keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Loskavaellusta ja kimurantti suhde juoksumattoon


Maanantain lenkistä tuli varsinainen loskavaellus. En tiedä, olisiko viisain varustus ollut kanootti, räpylät, loska-aura vai kaikki nämä. Raskasta taaperrusta, mutta samalla piristävää sisällä vietetyn työpäivän jälkeen. Kengät märkinä, syke tavallista korkeammalla ja kaikesta huolimatta tyytyväisenä palasin vajaan tunnin jälkeen työhuoneeseen keräämään kamat kasaan ja kotiin suihkuun. Kengätkin kuivuivat - lopulta seuraavana päivänä.

Jälleen koiria


Tulisuontiellä kiljaisin säikähdyksestä ja olin hypätä ilmaan. Olimme ylittäneet kadun Marjaniemen siirtolapuutarhan kohdalla. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Yhtäkkiä kaksi koiraa räjähtää haukkumaan ja tempoilee kohti. Muutaman kirosanan ja kiljaisun jälkeen tiuskaisin omistajalle, että pitäisi koiransa kurissa. Vaikken niitä nähnyt, ei jäänyt epäselväksi, että olivat pitkähkössä hihnassa tai muuten vain tempoilivat kohti. Sydän hakkasi ja lähes tärisin.

Koirien omistaja ei ottanut kritiikkiäni vastaan, vaan huomautti koiriensa säikähtäneen meitä. Tulimme hänen mukaansa takaa päin, jolloin koirat eivät nähneet meitä ja säikähtivät. Millään tavalla hän ei yrittänyt hillitä koiriaan tai pitää niitä kurissa. Sen sijaan ongelmana olin minä, joka olin hiipinyt takaa.

Muutaman sanan vaihtamisen jälkeen huomasin, ettei keskustelusta ole mitään hyötyä. Koetimme avustajani kanssa päästä ohi, mikä olikin hankalampi juttu. Pyysin uudelleen, että omistaja pitäisi koiransa kurissa. Tähän sain takaisin kommentin, että menisimme sitten ohi, jos on urputettavaa. Juu, olisimme menneet, kun olisimme päässeet.

Jälkikäteen avustajani sanoi, että koirat olivat pitkässä hihnassa ja tosiaan koettivat tulla kohti. Eivät olleet mitään suuria koiria, mutta mitä se takaa. Ei voi olettaa, ettei pienempi koira tee mitään. Sen verran pelottavalta haukunta kuulosti, etten vakuuttunut koirien hyvästä luonteesta.

Ja sitten ne vedot


Eilen aamulla käynnistin työpaikan salin juoksumaton ennen seiskaa ja virittelin lämmittelyvauhdin päälle. Musat korviin, jotta jaksaisi sen voimalla puolisen tuntia. Ei huvittanut pelailla puhelimen hälytysten kanssa, joten laitoin iPhonen ajanoton päälle. Puhelin höpisi korvaan aikaa muutaman sekunnin välin. Olihan se pidemmän päälle rasittavaa, mutta Spotifyn soittolista kuului kivasti iPhonen Voiceoverin äänen yli.

Lämmittelin reilun 10 minuuttia ja sitten naputtelemana lisää vauhtia. Kuusiminuuttinen rutistus alkakoon. Ensimmäinen meni aika helpolla 6:08 vauhdilla. Minuutin palautus ja uusi vauhti mattoon. Rohkeasti lisäsin vauhtia, sillä minuutti on vain minuutti. Ja meneehän vauhdin naputteluunkin joitain sekunteja, joten ei se oikeasti ollut ihan minuuttia.

Kakkosvetoon vauhdiksi 5:54. Alkoi tuntua, mutta meni. Palauttelu ja päivän viimeinen. Mitähän uskaltaisin? Hmmm.... Olin mennä sekaisin laskuissa, kun naputin nopeuspainiketta. Sitä herttaista painiketta on naputettava urakalla, sillä vauhti lisääntyy 0,1 km/h yhdellä painalluksella. Aamun laskuharjoitukset tuli tehtyä samalla.

Niin se vika... Rohkeutta peliin ja vauhdiksi 5:40. Voiceover höpisee sekunteja. Ei tämä voi olla näin hidasta. Oih, 45 sekuntia - enää 15 jäljellä. En varmasti lähde hidastamaan, ennen kuin sanot, että sekunnit ovat seuraavan minuutin puolella. En! Huoh, siinä se oli. Hengissä ja palautteluminuutti edessä.

Kuvittelen, että yksi olisi mennyt extrana. Jätin lämmittelyvauhdin vähän kovemmaksi kuin olin ajatellut. Se tuntui hyvältä, joten miksen antaisi mennä. Palauttelua kymmenisen minuuttia ja varovaisesti napautus napautukselta matto pysähtymään.

Seuraava oli jonossa, sillä työkaveri tuli salille just, kun aloin hiljennellä vauhtia kohti pysähtymistä. Sain hänet sopivasti kurkkaamaan, miten paljon matkaa oli taittunut. Veikkasin, että 2,5-3 kilsaa. Yllättäen matkaa olikin 3,53 km ja siihen hetki päälle, jolloin sain hienon tasaluvun metreihin.

Helppoahan tuo oli, kun ei tarvinnut miettiä jäätiköitä eikä juosta nastoilla. Silti ulkona on mukavampaa. Happi tuntui loppuvan ja hengitys ei sujunut. Kuumakin oli ja hartiat jännittyivät. Kyllä matolla voi juosta tuollaisia lyhyitä. Pidempiä en jaksa eivätkä hartiat taida kestää. Koska en ollenkaan luota pysyväni matolla, pidän käsillä tuntuman maton etuosan kaiteeseen. Tämä tarkoittaa, etten saa käsistä apua eikä niissä ole liikettä kuin minimaalisesti. Kai mattoon saisi jonkinlaista kuminauha- tai muuta viritelmää, vaan ei ole tullut kokeiltua. Käsien liukumisen estän laittamalla salihanskat, jotka pitävät kevyen kosketuksen varmempana.

Pitäköön reippaansa


Tänään piti juosta viikonlopun Aktia cupin kisaa korvaava reipas lenkki. Lähtiessä oli selvää, että ohjelma saa pitää reippaansa. Minä en siihen koske nastojen kärjelläkään. Merituulin kanssa suunnittelimme, että otetaan tien pinnasta kuva, jotta on todistusaineistoa, ettei näillä keleillä reipasta juosta.

Kierreltiin ympäri Pukinmäkeä, sillä Merituuli lupasi armahtaa Malminkaaren taaplaamisesta. Pukinmäenkaarelle päädyin hetkeksi ja Malminkaarta vilkaisin. Pukinmäen pikkukadut olivat melko jäisiä ja jotkin muistuttivat jäätynyttä huonosti hoidettua perunapeltoa. Syke pysyi maltillisena, kuulumiset tuli vaihdettua ja nastat rapisten ladyt kipaisivat tunnin lenkin.

Työt ovat vieneet paljon aikaa. Onneksi lenkkeily on pakon sanelemana sosiaalista puuhaa. En sentään elä aivan sosiaalisessa umpiossa, kun kavereita voi nähdä ja kaikenlaista rupatella lenkkarit jalassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti