkkinen juoksukenkä olisit?

* Mitä tähän osaa vastata? Luultavasti jokin NB:n kenkä, koska minä ja ne sovimme yhteen. Väriltään juoksukenkä olisi jokin pirtsakka punainen, lila, pinkki tai turkoosi.

Kerro lempparikisasi jos sellaisia on

* Kaarinan syysmaraton on mulle tärkeä. Iso harmitus on, etten pääse sinne tänä vuonna. Myös HHM on oma juttunsa, jossa on sitä jotain. Vuodelta 2016 yksi mieleenpainuvimmista oli Tampere countryside marathon.

Mikä on paras juoksutuloksesi?

* En voi ajoilla kehua, sillä kuulun todelliseen etanasarjaan. Tyytyväisin olen viime syksyn puolikkaan aikaan 2.53:47 ja Espoon iltajuoksun seiskan aikaan 54:40. Kumpikin tuli ihmeen helpolla.

Mikä on mieleenpainunein liikuntahetkesi?

* Ehkä se on kuitenkin eka puolimaraton kesällä 2015. Se voisi olla myös päivä, jolloin otin ensimmäiset juoksuaskeleet sitten talven 1987. Se voisi olla talvella 1980 saamani pronssinen lusikka ala-asteen hiihtokilpailuissa yhden kilometrin matkalla. Se voisi olla viime syksyn ennätyspuolikas. Se voisi olla kaatosadelenkki, kun lähtiessä katsottiin kaverin kanssa toisiamme "oikeastiko tuonne?" ja yhteistuumin sännättiin matkaan. SE voisi olla myös jotain aivan muuta, sillä niitä on paljon.

Mitkä ovat vahvuutesi liikkujana?

* Olen sinnikäs ja periksiantamaton. Uskallan kokeilla enkä ole heti luovuttamassa.

Entä heikkoutesi?

* Olen armottoman hidas ja hieman pelkään kovempia juoksuvauhteja. Koen huonommuutta hitaudestani ja välillä nolottaa lähteä yhtään mihinkään. Lihashuolto jää helpolla retuperälle, vaikka jooga ja pilates sitä paikkaavat. Hapenottokyky vaatii työtä, sillä monesti jalat menisivät, mutta hengitys ei pysy mukana.

Jos saisit lisätunteja vuorokauteen..

* Lukisin enemmän, näkisin ystäviä ja kavereita enemmän, osallistuisin enemmän sosiaalisiin rientoihin.

Mitä haaveita sinulla on juoksun suhteen?

* Haluan pysyä ehjänä ja terveenä. Haluan säilyttää liikkumisen ilon ja nauttia liikkeestä. Haluan muistuttaa itseäni, että olen riittävän hyvä omalla tasollani ja tavallani ja voin lopettaa vertailun sekä itseni mollaamisen. Aikatavoitteina haluan päästä puolikkaalla edeltävälle kymmenminuuttiluvulle eli 2.49:xx.

Missä maassa haluaisit juosta?

* Espanjassa, Portugalissa ja Islannissa

Keksi itsellesi supersankarinimi seuraavaa juoksukisaa varten

* Tämä ei irtoa. Olen aina ollut vakavamielisten ja asiapitoisten tekstien kirjoittaja ja kaikenlaiset mielikuvitusjutut ovat tuntuneet utopialta. Keksitkö sinä?

Moni tuttu bloggari on jo haastettu. Siispä haastan just sinut, jos et ole vielä haasteeseen vastannut.

Ystäväni piriformis

Olisi tehnyt mieli kirjoittaa otsikkoon Voihan piriformis. Se on tällä hetkellä kaiken pahan alku ja juuri. Olen opiskellut, että piriformislihas on syvällä pakarassa reisiluun yläosan ja ristiluun välillä eli se on yksi syvistä pakaralihaksista. Se auttaa jalkaa kiertymään ulospäin. Alaraajaa hermottava iskiashermo kulkee piriformiksen alta tai sen välistä.

Tammikuun lopulla juoksin yhden loskalenkin, jonka jälkeen pakara kipeytyi. Se ei juuri haitannut juoksua ja muuta liikkumista, joten venyttelin, hierotutin jalat ja jatkoin liikkumista. Jalat hieronut kaveri vahvisti epäilykseni, että piriformis ja keskimmäinen pakaralihas olivat kireät. Myös toisessa pohkeessa oli melkoisesti kireyttä. Lihas tuntui paranevan ja näytti, ettei tästä sen enempää.

Viime viikon lauantaina aurinko paistoi ja hölkkäiltiin kaverin kanssa pitkistä. Röpelöä ja liukasta oli, mutta nastoilla se ei haitannut. Jossain Tammiston nurkilla olin kompastua jääkokkareeseen. Toki vastaanottava jalka oli just se, joka oli kipuillut. Laskin koko painon jalalle, horjahdin ja tahdonvoimalla pidin itseni pystyssä. Pakaraa vihlaisi vähän, mutta ajattelin, ettei se ollut kuin tärähdys ja äkkinäinen liike.

Hieman pakaraan jäi kipua ja otin lyhyen Burana-kuurin, jos olisi tulehdusta. Tiistaina lähdin töiden jälkeen kevyen viikon reippaalle lenkille. Ajateltiin avustajani kanssa käydä katsomassa, onko Tammisalon nurkilla ollut haikara yhä paikoillaan. En ymmärrä, mistä harmaahaikara on eksynyt helmikuussa Helsingin rannoille. Näin sen ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten, kun ystävän kanssa ulkoiltiin auringon noustessa. Emme olleet uskoa näkemäämme, sillä pienessä sulassa oli kymmenittäin sorsia ja hieman sivummalla nökötti harmaahaikara. Viimeksi näin sen Tammisalon ja Laajasalon siltojen välissä, jossa se ikään kuin vartioi sorsien edesottamuksia.

Rannassa oli hyvää lunta, puoliksi sulaa ja sitten sitä loskaa. Kiihdytettiin vähän kovempaan vauhtiin, jotta saisin sen reippaamman 20 minuuttia, mikä ohjelmassa tälle viikolle luki. Välillä oli hankala astua, kun ei tiennyt, mitä jalan alla milloinkin on. Haikara tuli nähtyä ja käännyttiin takaisin aiemmin kuin alkujaan ajattelin. Rannan kävelytie meni sen verran huonoksi, ettei huvittanut jatkaa Tuoriniemen uimarannalle asti.

Tuo lenkki oli viimeinen pisara pakaralle. Se hermostui kunnolla ja käveleminenkin oli hankalaa. Seuraavana aamuna soitin työpaikan alakerrassa olevaan fysikaaliseen ja kyselin aikaa. Onni oli matkassa, sillä sain ajan alle tunnin päähän. Fyssari oli outo, mutta olin kuullut hänestä ihan hyvää palautetta, joten uskalsin lähteä kokeilemaan.

Hetken fyssari tutki, testaili liikeratoja ja ihmetteli lihaksia. En yllättynyt, kun kertoi piriformiksen olevan yksi kova klöntti. Sitä olin epäillyt, sillä heijasteet olivat jo menneet sääreen ja epäilin iskiasta. Sen sijaan yllätyin, kun hän sanoi takareisien ja lonkankoukistajien liikkuvan hyvin. Hmmm... Tuntui uskomattomalta, mutta ehkä ne ovat sitten keskimääräistä paremmassa tilanteessa. Lisäksi fyssari sanoi, että sokeilla on usein kireyttä just takareisissä ja lonkankoukistajissa. Ihmeissäni kyselin perusteluja ja kuulin, että askel on monilla lyhyt ja jännittynyt, mikä kiristää just noita lihaksia. Olen taipuvainen uskomaan, koska tiedän hänen hieroneen paljon näkövammaisia asiakkaita. Jäin pohtimaan ja oivalsin, että mun askel on lyhyt ja jännittynyt vain liukkailla. Muuten taidan kävellä rennosti ja ehkä juoksenkin kohtalaisen rennolla askeleella. Juoksussa rentouteen vaikuttaa myös opasjuoksija ja mun luotto häneen.

Jalkoja on hierottu tällä viikolla kahdesti. Piriformis on alkanut antaa periksi, vaan ei se kunnossa vielä ole. Voltarenia, kevyttä venyttelyä ja liikunnan unohtamista - niillä meni loppuviikko. Töissä en pystynyt välttämään istumista, sillä palavereissa ei voi pomppia edestakaisin. Työhuoneessa vaihtelin asentoa ja säätelin pöytää. Onneksi on sähköpöytä, joten saatoin seistä, istua toimistotuolilla ja istua satulatuolilla. Ylös nousin säännöllisen epäsäännöllisesti ja koetin naputtaa konetta seisten mahdollisimman paljon.

Joogan jätin välin, sillä pakaralihakset olisivat joutuneet liikaa töihin. Salille en uskaltanut lähteä ja loppuviikon lenkit peruin. Huokaus.... Liikkuminen on ollut minimissä ja lähinnä paikasta toiseen siirtymistä. Ulkona olen tiistain jälkeen ollut vain kulkiessa paikasta toiseen. Edes pilatekseen en uskaltanut tänään lähteä, jottei pakara rasitu. Ensin ajattelin, ettei siellä joudu juuri syviä pakaralihaksia käyttämään. Niin... Taitaa joutua ja enemmänkin, joten ei tänään.

Eilisen lähinnä makasin sohvalla lukemassa, katsomassa telkkaria ja seuraamassa MM-kisoja. Kavereina olivat kyllästyminen, tympiinnys, karkit ja jogurtti-inkiväärit. Olivathan herkut hyviä, mutta eivät ne mitään auttaneet. Lepo ja istumisen välttäminen tuntuivat auttavan, sillä tänään pakara on parempi.

Päässä käyvät vuoropuhelua järkevä punatukkainen tyttö ja kerrassaan tympiintynyt punatukkainen tyttö. Järkevä kertoo, että muutaman päivän malttamalla homma paranee ja sitten pääsee taas baanalle. Tympiintynyt kertoo, ettei se jaksa enää yhtään ja pää hajoaa paikallaan olemisesta. Vuorotellen ovat voitolla ja vilpittömästi toivon järkevän saavan lopullisen yliotteen. Mieli on kieltämättä ollut vähän matalalla, kun on tottunut ulkoilemaan ja liikkumaan. En tahdo osata ottaa levosta kaikkea irti, mitä siitä voisi ottaa.

Kevyestä viikosta tuli superkevyt. Ensi viikolle lenkit on sovittu ja ihmettelen, uskallanko vai enkö uskalla. Juoksukoulun Facebook-ryhmään laitoin kysymystä, miten jatkaa tästä. En tiedä, milloin uskaltaisin varovasti lenkkeillä ja mikä se lenkki olisi. En halua riskeerata lähellä olevaa kesää. Haluan saada pakaran kuntoon Haluan päästä juoksemaan huoletta ja ilman pelkoa kivun pahenemisesta. Toisaalta haluan tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja syödä karkkia. Ei sohvalla makaaminen vaarallista ole ja koetan selittä itselleni sen voivan tehdä myös hyvää. Ei lepo pahasta ole, mutta pakkolepo on eri asia.