lauantai 18. helmikuuta 2017

Turhanaikaista touhua ja penkkarihumua


En ole aikoihin palannut lenkiltä sellaisen ärsytyksen ja tympiintymisen vallassa kuin tänään pitkikseltä. Ohjelmassa oli 110 minuuttia, joten olin sanonut oppaalle, että mennään parisen tuntia ja mieluusti jokivarressa.

Nastat jalkaan, musat korviin ja Sports tracker päälle. Punatukkainen tyttö oli valmis. Hanskat taskuun, jos tarvitsee. Mittari näytti +6, mutta sen verran viileä tuuli puhalteli, että laitoin suosiolla hanskat käteen ekan sadan metrin jälkeen.

Oppaalla ei ollut nastoja. Ajattelin, että hän laittaisi voimakaskuvioiset lenkkarinsa, joilla on pärjännyt ihan kivasti liukkaammillakin keleillä. No, ei ollut laittanut, vaan hipsutteli kesätossuilla.

Jokivarressa oli sulaa, märkää hiekkaa, vesilammikoita, jäätiköitä, pehmeää jäätä, pehmeää lunta ja kaikenlaista lumisohjoa. Nastat pitivät ja tuntui, että askel oli yllättävän kevyt eilisten vetojen jälkeen. Eilen ei tuntunut siltä, kun Sailan tsemppaamana sinnittelin 3 X 6 min 3 min palautuksilla. Yhtään ei saatu alle seiskan keskarilla, mutta sykkeitä katsoessa olin mennyt maksimeilla tai lähes maksimeilla koko ajan. Se oli paras, johon eilen pystyin. Ehkä toissapäivän lennähtely Rovaniemelle ja takaisin sekä hurjan kiirus viikko painoivat naisessa.

Tänään eivät oppaalla tossut sitten pitäneetkään. Mentiin jokivartta viitisen kilsaa ja käännyttiin Siltamäkeen. Kierrettiin sikäläinen urheilukenttä ja lähdettiin ylempänä olevaa tienpätkää nenä suunnilleen paluusuuntaan näyttäen. Ajattelin, että mennään sitten tuolta, jotta opas pysyy pystyssä. Voi taivas, mihin jouduin!

Kaivettuja katuja, kuoppia, möykkyjä, työmaita ja ties mitä muuta. Kaivureita, kaivettuja nurmikenttiä ja yksinkertaisesti rakennustyömaita kerrassaan riittävästi. Syke nousi taivaisiin, vauhtia ei voinut pitää ja oli varottava joka askelta. Lopulta olin niin kiukkuinen, että olisi tehnyt mieli istua maahan ja itkeä.

Kun tuo möykky-kuoppa-työmaa -show loppui, edessä oli autoteitä. Jokainen ohi ajava auto ärsytti. Jokainen kadun ylitys ärsytti. Jokainen liikenteen meteli ärsytti. Syke ei laskenut, vauhti ja syke olivat totaalisen epätasapainossa ja olisin halunnut kirkua ärsytyksestä.

Lopulta takaisin jokivarteen Pukinmäen matonpesupaikan luota. Ei ollut kesätossuissa pitoa, kun hölkkäiltiin kohti Kehän alikulkua. Mun nastat pitivät edelleen. Vesilammikoita, joita en enää lopussa suostunut kiertämään, sillä vettä niissä oli ehkä sentti. Vähän märät kengät, mutta useimpiin lammikoihin olin nastoilla vedenpintaa ylempänä.

Meni siinä lopulta 114 minuuttia ja 12,15 kilsaa. Jälkifiilis oli pahemmanlaatuinen ärsytys, jota kuvaisi paremmin jokin vähemmän hieno sana. Sauna päälle, huomisaamun smoothien pyöräytys ja oluttölkin kanssa saunaan. Jalat kohti kattoa, löylyä ja lenkin läpikäyntiä. Yleensä olut ja sauna auttavat, vaan tänään ei niiden taikavoima tehonnut. Seuraavana kokeilen joulutorttuterapiaa inkivääriteen kera. Pakastimesta löytyi paistamattomia joulutorttuja, joista pari kävin juuri nostamassa pois uunista. Pojan kanssa todettiin, ettei mikään estä meitä syömästä joulutorttuja helmikuussa.

Mutisin juoksukoulun Facebook-ryhmään ärsytystä. Mutisin täysin jumiin mennyttä kroppaa, kun jännitin möykkyjä, kuoppia ja oppaan pystyssäpysymistä. Harri ehdotti hierontaa tai pitkiä venyttelyjä. Juu, kai ne auttaisivat. Pikemmin tuntuu, että voisin nyrkkeillä, repiä kasoittain paperia, paiskoa tavaroita tai vaikka siivota. Kun Harri vielä vinkkasi, että jokaisella venytyksen syventämisellä ajattelen ärsytyksen poistumista ja hymyilen, jolloin en kohta enää muistakaan ärsytystä. Tuolle kommentille oli pakko hymyillä.

Penkkarihumua


Omista penkkareista tuli tällä viikolla 26 vuotta. Hurjaa, justhan ne olivat. En muista, mitä auton kyljessä luki. Muistan Paltanmäen keskusvankilan 3 B -tekstin ja vanginasusteet. Muistan kevyen lumisateen ja vapauden tunteen. Muistan, miten ajettiin Kiikanmäkeä alas ja kierrettiin ympäri Orivettä.

Muistan Abihymnin, jota laulettiin antaumuksella.

"Nyt on meillä ilonpäivät abiturientit. Koulut kun on loppuneet ja kohta alkaa tentit. Tuutimalullan tuutimalullan tuutimalullan lei tuutimalullanluikki ja tuutimalullan lei."

Muistan luokanvalvojalle omistetun riimittelyn Tulipunaruusujen säveleen.

"Aamuin luokse pienen Raijan luo. Itseäni juoksuun hoputan. Kuiskaa hiljaa omatunto, missäs onkaan vastuuntunto. Kaikkea kun tehtynä ei oo.

...

Kauhuissaan me sua katsottiin. Monisteita viskoit meille niin. Jos et löydä aukkojasi, ole hiljaa paikallasi. Raija meille kerran tokaisi.

...

Hiljaisuus se täällä alkaa nyt. Abit kun on täältä lähtenyt. Muista meitä tunneillasi. Poista siten ikäväsi. Meitähän sä unohtaa et voi."

Ja sen violetin maalin, jonka luokanvalvojalle annoimme. Lila luomiväri oli hänen suosikkinsa, joten ajattelimme maalinkin olevan. Monisteita ja aukkotehtäviä ei voi unohtaa. Tuntui, että hukumme molempiin. Silloin aukkotehtävät olivat uutuutena kielten ylioppilaskirjoituksissa. Ilman Raijaa en olisi saanut enkkua läpi ja innostunut saksasta niin paljon. Harmillista, että saksan taito on vuosien vieriessä ruostunut prepositiolistojen ja modaaliverbien latelun tasolle.

Muistan fyskan ja kemman opettajalle lauletun:

"On mulla laaja fysiikka, mut miksi suremaan. Jo kauan sitten lääkkeen löysin siihen puremaan. Päällä pulpettini vihreen pinnan aivan likaisen on uni mulle maistunut mä tiedän kyllä sen.

Kopsaamaan kopsaamaan joka aamu sännätään. Ja kun tunti on ohi niin juostaan ruokalaan. Tahdon olla fysiikassa aina sekä maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina."

Opettajan luokka oli yläasteen puolella ja pulpetit olivat oikeasti vihreitä. Kun lukion ruokailu alkoi klo 11.45, opettaja alkoi vähitellen antaa läksyjä. Lopulta juoksimme ruokalaan klo 12.00 maissa ja hotkimme safkan ehtiäksemme klo 12.15 alkavalle tunnille. Kaikesta tästä huolimatta hän oli erittäin hyvä opettaja ja ilman hänen oppejaan en olisi edes harkinnut vastaavani reaalissa myös yhteen fysiikan tehtävään.

Kuvassa on yksi Helsingin luonnontiedelukion penkkariauto, joka on juuri kääntymässä Kimmontieltä Mäkelänkadulle. Auton kyljessä on banderolli "They said we can't. Here we are.". Poika on yhtenä nolla-aamuisena auton lavalla.

Harmillisesti olin penkkaripäivänä Rovaniemellä työmatkalla. Autoajelun ja muut kuulumiset kuulin kotiuduttuuani. Käheä ääni oli jo palautunut ja hyvä mieli näytti säilyneen. Kaupunki oli näyttänyt erilaiselta auton lavalta ja tunnelma oli ollut huikea vapaudesta nauttiva. Tämä on yksi ikimuistoisia päiviä, jonka tunnelman toivon säilyvän pojankin mielessä pitkälle tulevaisuuteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti