maanantai 24. heinäkuuta 2017

Polkujuoksurapsoja lukiessa


Olen viimeisen viikon aikana lukenut valtaisan määrän rapsoja kuun puolivälissä juostulta Nuts Pallakselta. Perusmatka 134 km lähti Ylläkseltä ja kulki läpi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston aina Enontekiön Hettaan asti. Lyhyemmät matkat olivat noin 30 ja 55 km. Lyhyin juostiin Ylläksen maisemissa ja pidempi Pallakselta Hettaan.

Rapsoja lukiessa mielessä on kaihertanut tieto, että polkujuoksu on asia, joka ei ole mua varten. Maalla kasvaneena olen lapsena ja nuorena rymynnyt ja juoksennellut pitkin metsiä, kiipeillyt kallioilla, seikkaillut metsäpoluilla ja kivunnut rinteitä ylös ja alas. Tiedän toki, että on eri asia kulkea metsissä Pirkanmaalla kuin Lapissa. Siellä maasto on niin erilaista, etten edes taida hahmottaa erilaisuutta kokonaan. Vaikea hahmottaa jo siksi, etten ole elämässäni käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Rovaniemestäkin olen nähnyt Lapin urheiluopiston, lentokentän ja muutaman kokoustilan. Ei kovin kattava kuva napapiirin ja joulupukin pajan kaupungista.

Lapsuudessa ja nuoruudessa metsärymyämiset olen tehnyt näkevänä. Muistan vihreyden, sankan metsän hämyisyyden, mustikan ja puolukan varvut, valtavat saniaiset, varovasti maisteltavat ketunleivät, pehmeän sammaleen, keskellä metsää vastaan tulleen ojan, jyrkät rinteet ja kalliolle heijastaneen auringon. En ole aikaisemmin haikaillut polkujen perään, vaan nyt pohjoisen rapsoja lukiessa mieli on vaeltanut jokaisen juoksijan matkassa. Olen nähnyt ajatuksissani maisemat ja tuntenut poluilla ja metsissä juoksemisen fiiliksen. Samalla olen tiennyt, että voin vain varovasti kuvitella, mitä kaikki jonkun noista matkoista taittaneet ovat kokeneet tuntien kuluessa, rakkakivikoita kulkiessa, tunturin laen lähestyessä ja Lapin maisemien avautuessa silmien eteen.

Sokeasta punatukkaisesta tytöstä ei polkujuoksijaksi ole. Jos näkisin, veikkaan, että olisin löytänyt itseni juoksemasta pitkin metsiä ja nauttimasta sen ainutlaatuisuudesta. Suunnistajaksi musta ei ole, sillä inhosin ajatusta kartan ja kompassin kanssa rastien etsimisestä. Huokaus, ei niitä löytynyt kuitenkaan. Paljon mukavampaa oli kulkea ja ihmetellä ilman rastien löytämisen pakkoa. Hetkeäkään en usko, että ultramatkat olisivat olleet mun juttu. Sen sijaan varovasti uskon, että lyhyemmät polkumatkat olisivat olleet niitä, joista olisin itseni löytänyt.

Koska polut eivät ole mua varten, fiilistelen lukemalla muiden rapsoja. Hetkittäin tunnen kateuden piston, kun erehdyn miettimään entäs jos -ajatuksia. Poluille mulla on asiaa vain kävellen ja silloinkin rauhallisen varovasti. Onneksi kävelyteitä kulkee myös metsän siimeksessä, joten sitä kautta pääsen vähän juoksemaan kuvitteellisessa metsätunnelmassa. Yksi mieleenpainuvimpia lenkkejä oli toissakesäinen Vuosaaren ja Mustavuoren kiertely, jolloin ystävän kanssa kipusimme Vuosaaren huipulle. Alas laskeuduimme kinttupolkua varovasti askel askeleelta kivien yli hyppien ja jokaisen askeleen tarkasti astuen. Siinä oli välähdys siitä, mitä muistan lapsuuden ja nuoruuden metsäkulkemisiltani.

En tiedä, olisiko Kainuussa tai pohjoisempana reittejä, joissa olisi sokkona helppo kulkea. En tiedä, millaista kävely pohjoisen maisemissa oikeasti olisi. En ole aiemmin miettinyt, jospa jokin päivä matkustaisin pohjoiseen ja kävisin katsomassa. Mulla ei ole ollut innostusta lähteä viettämään aikaa Kainuun tai Lapin luontoon. Jotain ajatuksissa tapahtui, sillä tuo vaihtoehto kutkuttaa mielen syövereissä. En haikaile laskettelemaan enkä hiihtämään. En haikaile Lappiin talvella. Myönnän, en yhtään tykkää ötököistä, sillä saan kaikenlaisten hyttystä muistuttavien pistoista valtavat kutiavat paukamat. Niitä kammoamiani itikoita pohjoisessa taatusti on. Silti jokin kytee mielessä - ehkä jonain päivänä tulevaisuudessa.

Onko sulla vinkkejä? Missä olet poluilla ja vaellusreiteillä kulkenut?

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Oivalluksia karkin syönnistä


Olen vuosikymmeniä ollut perso makealle. Opiskeluaikana upposivat karkin lisäksi pullat, keksit, viinerit ja lähes mikä tahansa makea. Välillä koetin olla syömättä, vaan eihän siitä mitään tullut. Päivän pari kitkuttelin ja sitten jälleen lakka-hunajaviineriä tai jotain muuta hyvää kahvin kanssa tai karkkia kirjan lukemisen seuraksi.

Kun odotin poikaa, olin ekan kerran tilanteessa, jossa makea ei maistunut. Suurinta herkkuani monet kuukaudet olivat pieni pyöreä näkkäri ja vichy. Ei, mikään muu näkkäri ei kelvannut. Sen oli oltava tuota pientä pyöreää. Karkki maistui ensin, mutta aika nopeasti huomasin joutuvani heittämään pois avattuja karkkipusseja, koska sisältö oli kovettunut. En syönytkään, sillä ne eivät maistuneet millekään tai maistuivat pahalle. Toiveikkaana ajattelin, jos vaikka.... Poika syntyi ja sama meno makean osalta jatkui eli ei tullut pysyvää muutosta.

Joitain vuosia sitten huomasin, etten enää ostanut kotiin keksejä enkä makeaa kahvileipää. Keksejä otan, jos niitä on töissä iltapäiväkahvilla. Muuten eivät vain maistu. Positiivista! Saman kohtalon ovat kokeneet viinerit ja monet muut makeat kahvileivät. Marjapiirakoita, Lidlin taivaallisia mustikkamuffinsseja, porkkanakakkua ja satunnaisesti jotain muuta syön. Kotiin en osta kuin niitä mustikkamuffinsseja, mutta onneksi käyn Lidlissä lähinnä silloin, kun Sportyfeelin recoveryt tai ne isommat energiageelit ovat loppu. Ai, myös alkoholiton olut vie jalat kohti Lidliä, sillä mikä on parempaa saunajuomaa kuin tuo.

Mutta se karkki.... Olen sentään tullut ronkelimmaksi ja mikä tahansa ei kelpaa. Oikeastaan on aika vähän karkkeja, joita syön ja joista tykkään. Suklaata popsin, mutta en sitäkään enää niin paljon. Limujakaan en juo, sillä Pepsi maksi -kausi jäi aikoinaan lyhyeksi. Tänä vuonna olen tainnut juoda kahdesti mukillisen Cocista.

Monet kerrat olen huokaillut, miksi en saa mitään tolkkua tähän karkinsyömiseen. Se ei vain vähene ja kerta toisensa jälkeen löydän kauppakassista karkkipussin.

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut lomalla ja huomannut merkillisen asian. Ei mulle maistu karkki! Käsittämätöntä! Ostin viikolla Punnitse ja säästä -kaupasta jogurtti-inkiväärejä, joita olen popsinut. Ostin myös Prismasta karkkipussin, joka on yhä avaamattomana. Samoin vain puoliksi syötynä on reilu viikko sitten ruokakaupasta ostamani karkkipussi. Mitä kummaa tapahtuu?

Mietin ja pohdin, kun tuntui omituiselta. Söin mansikoita, kävin kahvilassa ja otin kahvin seuraksi mustikkapiirakkaa, porkkanakakkua tai tänään jopa Haltialassa munkin. Se karkkipussi pysyi avaamattomana ja toinen puoliksi syötynä. Ei tehnyt mieli maistaa.

Olenko syönyt karkkia väsymykseen? Olenko syönyt karkkia rauhoittaakseni kiireen tunnetta? Olenko syönyt karkkia levätäkseni? Olenko syönyt karkkia, koska kiireisen päivän jälkeen se on antanut jokin omituisen hyvän olon tunteen? Vastaus näihin kaikkiin taitaa olla kyllä tai lähes kyllä.

En tiedä, miten saan nykyisen tyylin jatkumaan elämässä loman ja kesän jälkeen. Hirvittää, että palaan samaan tuttuun tapaan. Tiedän, ettei tarvitse ja tiedän voivani valita joka kerran uudestaan. Silti pelkään, että muutama virhevalinta vie takaisin tutulle polulle.

En ole aikaisemmin ajatellut asiaa näin. Ehkä en ole ollut valmis miettimään ja kuuntelemaan, mitä itsessäni tapahtuu. En tiedä, olenko tänään yhtään valmiimpi. Ainakin olen kenties hoksannut, mistä on kyse. Jospa se olisi alku, josta voisi päästä eteenpäin.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Vesijuoksua kävelyteiden yksinvaltiaana


Tiistai-iltana todistin itselleni, etten ole sokerista. Jotta saan viikon lenkkeihin jotain tolkkua, olin päättänyt juosta 150 min pitkiksen silloin. Päivän mittaan katselin sääennustetta ja etenkin sateen todennäköisyyden prosentteja. Näytti hyvältä, kun klo 17.00 jälkeen prosentit pienenivät alle 50 %:iin ja ennuste lupaili pelkkiä sadekuuroja. No niin, ei tästä paha tule.

Lähdettiin jokivartta kohti Tikkurilaa. Suunnittelin, että juostaan noin 75 min ja käännytään takaisin. Arvelin meidän ehtivän jonnekin Tikkurilan likelle - ainakin Kehä III:n tuolle puolen.

Shortseissa ja lyhythihaisessa tarkeni hyvin. Tuulenpuuskat riuhtoivat, mutta ilma tuntui lämpimältä. Kehä I:n alitus ja taivas testaili varovaisesti, josko antaisi muutaman pisaran. Mieltä ei muuteta - ei noita varmaan paljoa tule, kun ennustehan näytti vain kuuroja. Pisarat tihentyvät. Pukinmäen matonpesupaikka ja sataa lähes kaatamalla. Minkähän päivän ennustetta olen katsonut? Kun kerran on märkä, ei tässä enää kannata suunnitelmia muuttaa. Loogista päättelyä, että on ihan litimärkä teki miten päin tahansa.

Jokivartta kohti pohjoista ja tiukasti joki vasemmalla, jottei eksytä. Siltamäen tienoilla pillin vihellyksiä ja riemukkaita hihkaisuja. Helsinki cupin osallistujat pelaamassa eli hekään eivät ole sokerista. Mietin, että toivottavasti kentän nurmi ei ole liukas, jottei kenellekään satu mitään.

Takaa pinkoo vauhdilla isä rattaiden kanssa. Eikö ollakaan ainoita? Tuon isän lisäksi nähtiin kaksi naista lenkillä, joten liki ainoita oltiin. Hämmentävää, kun sai taaplata hiekkateiden kuningattarena tarvitsematta miettiä, mistä suunnasta seuraava fillari sujahtaa ohi tai miltä puolelta rohkenee ohittaa koiranulkoiluttajan. Yksinvaltiudessa on puolensa.

Kehä III alitettu ja mittari hihkaisee 8 km. Nytpähän tiedän, että siihen on tuon verran. Ei ole vielä aika kääntyä ympäri, joten jatketaan. Sade piiskaa, ilma on harmaa eikä eteenpäin näy kuin usvan ja pisaroiden läpi. Kysäisin avustajaltani, näkyykö edessä Tikkurilan tornitaloa. Ei näkynyt kuin harmaata ja pisaroita. Näkyvyys oli niin mitätön, ettei paljoa ympäristöstä tiennyt.

Jaa, vielä pari minuuttia, jonka jälkeen ympäri ja tuolla sillan alla juomatauko. Nyt näkyy tornitalo eli ehdin sinne nurkille, mihin ajattelin ehtiväni. Käännös ja takaisin kohti sateensuojaa Kehä III:n alla.

Hellelenkeillä tai edes auringossa muistaa juoda, mutta sateella ja lämpötilan tuntuessa sopivalta, juomapullot palaavat liian helposti täysinä kotiin. Sillan alla stoppi ja toinen pullo tyhjäksi. Vaikkei pysähdytty kuin hetkeksi, kroppa ehti jäähtyä ja ekat kymmenet metrit olivat hankalia.

Lammikot olivat kasvaneet ja lisääntyneet valtavasti menomatkasta. Paljon ei kannattanut hienohelmana niiden yli loikkia tai kokeilla kiertää, koska tossut olivat märät joka tapauksessa. Pari siltaa oli vähän liukkaita, joten varovasti. Siltamäen nurkilla yhä futispeli käynnissä. Pelaajat näyttivät aika pieniltä.

Vaihtelua lenkkiin ja Tapaninvainiossa joen yli. Sanoin, ettei uimarannalla ole taatusti ketään. avustajani korjaa, että on siellä kaksi poikaa. Näytti, että toinen oli jopa uimassa. Lapsena muistan, miten sanottiin, että järvivesi on sateella lämmintä. Ainakin muutaman kerranleireillä uin pienemmässä tai isommassa vesisateessa.

Edellispäivän vedot alkoivat tuntua jaloissa ja vikat pari kolme kilsaa kävivät työstä. Vauhtia hieman alas, jotta syke ei lähde nousemaan. Vähän ennen Käskynhaltijantien alitusta kävelytien poikki oli kaatunut puu. Kulkuväylä oli reilu puoli metriä. Onneksi näkyvyyttä oli suuntaan ja toiseen, joten ehkei ole onnettomuusaltein paikka. Junaradan nurkilla ajattelin, että onneksi tämä loppuu. Kotiovella matkaa takana 16,92 km ja aikaa meni 2.31 ja rapiat. Olisihan tuon voinut sateettomassakin juosta.

Vasta sisällä tajusin, miten tolkuttoman kurainen olin. Tossut märät ja kuraiset, pohkeet kuraiset ja punatukkainen tyttö aivan läpimärkä. Merkillistä, miten vaatteet olivat pesukoneesta pois ottaessani kuivemmat kuin sinne laittaessani. Linkous taitaa tehdä ihmeitä. Puhelimen suojaus oli onnistunut, mutta avaimet olivat märät. Niin paljon vettähylkivä varustevyö oli pitänyt, etteivät avainnipun taskussa olleet setelit olleet täysin pestyä rahaa. Hieman epäluuloisesti olin suhtautunut poikani mulle Cittarista synttärilahjaksi ostamaan varustevyöhön, kun merkki oli tuiki tuntematon. Hyvin täytti tehtävänsä kaatosateessakin. Yllättäen myös luukuulokkeet olivat hengissä ja soittivat musaakin koko retkeilyn ajan. Ja tulipahan pestyä nuo pölyisiksi ja likaisiksi päässeet Addun Ultraboostit, joiden pesua olen laiskuuttani siirtänyt ja siirtänyt. Niin märät olivat, että helpointa oli laskea suihkulla vettä päälle.

Keskiviikkoaamun lenkin juoksi harvinaisen tyytyväisenä lämpimässä ja pilvisessä aamussa. Ei ollut sadepisaroita tai tuulenpuuskia ikävä. Muutaman edellispäivän kuviot painoivat niin paljon jaloissa, että puolimatkan tauko Puu-Käpylän idyllissä kahvin ja porkkanakakun kera oli taivaallinen hetki. Kahvila Siili on kehunsa ansainnut. Ja paluumatkakin sujui reippaammin - porkkanakakussa on parantavaa voimaa, kun kroppa jaksoi ihan eri tavalla. Sen verran ahneeksi heittäydyin, että jokivarren lähestyessä päätin kiertää extrakilsan, koska onhan heinäkuun tähänastisissa juoksukilsoissa kolminumeroinen luku paljon hienompi kuin kaksinumeroinen. Ihmeekseni olen kuluttanut jalkojani juoksuaskelilla heinäkuussa jo satasen.

Kukat on kuvattu viime vuoden heinäkuussa. Paikasta tai kukkalajista ei ole aavistustakaan. osui nenän eteen koneeni uumenista.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Leppoisia lenkkejä ja kesäloman kunniaksi vetoja helteessä


Periaatteessa tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Periaatteessa olen lomalla, vaikka käytännössä tiedän tekeväni joitain pieniä työasioita ajoittain seuraavina viikkoina. Jännä huomata, ettei Suomi enää pysähdy heinäkuuksi samalla tavoin kuin vielä muutamia vuosia sitten. Aivan merkillisiä deadlineja on heti elokuun alun nurkilla, asioita tulee vaikkapa ministeriöiden suunnasta heinäkuisina päivinä ja oletus sille, että ihmisiä on töissä on aivan eri.

Muistan, miten tein 1990-luvun lopulla projektia, jossa partnerit olivat Saksassa, Englannissa ja Portugalissa. Kerran ja viidennenkymmenennen sain selostaa, miten en heinäkuussa saa tätä tai tuota asiaa eteenpäin tai selvitettyä, koska ei tässä maassa ole ketään töissä. Elokuussa ja syyskuun alkupuolella tuskailin, kun ei muualla Euroopassa ollut ketään töissä. Huippuna oli Portugali, jossa yhteistyötaho palasi kesälomalta syyskuun puolivälissä. Tuntuu, että tähän suuntaan on menty myös meillä. Olen aina tykännyt jäädä lomalle vasta selkeästi heinäkuun puolella, sillä olen nauttinut hiljaisesta talosta ja mahdollisuudesta tehdä loppuun kaikenlaisia keskeneräisiä asioita. Tänään elämä ei ole enää tuota, vaikka yhä tykkään olla töissä 1,5-2 viikkoa juhannuksen jälkeen.

Ne karmeat viisiminuuttiset


Jo pari viikkoa sitten sovittiin Suvin kanssa, että juostaan tänään mun ohjelmassa olleet 4 X 5 min vedot, joissa palautukset olivat mitättömät 2 minuuttiset. Etukäteen hirvitti ja olin vakuuttunut, ettei tuosta voi selvitä hengissä. Vanhoista merkinnöistä katselin, että olin juossut tuollaisia vetoja viimeksi vuoden 2016 syyskuussa, jolloin ilma oli viileä. Mulle tiedossa oli kovempi setti ja Suville kevyttä juoksua elämässä ennen Pallasta.

Miten sää tiesi, että just tänään kannattaa nostaa lämpötila heti aamutuimaan reiluun +20 asteeseen? Miten se tiesi, ettei tuultakaan kannata paljon olla? Oivalliset lähtökohdat hellejuoksuja kammoavalle.

Verkkailtiin reilu kolme kilsaa ja hiki valui jo tuossa. Ei auttanut, sillä periksi en ollut aikeissa antaa. Vauhdit mitoitin lämpötilaan eli sellaista 7:30 tahtia eka ja siitä vaikka sekunti kerrallaan nousujohteisena sarjana.

Vauhdit olivat vähän tempoilevia. Välillä keulittiin ja minimaalinen ylämäki hidasti matkaa. Onneksi joen ja siirtolapuutarhan välissä oli myös varjoisa pätkä, jottei aivan täydessä paahteessa tarvinnut pinkoa. Palautuksiin otettiin pari ylimääräistä juomataukoa eikä urkkajuoman hörppimistä laskettu palautteluaikaan. Ilman tuota sovellutusta en olisi selvinnyt.

Vikassa opittiin ja loppukiriä lukuun ottamatta se oli vauhdiltaan tasaisin. Mun havittelema minimaalinen nousujohteisuus piti, kun eka oli noin 7:30 ja vika noin 7:20. Tänään ei hengitys tehnyt temppujaan, mutta yhtään kovempaa en olisi helteessä uskaltanut yrittää. No, otin sentään kahdeksan sekunnin loppukirin.

Tyytyväinen olin ja erityisen tyytyväinen siitä, että selvisin hengissä. Naisten matkaa seuraili myös isolta piikkipallolta näyttänyt siili. En tiedä, mitä liikkui sen koiranulkoiluttajan ajatuksissa, joka ohitettiin useamman kerran. Merkillistä kyllä, ei nähty muita juoksijoita. Kaikki vaan kävelivät - ei kai auringolla ollut jotain tekemistä sen kanssa.

Aamuvarhaiset prinssin kohtaa


Perjantaina käytiin Merituulin ja Suvin kanssa rauhakseen Vanhankaupunginkoskella ihailemassa maisemia. Mulla oli puhti pois ja Merituuli oli lähdössä seuraavana päivänä Keuruun yömaratonin puolikkaalle jänikseksi. Monta hyvää syytä katsella maisemia, jutella kuulumiset ja nauttia aamuauringosta.

Pikkukosken uimarannan kulmilla odotti prinssi! Tiedä, millainen unelmamies siitä olisi kuoriutunut. Epäselväksi jäi, sillä valokuvaajille poseerattuaan prinssi loikki hissukseen kohti puskien viileyttä. Prinssi - sammakko! Neljän naisen se antoi itseään ihmetellä, koska vastaantulijakin jäi katsomaan, miten kummassa sammakko oli pysähtynyt auringonottotauolle keskelle kävelytietä.

Kuvassa tuo uljas prinssi, jonka toinen jalka on vähän hassussa asennossa. Rauhalliset loikat kohti viileyttä paljastivat, että jalka oli kunnossa.

Muutama pitkä lenkki


Viikon pitkiksen juoksin tiistaina, kun avustajan kanssa kierreltiin katukylttejä ja tienviittoja lukien noin 15,5 kilsaa. Tiesin osaavani neuvoa, kun mulle luetaan kylttejä. Niin paljon olen Helsingin katuja ja kujia 26 vuoden aikana taaplannut, että moni nurkka on tuttu tai vielä tutumpi. Valkoisen kepin kanssa en yksin tuollaiselle lenkille rohkenisi, mutta näkevän kanssa juttu on ihan eri.

Mäkelänkadun varressa oli tympeintä, vaikka liikenne oli kesäisen iltapäivän rauhallista työmatkaliikennettä. Puu-Käpylän idylli oli avustajalleni uutta. Hän ihaili vanhoja taloja ja niiden tunnelmaa. Junaradan luona kiepattiin poikkeuksellisesti radan länsipuolelle. En ole tainnut koskaan juosta Oulunkylässä siten, että olisin aivan radan vieressä, mutta sen länsipuolella. Siinä oli mukava hiekkatie eivätkä lähes vieressä kulkeneet junat hurjan paljoa häirinneet. Kovin lähellä rataa talot olivat, mutta onhan samanlaisia monessa paikassa.

Pitkis olisi ollut 140 minuuttia, mutta luistin vähän ja kaarsin lähtöruutuun viitisen minuuttia aikaisemmin. Hyvin kompensoin, kun edellisviikolla meni saman verran ylipitkäksi. Muistan, miten aikoinaan kammosin näitä pitkiä lenkkejä. Olen oppinut tykkäämään niistä ja nauttimaan siitä, miten voi rauhassa ihmetellä maailmaa, kuunnella musiikkia tai rupatella maailmanmenosta. Aikoinaan jalat eivät tahtoneet jaksaa tuollaisia, mutta kestävyys on parantunut ja tänään jalatkin pysyvät matkassa.

Eilen käytiin yhden ystävän kanssa nauttimassa sunnuntain auringosta. Alkuperäinen ajatus oli juosta jokin lyhyt ja kevyt. Alkuperäisenä... Tiesin, että mulla odottavat vedot seuraavana aamuna ja ystävä oli tullut työmatkalta edellispäivänä. No, suunnitelmat ja niiden pitävyys...

Vajaan kilsan jälkeen pohdittiin tosissaan, mihinkäs ollaan menossa. En ollut koskaan käynyt Pyhän Laurin kirkon kahvilassa. Tiesin, että se on sunnuntaisin auki, joten miksikäs ei. Nenä kohti kahvitupa Laurentiusta.

Olin kuvitellut, että kirkon kohdalla pääsee joen yli. Ei yhtään huvittanut juosta sitä tympeää Tuusulantien varren suoraa, jos pääsisi muualtakin. Kirkko lähestyi, kirkko jäi takavasemmalle, Niittytien K-market ja huoltoasema siinsivät kaukana edessä. Kyllä täällä kai jokin silta tulee - joskus. Ainakin tuolla Niittytien nurkalla - reilun kilsan päässä.

Laurentius oli ihana! Rakennus on 1800-luvulta ja on tosi tunnelmallinen. Miljöössä saa tunteen 1800-luvun kylästä ja silmät sulkemalla voi eläytyä jonnekin historian havinaan. Kahvi ja korvapuusti maistuivat, penkille olisi voinut jäädä ja lepohetki teki hyvää helteisen lenkin keskellä. Huokaus, mikä laiskotus iski, kun piti nousta. Jalat väittivät, ettei niitä huvita. Kroppa väitti, ettei sitä huvita. Pää sanoi, ettei sitä huvita. Edessä tympeä suora ja jokivarren rauhaan matkaa. Muutaman sanan sain itselleni sanoa, jotta uskoin jokaisen askeleen olevan se, mitä oikeasti haluan tehdä.

Se lyhyt ja kevyt sunnuntailenkki oli lopulta 15,5 kilsaa. Hirvitti, miten jalat tointuvat tähän aamuun ja vetoihin. Jokin ihme tapahtui, sillä aamulla ei tuntunut yhtään siltä, että olisin eilen juossut. Pikemmin jalat tuntuivat levänneen ja olivat freesit aloittamaan päivän shown. Taisin tarvita eilisen lenkin ja taisin juosta sen jossain toisessa olotilassa. Ajatukset ja kroppa tiesivät ja minä tottelin.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Vuosi puolessa


Ynnäilin kasaan alkuvuoden lenkkejä ja muuta elämää. Plussan puolelle jäin monessa asiassa, vaikka takapakkeja matkalla on ollutkin.

Töitä on ollut paljon ja viime viikkoina virkoja on kertynyt ruuhkaksi asti. Osa on tilapäisiä, osa tavallista lomanajan sijaistamista ja osa ehkä pysyviä. Tykkään työstä, tykkään tehdä töitä ja tykkään siitä, että on kunnolla töitä. Hetkittäin iskee turhautuminen, vaan onneksi on ihmisiä, joille voin sen puuskahtaa tai hakea sparrausjutustelua, jonka jälkeen asia on omassa päässä joko jäsentynyt, ratkennut tai muuten loppuun käsitelty.

Juoksukilsoja on vuoden ekalle puoliskolle 759,6, joka on noin 83 kilsaa enemmän kuin vuosi sitten. Tossujen nauhat olen lenkille lähtöä varten solminut 82 kertaa. Vuoden takaisesta lenkit ovat pidentyneet, sillä lenkkien määrässä eroa on hurjat kaksi kappaletta. Alkuvuodesta päätin, ettei tänä vuonna tule yhtään alle kymmenen lenkin kuukautta. No, maaliskuussa söin päätöksen, sillä selkä- ja pakaraongelmien vuoksi juoksin vaatimattomat kahdeksan lenkkiä.

Viime vuonna olen laskenut juoksuun käytetyn ajan vain koko vuoden osalta. Nyt hoksasin kirjata ylös myös elämän kesäkuun loppuun. Olen kuluttanut lenkkipoluilla ja asfalttibaanoilla yli 4,5 vuorokautta. Kun haluan olla oikein tarkka, merkkasin ylös luvun sekunnilleen. Se oli hurja 113 tuntia 58 minuuttia ja 21 sekuntia. Moni saattaa ajatella, että tuona aikana olisi voinut tehdä ties mitä muuta. Juu, niin varmasti olisi. Mulle sei jotain muuta ei ole ollut vaihtoehto, sillä just tuota olen halunnut kaikki nuo tunnit, minuutit ja sekunnit tehdä.

Työjuttuni muuttuivat viime syksynä. Silloin työkaveri kysyi, ehdinkös jatkossakin lenkille. Olen vaalinut huolella mielessä hänelle antamaani vastausta - taatusti ehdin. Tuossa vastauksessa oli ripaus päättäväisyyttä mukana. Olen tinkinyt salitreenistä, olen tinkinyt joogasta ja olen tinkinyt pilateksesta. Olen myös tinkinyt kirjojen lukemisesta. Vaan ainoatakaan lenkkiä en ole jättänyt töiden vuoksi juoksematta. Lenkkarit ovat pysyneet matkassa ja roikkuvat punatukkaisen tytön helmojen liepeissä tulevinakin päivinä ja kuukausina.

Olen joutunut vaihtamaan lenkkipäiviä, olen joutunut muuttamaan suunnitelmia ja olen joutunut skippaamaan HCR:n, vaan kaikkien näiden tilalle olen kehittänyt toisen hetken juoksemiseen. Olen nauttinut auringosta, kaatosateesta, vastatuulesta ja siitä, että saan olla ulkona ja ajatella jotain aivan muuta kuin työasioita tai olla ajattelematta yhtään mitään. Olen nauttinut ystävien ja kavereiden seurasta, sillä sosiaalinen elämäni on ollut itäisen Helsingin rannoilla, kerrassaan tympeällä Malminkaarella, jokivarren hiljaisuudessa ja varhaisaamujen ihmettelyssä. Välillä on pysähdytty kahville, on pohdittu iloja ja suruja, on oltu vain hiljaa ja on menty sinne, mihin nenä sattuu näyttämään.

Lappujuoksuja olen juossut vain kaksi. Hetken kirpaisi jättää sekä Länsiväyläjuoksu että HCR väliin. Enää ei kirpaise, sillä tuleehan näitä. Sydänkesälle en ole ottanut mitään lappujuoksuja, koska pelkään hellettä. Huomaan, että kahden viikon kuluttua juostava Hämeenlinna vähän kiehtoisi. Tässä joudun tosiasian eteen, etten lähde noin vain juoksutapahtumaan, koska se vähän kiehtoisi. Opaskuvio on järkättävä ja se ei aina ole maailman simppelein asia. Sitä paitsi - Hämeenlinnassa on kuitenkin helle ja sitten manaisin, mitä ihmettä täällä kuvittelen tekeväni.

Helle on tietty elokuun puolivälissäkin, kun olen menossa Sailan kanssa Helsinki Street runille. Se on mulle hyvä testi ja sopivasti kahdeksan viikkoa ennen Kaarinaa. Jos on helle, sitten saan hyvän pitkiksen ja voin fiilistellä HCM:n tunnelmissa. Ja saanhan juosta seuduilla, jonne ei tavallisesti tule koskaan lähdettyä.

Loppuvuotta en ole sen ihmeemmin suunnitellut. Kalenterissa on tuo Street run ja mulle tärkeä Kaarina. Varttimaran voisin jossain juosta. Koska Espoo on poissuljettu työmatkan vuoksi, Vuosaarijuoksu saattaisi olla kakkosvaihtoehto. No, sitäkään ei tarvitse päättää tänään, vaan antaa ajan näyttää.

Eniten toivon, että pysyn terveenä ja pystyn juoksemaan. Toivon, etten pidä lenkkimahdollisuuksia ja muuta liikuntaa itsestään selvänä. Toivon näkeväni kehitystä ja eläväni tasapainossa astman kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että minä ja astma saatamme löytää yhteisymmärryksen. Lääke on purrut ainakin jonkin verran ja olen saanut vauhtia lisättyä samalla keskisykkeellä jopa 20-30 sekuntia. Tällä viikolla onnistuin pinkaisemaan viisi kipaletta kolmen minuutin vetoja hyvänä nousujohteisena sarjana, joissa vikat kolme olivat keskariltaan 6:39, 6:36 ja vika mulle käsittämättömän hurja 6:12. Kuudes veto olisi mennyt, mutta vauhtireserviä ei jäänyt yhtään. Kaikki meni, mikä jaloista lähti - ja toki puuskaiseen vastatuuleen.

Alkuvuoden jälkeen tuntuu hyvältä ja tiedän tekeväni asioita, jotka ovat mulle tärkeitä. Tiedän, että suunta on oikea, vaikka kiviä, kantoja ja mutkia on edessä. Katson tulevaan ja etenen askel kerrallaan kohti uutta.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Ahkerampaa salitreeniä ja juhannuksena lepoa


Koko alkuvuoden olen käynyt salilla tosi epäsäännöllisesti ja luvattoman huonosti. Ei ole mukamas ollut aikaa. Ei ole huvittanut tai on ollut jotain parempaa ja tärkeämpää puuhaa. Pakko myöntää, että työt ovat useamman kerran ajaneet jo päättämäni salitreenin tai joogan edelle. Lenkeistä ja kerta viikkoon aamu-uinnista en ole töiden vuoksi tinkinyt. En tiedä, mikä noissa kahdessa on ollut se, joka on tehnyt tinkimisestä helpompaa.

Toukokuulla ryhdistäydyin ja pääsin takaisin kerta viikkoon salille -rytmiin. HHM:n jälkeen ryhdistäydyin lisää ja pääsin kahdesti viikolla salille -rytmiin. Tykkään käydä salilla aamulla ennen työpäivää. Matkasta ei ainakaan ole lipeämisissä ollut kyse, koska ihanana työsuhde-etuna on päästä salille työpaikan alakerrassa. Aamulla kamat työhuoneeseen, muutama kerros alaspäin, salitreeni, suihkuun ja muutama kerros ylös, jonka jälkeen olen töissä. Helpompaa tämä ei voisi olla.

Työpäivän jälkeen voin lähteä lenkille, joogaan tai johonkin jumppaan, mutta salille tai uimaan ei huvita mennä. Varmaan jotain pään sisäistä kapinaa, mutta olkoon näin. Tämän pari salia viikossa -rytmin saan pidettyä ainakin seuraavat kaksi viikkoa, kun olen töissä. Epäilen, ettei lomalla tule lähdettyä, vaan ainahan voin optimistisesti ajatella, että kävisin Elixialla jossain lihaskuntojumpassa. Saattaisin hätätilassa jopa harhautua entisen suosikkini bodypumpin pariin, vaikka tiemme erosivat nelisen vuotta sitten totaalisesti. No, lomalla katson jumpan kerrallaan ja menen, jos menen. Ellen mene, en stressaa siitä sen enempää.

Vaikka voimatasot olivat tauon aikana laskeneet, ne palautuvat ihmeen nopeasti. Kerta viikkoon treenatessa koetin käydä pääpiirteissään läpi koko kropan: jalkaprässi, ylätalja, askelkyykky, selän ojennus, pystypunnerrus ja muutamat vatsaliikkeet. Hämmentävää oli, että ensimmäisenä sain ottaa isommat puntit pystypunnerruksessa, joka ei koskaan ole ollut vahvuuksiani.

Viime viikolla pyysin fyssari-valmentaja-ties mikä -siskoani auttamaan mua ajatustyössä ja luonnostelemaan saliohjelman ajatuksella kahdesti viikossa. Ohjelmapohjia on koneella vaikka kuinka, mutta suurimman osan runko oli kerran tai kolmesti viikossa tehtävään treeniin. Tuntui, että pää on aivan jähmeä, kun koetin sovittaa liikkeitä ja tavoitteita kahteen treenikertaan. Siskoni mutisi hieman, koska ymmärrettävästi ammattilaisena koki, ettei ohjelmaa voi tehdä, ellei myös opasta liikkeitä. Juu, en halunnut valmista ohjelmaa, vaan halusin ideoita ja kiinni juonen päästä, jotta saan järkevän suunnitelman, jolla edetä seuraavat viikot. Sen sain ja ihmeellisesti ajatukset selkiintyivät toisen tekstiä lukiessa.

Tavoitteena on saada jalkoihin voimaa ja vähän kehittää koko kropan voimatasoja. Lisäksi kiinteytyminen on enemmän kuin tervetullutta, sillä pidemmän salitauon huomaan etenkin keskikropassa. Taivas, miten ärsyttävää on tajuta, että on päästänyt otteen irti ja ei tosiaankaan ole siinä kaikkien tavoittelemassa kesäkunnossa. Huokaus.... Minkä taakseen jättää ja niin edelleen - tämän kanssa on vain elettävä, sillä maailmanlopusta ei sentään ole kyse.

Nyt teen salilla tasaisesti jalkaprässiä, tavallisia kyykkyjä ja askelkyykkyjä, kulmasoutua, ojentajadippiä tai ranskalaisia, hauiskääntöä, selän ojennusta, vatsaliikkeitä sekä omavaltaisesti sekaan livauttamia maastavetoa ja kevyempiä liikkeitä hartioiden tienoille. Taisi siellä olla jotain muutakin, joka on kadonnut mielestä. Ensimmäisen kehityksen huomasin, kun jalkaprässissä sai nostaa painoa kympillä. Siihen tavalliseen, jolla tein vajaa vuosi sitten, on vielä matkaa 30 kiloa. Kumma juttu, miten pakaroissa ja takareisissä tiesin tehneeni jotain.

Lomapäivän pitkis ja juhannuslepoa


Torstaina pidin lomapäivän, jonka aloitin vajaan kahden tunnin lenkillä. Ajatus oli juosta jokivartta Helsingin pitäjän kirkolle ja Tikkurilaa kohti, vaan toisin kävi. En käsitä, miten onnistuimme hukkaamaan koko joen jossain ennen Siltamäkeä. Yhtäkkiä Siltamäen frisbee-golf oli aivan väärällä puolella ja olimme keskellä Siltamäen taloja. Uimahallin kyltti, jonkin bussin päättäri, rakenteilla olevia taloja, katukylttejä ja lopulta tulkinta, että kyltti "Tammisto 2,5" vie takaisin jokivarteen. Kyllä, tupsahdimme joen luo vähän Vanhan Tuusulantien alituksen pohjoispuolella. Kierroshan se tuokin ja oli jotain vaihtelua ihan suunnittelematta.

Auriko paistoi, välillä taivas oli harmaan pilvimassan peitossa ja ilma oli just sopiva leppoisaan ulkoiluun. Sireenit tuoksuivat, vasta leikattu nurmikko tuoksui, ruusut tuoksuivat ja tuntui kesältä. Vajaa pari kilsaa ennen kotia alkoi lännestä näkyä sinisenmustia pilviä. Pahaenteisesti ne viestittivät ukkosen uhasta ja tuulikin yltyi tuoden tunnetta sateen saapumisesta. Onnea oli matkassa, sillä ehdin olla vartin kotona, ennen kuin taivas repesi ja ukkonen rysäytti lähes kohdalla. Poikani lähti lenkille mun palattua ja pääsi vajaan kilsan päähän, kun totesi viisaudeksi kääntyä takaisin. Kipitti rankkasateen edellä minkä kerkisi ja ehti kuin ehtikin suojaan ennen pahinta myräkkää. Ensimmäinen ukkosen jyrähdys oli kuulunut hänen ollessaan ehkä sadan metrin päässä kotiovesta.

Kevyen viikon pitkis olisi ollut vain 80 minuuttia. Tiesin juoksevani sen yli, mutta en jaksanut välittää. Tiesin, että kotona on liian helppo tsekata muutamaa keskeneräistä työasiaa, joten parempi pysyä pois. Ajattelin, että on pienempi paha juosta ylipitkä lenkki kuin käyttää osa lomapäivästä työasioiden pähkäilyyn.

Vauhti oli maltillinen ja syke oli ollut ihmeen tasainen. Ihmettelin, miten se oli kilometri toisensa jälkeen ollut 142-145 välissä eli kivasti pk2:lla. Ei väsyttänyt, ei ahdistanut, jalat jaksoivat ja hengitys kulki. Jaloissa oli pientä väsymystä ja jäykkyyttä, vaan sen kanssa saattoi matkaa jatkaa. Hengityksen helpottamiseksi otin avaavan Buventolin puolisen tuntia ennen lähtöä. Ajattelin, että otan mieluummin varman päälle kuin joudun hankaluuksiin.

Väsymystä on punatukkaisen tytön kropassa ja mielessä. Juhannusta juhlin käymällä aattoaamuna Itiksen Elixiassa coressaja polkemassa. Piti mennä 30 minuutin cyclingiin - paino sanalla piti. En ymmärrä, miten olin katsonut cyclingin aloitusajan niin totaalisen väärin, että kuvittelin koko ajan sen alkavan puoli tuntia myöhemmin. Lopputulos: olen perillä ja saan kuulla tunnin jo alkaneen. Kasa kirosanoja ja kiukkuisuutta itseä kohtaan sekä coreen, vaikkei tosiaan huvittanut. Ohjaajakaan ei ollut paras mahdollinen, sillä muutamassa kohdassa ei ollut aavistustakaan, mitä piti tehdä. Kädet tänne, sitten tästä ja muut vastaavat eivät olleet informatiivisimpia ilmaisuja. Muutenkaan en suuremmin pitänyt ohjaajan tyylistä, joten tuskin menen hänen tunnilleen toista kertaa. Itiksessä ja Megahertsissä on vaihtunut monta ohjaajaa ja vanhat suosikkini ovat vaihtanee työpaikkoja. Uusia ihmetellessä ja hyviä etsiessä on eilisen kokemuksia ja paljon myös hyviä ja kivoja.

Olen tehnyt Elixian online-trainingista muutamaa yin yogaa ja paria muuta treeniä. Muistin nähneeni siellä myös cyclingin. Äkkiä etsimään, mitäs olikaan tarjolla. Haa, sieltä löytyi 30 minuutin cycling, jossa tehtiin neljä intervallia. Just se, jota olin vailla! Coren jälkeen menin hiljaiseen cycling-saliin ja tein online-trainingin opastamana oman pyöräilytreenin. Helpottavaa, palkitsevaa ja paha tuulikin katosi pyörää polkiessa. Tärkeintä, etten lamautunut, vaan nappasin kakkosvaihtoehdon ja sain tehtyä just sen, mitä olin tullut tekemään.

Aattoiltana en jaksanut lähteä kaupungille, vaikka poika kävi isänsä kanssa katselemassa Kaivarin nurkilla juhannuskokkoa ja muutaman tunnin keskustan vilinää. En jaksanut innostua eikä poikaa tainnut suuremmin haitata, kun jäin kotiin. Söin iltapalaa, söin pensasmustikoita ja katselin uutisia. Väsytti ja väsyttää edelleen. Eija Piekkarin dekkari loppui ja tilalle nappasin Jarkko Sipilän uusimman Takamäki-dekkarin. Mainioita luettavia kumpikin. Luulen, että moni asia alkaa tehdä tehtävänsä ja kropan väsymys puskea päättäväisyyden yli. Nukkuminen ei vain ole erityisen helppoa, vaan siitä joskus myöhemmin.

Tänään nautin vapaasta, syön pensasmustikoita, luen kirjaa, istun parvekkeella ja koetan unohtaa maailman murheet. Kävelylle lähden, jos huvittaa. Juoksemassa käyn huomenna, jotta viikon vika lenkki on tehty ja voin sulkea vuoden 2017 juhannusviikon takanani.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Elämää on HHM:n jälkeenkin


Pidin HHM:n jälkeen useamman päivän lenkkeilytauon. Joogasin vähän, venyttelin vähän, kävin uimassa ja kerran salilla. Pari päivää pohkeet olivat aika kipeät ja kummassakin oli keskellä kova kohta, jota koetin venyttelyllä ja rullailulla pehmentää. Vähitellen helpotti ja alkoi tuntua, että voi jälleen ottaa juoksuaskelia.

Olin sopinut ekan lenkin vasta torstaiaamulle. Huokaus, silloin se vasta jalkojen puolesta hankalaa puuhaa olikin. Kuka ihme käski tehdä edellisaamuna salilla isommankin jalkatreenin? Jalkaprässi ja askelkyykyt olivat tehneet tehtävänsä. Jestas, miten kipeät takareidet ja pakarat olivat, kun torstaiaamuna piti lähteä lenkille klo 6.15. Alkuun tuntui, ettei näillä jaloilla mennä mihinkään. Kolmen kilsan jälkeen alkoi helpottaa ja lopulta palasin hyvällä mielellä jokivarsikierroksen jälkeen suihkuun ja kohti työpäivää.

Mitä mietteitä nyt HHM:stä?


Äsken sähköpostiin tuli HHM:n palautelomake. Käyn täyttämässä ja annan risuja ja ruusuja. Viime viikon lauantain säällä kahden viimeisen juomapisteen väli oli liian pitkä. Järjestäjillä olisi voinut olla valmius pystyttää ylimääräinen juomapiste jonnekin tuohon välille. Ehkä tämä korjaantuu jatkossa tai sitten HHM-päivän sää muuttuu viileäksi. Ehkä turha toivo tuo jälkimmäinen.

Toinenkin miinus tulee juomapisteille. Niistä oli tosi vaikea löytää mukia, jossa oli vettä ja vielä kunnolla vettä. Veden ei tarvitse olla kylmää, mutta sitä on oltava ja sitä on oltava riittävästi sekä helposti mukaan napattavaksi. Isot pahvimukit olivat hyviä, mutta niihin olisi voinut laittaa sisältöä enemmän.

Reitistä tykkäsin edelleen. Katajanokan rotvallinreunat ja katujen ylitykset eivät mua miellytä, mutta Katajanokka on ehkä kuitenkin kivempi kuin pitkä ja kuuma Arabianrannan hiekkatie, vaikka se päättyikin kauniiseen Vanhankaupungin koskeen. Mäet eivät mua tänä vuonna rieponeet edelliskertojen tapaan. Ei edes se Vallilan-Kumpulan nurkille ilmestynyt extramäki. Olihan Märskyn mäki iso ja paha, mutta ei siihen kuollutkaan. Kenties totuutta on siinä, minkä palautteen sain yhdeltä järjestäjän fillaripartiolta - Menin ylämäet rennon reippaasti ja kasvatin niissä eroa takana tulevaan. Musta oli nähnyt, että ylämäki ei ole mörkö enkä luovuta pääni sisällä, vaan taaplasin tasaisen rauhalliseen tahtiin mäen kuin mäen ja jätin muutaman ohittamani kanssajuoksijan tällä ylämäkien vahvuudella ja tasaisuudella.

Lähtö HHM:llä on yhtenä ryhmänä. Kun lähtö kesti noin 4,5 minuuttia, tulevaisuutta ajatellen se kannattaisi laittaa pariin kolmeen ryhmään. Mulla on todistusaineistoa tuosta lähdön kestosta, sillä mun bruton ja neton ero on aika, jonka lähtö kesti. Ylitin lähtöviivan hännänhuippuna.

Omasta juoksusta on yhä vahvemmin tunne, että hieman jäi varaa. Halusin maaliin - en raatoauton kyytiin. Se laittoi himmailemaan aavistuksen verran, koska en todellisuudessa tiennyt, mitä juoksusta tulee. Jos olisin ottanut extra-avaavan siinä radan varressa, olisi maaliin juokseminen ollut helpompaa ja ehkä olisin vähän saanut kiristettyä. Vai pitäisikö sanoa, että ehkä olisin uskaltanut kiristää vähän? Luotin oppaana olleeseen ystävään satasella, mutta en luottanut itseeni, koska en tiennyt, mikä on hapen riittävyys loppumatkasta.

Nestehukka ja päänsärky


Eilen kävin aamupäivällä pitkiksellä. Yksi kaveri oli käynyt aamuvarhain ja varoitteli, että kanisterillinen vettä mukaan, sillä nyt on kuuma. Aurinko porotti, ilma seisoi paikoillaan, puut eivät värähtäneetkään ja lämpöä oli noin +23. Mukaan juomarepullinen vettä, sillä en uskonut pikkupullojen riittävän alkuunkaan.

Ihasteltiin jokivarren vehreyttä ja huokailtiin helteistä säätä. Jos tuota vertasi edellislauantain HHM:lle, ei siellä oikeastaan ollutkaan kuuma. En uskaltanut edes ajatella, millainen paahde olisi keskustan asfalttiviidakossa.

Pukinmäen matonpesupaikalla paljon ihmisiä. Takaa kuului pörinää. Tulisiko joku mopolla? Ei, se oli moottoripyöräpoliisi, joka ohitti meidät hitaasti ja tosi nätisti. Hymyilimme poliisille, sillä sen hän ansaitsi.

Tammiston kulmille, hetki asfalttia ja takaisin jokivarteen. Päätettiin suunnata Haltialan sillalle ja sieltä Tuomarinkylän kartanoa kohti. Edessä ojan ylitys kiviä pitkin. Kaveria eka epäilytti, etten pääse tuosta kohdasta. Onneksi tiesin, mitä siinä oli, sillä olen loikkinut kivien yli useamman kerran. Ei muut akuin juoksulenkki irti, kunnon opastusote eli otin kaveria kyynärpään yläpuolelta kiinni ja sitten mentiin. Kaveri kulki puoli askelta edellä ja minä seurasin. Kivi kerrallaan sain ohjeita kummalla jalalla astun ja mihin suuntaan. Rauhassa ja varovasti ja viimeinen kivi - yli.

Aurinkoinen päivä oli saanut fillarit liikkeelle. Heitä oli kyllä joka tyyliin ja tapaan. Osa varoitti tulostaan rimpauttamalla kelloa, osa hiljensi ja väisti, osa ajoi lähes syliin. Pikkulapset opettelivat pyörällä ajoa ja olivat oikeastaan aika hauskoja. Ilmeet keskittyneinä, välillä vähän riehaantuen ja uudesta taidosta nauttien he polkivat minkä pienistä jaloistaan pääsivät.

Yhdessä isossa ja jyrkässä alamäessä takaa tuli hurjaa vauhtia fillari. Mies huusi ohittaessaan, että takaa tulee yhtä lujaa vielä toinen. Tätä arvostin, sillä tuo mäki on tosi paha ja nyt sateiden jäljiltä vielä hurjan urainen.

Vaikka vettä oli juomarepullinen, en tainnut juoda tarpeeksi. Matkaa taitoimme 12,75 kilsaa ja aikaa saimme kulumaan noin 111 minuuttia. Syke nousi välillä hurjasti, mutta onneksi laski takaisin. En tiedä, mikä noita sykepiikkejä teki. Kuumuus varmaan. Keskisyke jäi onneksi pk2:lle, joten ihan tähtitieteellisiä lukemia en mittariin saanut, vaikka maksimisykkeet olivat huidelleet jossain 190 tienoilla. Kotona join ja söin vähän ennen suihkua. Reilun parin tunnin kuluttua iski pieni tasaisen jomottava päänsärky. Ei mitään kamalaa, mutta sellainen jomottava ja häiritsevä. Epäilen kuitenkin liian vähäistä juomista. Se kanisterillinen vettä olisi ehkä ollut riittävä. Lisäksi olin koko loppupäivän tosi väsynyt. Istuin parvekkeella, luin kirjaa ja nukahdin välillä sohvalle. Voimat olivat aivan poissa, mutta iltaa kohden alkoi helpottaa. Lauantaipäivän opetus oli juomisen määrän moninkertaistaminen tuollaisilla helteillä. Ei sitä muistanut enää viime kesästä.

Kuvat eivät ole lenkkireiteiltäni vaan Nuuksiosta. Ne olivat vain niin vihreyttä ja kesää hehkuvia, että halusin laittaa just tähän.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

HHM 2017 - painajaismainen sää ja olosuhteisiin nähden hyvä aamupäiväretki


Jos haluaisin tiivistää lauantaisen HHM:n jotenkin, se olisi tuossa. Pidempi versio huvista pitkin Helsinkiä on toisenlainen. Ehkä jaksat lukea, vaikka teksti on yhtä pitkä kuin matka.

Perjantaina pidin vapaapäivän, kävin hakemassa numeron ja perinteisesti ystävän kanssa pizzalle. Jälkkäriksi kahvi ja uunilämmin korvapuusti Huvilan kahvilan aurinkoisella pihalla. Hermostuneisuutta oli ilmassa, mutta ei pahinta laatua. Illan lepäilin kotona, keräsin aamun kamat valmiiksi ja mietin aamiaiskuviot.

Jännitys, hermostuneisuus ja paniikki iskivät yön aikana. Kävin aamukolmelta juomassa proteiinijuoman, kun oli mukamas nälkä. Ja sitten - 5.30 kävin oksentamassa. Minä, joka en koskaan reagoi vatsalla mihinkään. Vielä puoleksi tunniksi sänkyyn lukemaan kirjaa ja sitten ylös.

Smoothie maistui pahalta, puuro maistui pahalta, kahvi oli edes jotenkin kelvollista, vaan väkisin söin kaiken. Vesi maistui ja ruoan jälkeen olo koheni, vaikka jännitys oli läsnä koko ajan. Kahvin kanssa onnistuin rauhoittumaan muutamaksi minuutiksi lehdenääreen, jotta saatoin ponkaista uudestaan ylös ja varmistaa varmistamisen jälkeenkin, että kaikki on kasassa.

Sykevyön jätin pois, sillä en halunnut kuulla sanaakaan sykkeestä. Se olisi kuitenkin jo kotoa lähtiessä taivaissa, joten parempi, etten tiedä mistään mitään. Vuosi sitten HHM:n keskisyke oli ollut 157.

Säätilauksen olin jättänyt viikolla, vaan ei ollut ehtinyt perille. Päivä näytti pahimmalta painajaiseltani. Missä oli pieni tihkusade? Missä olivat pilvet ja korkeintaan +15 lämpötila? Ennuste näytti reilua +20 astetta, taivaalla ei pilviä ja tuulilukemakin oli naurettava pari metriä sekunnissa. Jos haluaisi järjestää puutarhajuhlat, ilmeisesti ne pitäisi järjestää HHM-päivänä, koska silloin on kuuma. Mun kolmas HHM ja joka kerran pilvettömältä taivaalta porottava aurinko eikä tuulen virettä kuin nimeksi.

Säätöä parkkihallissa


Finlandia-talon parkkihallissa kamat kasaan, tarvittavat mukaan ja annos avaavaa, jotta henki kulkisi. En ymmärrä, mitä sähläsin avaavan lääkkeen kanssa, sillä yhtäkkiä tajusin ottaneeni sitä yhden annoksen sijasta kaksi. Ehkä tuo kuvasi hermostuneisuuttani.

Autojen seasta ilmestyi muutama tuttu, joten kevyttä rupattelua, jännityksen poistoa, fiilisten kuulostelua ja hissillä kohti maan pintaa. Kävelykin tuntui haasteelta, kun vain hermostutti. Autossa olin huokaissut muutaman kerran syvään ja koettanut rauhoittua. Onnistuin ehkä minuutiksi, jonka jälkeen jännitys hyökkäsi uudestaan kimppuun.

Kohta mennään


Käveltiin hetki ulkona, etsittiin vettä, ihmeteltiin auringon lämpöä ja kuljettiin lähtöalueelle. Musat korviin, Sports tracker päälle ja sitten - pitäiskö kuitenkin jonottaa.

Kuulutetaan starttiin olevan aikaa kolme minuuttia. Bajamajajonoss aon viisi ennen mua ja koppeja on neljä. Tiukalle menee. Pikaiset kuulumisten vaihdot jonottaneen tutun kanssa ja päättely, että kyllä ehdin. No, ehdin. Juuri ja juuri, sillä lähtöön oli kolme sekuntia, kun olin valmis matkaan. En olekaan aikaisemmin ampaissut liikkeelle suoraan bajamajasta.

Reipasta kävelyä kohti lähtöviivaa. Väki valui hiljakseen pitkänä jonona eteenpäin. Muutama juoksuaskel ja lähtöviiva näkyvissä. Sain kunnian olla vihon viimeinen, joka ylitti lähtöviivan. Ei huono juttu, koska silloin oli tilaa eikä tarvinnut temppuilla ruuhkassa.

Apua! Mistä tuo tuli?


Baanalla oli kuuma. Vastaan tuli juoksija, joka oli lähtenyt väärässä ryhmässä. Helsinki kymppi starttasi puolisen tuntia puolikkaan jälkeen. Mies hölkkäili rauhassa takaisin lähtöalueelle. Onneksi ei ehtinyt pitkälle.

Baana loppui ja edessä ratikkakiskoja. Ei tuulen henkäystäkään. Miten Helsingissä voi olla tyyntä? Janotti, vaan pari kilsaa ja sitten saa Kaivarin kulmilla vettä. Perässä ajeli järjestäjien pyöräpartioita, sillä olin tosiaan letkan viimeinen. Kuuntelin heidän juttujaan, kuuntelin ystävän juttelua ja kuuntelin musiikkia.

Apua! Mistä tuo tuli? Pyöräilijä suoraan eteen ja kolhaisi mua käsivarteen ja sääreen. Kasa kirosanoja, jotta ymmärtää tehneensä jotain raivostuttavaa ja vaarallista. Pyöräilijätytön ilmestyminen oli täysi yllätys. Kukaan ei ehtinyt nähdä eikä ymmärtää, mistä ja miten hän siihen viiletti.

Tytön pyörän poljin osui sääreen, jossa on yhä kipeä kohta. Sarvet kolhaisivat käsivarteen ihan kunnolla. Jälkikäteen kuulin järjestäjiltä, että tyttö oli räplännyt puhelinta ajaessaan. Poikani kysyi osuvasti, kuka hullu räplää puhelinta pyöräillessä. Hyvä kysymys!

Tyttö luikki vähin äänin paikalta. Ei edes perinteistä suomalaista anteeksipyyntöä "oho" kuulunut. Toivottavasti hän oppi jotain. Jos ei muuta, ainakin sen, että punatukkainen tyttö osaa tarvittaessa kirota kuin katutyttö. Järjestäjän pyöräpartio ajoi oikealle puolelleni ja katsoi, ettei mitään vuoda. Sattui, mutta mitään ei mennyt rikki. Päätin uskoa, että helpottaa, jos en ajattele. Meri oli peilityyni, joten ajattelin sitä. Ajattelin korviin soivaa "Mitä tapahtuu jos lähden, minne tuulet vie sinne mis' on puhtaan taivaan alla uusi tie Mitä tapahtuu jos lähden tuntemattomaan loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan" Hyviä kysymyksiä.

Juomapiste ja jalkapalloa pahvimukeilla


Kaivattu juomapiste näkyvissä ja geelipaketti auki. Hörpin pikaisesti Lidlin omenageelin ja vettä päälle. Juomapisteeltä lähtiessä otin ensimmäisen erän jalkapalloa pahvimukien kanssa. Maaleja ei tainnut tulla, mutta jokaisella juomapisteellä kasa tyylikkäitä yrityksiä. Kummasti löysin potkittavaksi useampia mukeja.

Edellispäivän lentonäytöksen jäljiltä sotilaskone keskellä tietä. Kustaanmiekassa näkyi Silja. Edessä Olympiaterminaalin mäki. Hidastin, mutta mäki oli tainnut kutistua edellisvuosista. Ei se ollutkaan iso ja pelottava, vaan leppoisa ja lyhyt. Korvapuusti tuoksui jossain ja edessä laskettelu Kauppatorille.

Mukulakiviä ja rotvallinreunoja


Varovasti Kauppatorin mukulakivillä. Et saa taittaa nilkkojasi. Epätasaista, kiviä siellä ja täällä, ihmisiä tien täydeltä ja puikkelehtimista kohti Katajanokkaa. Yhden kanssajuoksijan neuvomista, sillä hän oli eksyä reitiltä.

Katajanokka - eikö täälläkään tuule? Katujen ylityksiä, rotvallinreunoja ylösalas. Ärtymys nosti päätään, kun en tahtonut näitä reunakivihyppelyitä. Niissä sokeana on oltava äärimmäisen varovainen. Tiesin, että eivät jatku ikuisesti, mutta silti en tahtonut jaksaa enää yhtään kadun ylitystä. Useat kiitokset lausuin ystävälle, joka oli äärimmäisen tarkka milloin kohtisuoraan edessä ja milloin vinottain sivulla olleiden rotvallinreunojen kanssa.

Viikkari oli tulossa satamaan. Vanhoja taloja ja yhdessä vuosiluku 1 836. Mietiskelyä, millaista täällä olisi asua. Katajanokka, Kruununhaka - ihania taloja, vaan ei monessakaan parveketta. Ainakin mulle puuttuva parveke on liian iso miinus. Nauttisin kantakaupungista tai Kalliosta, mutta en parvekkeettomuudesta. Toinen juomapiste, jossa muki vettä. Samalla korviin tuttu Pave Maijasen biisi "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon." Juuri näin. Tiesin, että maaliin pääsen, mutta kaikki muu tuntui yhä epävarmalta.

Pohjoisrantaan ja kohti Merihakaa. Vielä röpelöä jalkakäytävillä ja varovaisuutta. Ystävä loistavan tarkkana kaikista käännöksistä, tasoeroista ja muusta. Kympin väliaika piippasi. Se oli 7,5 minuuttia huonompi kuin parhaalla puolikkaallani ja huonoin ikinä juoksemani puolikkaan väliaika kympin kohdalta. Tässä tiesin, ettei alle kolmen tunnin ole asiaa. Kysymykseen vauhdin kiristämisestä vastasin, ettei ole varaa. Vastaus tuntui siinä oikealta, vaan jälkikäteen mietittynä ehkä ripaus varaa jäi, sillä en uskaltanut vetää itseäni aivan niin koville kuin aiemmilla puolikkailla.

Merihaan sillalla otin suolatabletin. Se maistui suolaiselle, joten ei mitään hätää. Pelkäsin kramppeja, mutta kaikki oli ainakin tässä hyvin. Sillalta alas ja nenä kohti Kalasatamaa ja Suvilahtea. Paahtavassa auringossa kaverilta mese-viesti, jossa kirjoitti olevansa hengessä mukana. Hymyilytti, koska
tuota tarvitsin. Miten tiesikin kaukana Euroopassa, että kriittiset kilsat lähestyvät?

Pilviä, juotavaa ja kolmannes jäljellä


Pilviä kulki itä-länsi -suunnassa, vaan eivät vahingossakaan tulleet meren lähelle. Työmaita ja juomapiste lähestyi. Miten lämmin geeli voi maistua näin karmean pahalle? Aiemmin olin juonut vain mukilliset vettä. Nyt ystävän neuvosta otin kaksimukia. Tuntui, ettei maistuisi, mutta päätin uskoa, sillä lämpö voisi tosiaan viedä voimia aivan liikaa.

Korvissa Troll laulelee Jimmy Deania. Nuo 1980-luvun loppupuolen discorallatukset olivat viihdyttäviä. Ei niitä voinut kuunnella kuin hymyn kare suupielissä. Kuuntelin ystävän jutustelua ja välillä hymähdin tai naurahdin vastaukseksi. Monologia sai pitää, mutta se oli tiedossa jo ennalta.

Ihanaa! Pilvi peitti auringon. Kilsan verran oli helpompaa ja taivaallisen viileää. Voi, pysyisipä tämä. No, ei tietenkään, koska HHM:llä kuuluu jonkun tuntemattoman säännön mukaan olla kunnon kesä.

Viidentoista kilsan väliaika, jossa sanoin, että maalissa 3.02 on hyvä. Ynnäilin, että siihen voisi olla mahdollisuus. Trackerin mittaus oli epäsuhdassa virallisten kanssa, joten koetin tehdä pikaisia laskutoimituksia, joissa onnistuin enemmän tai vähemmän kelvollisesti.

Tervetuloa ylämäki!


En käsitä, missä kohdassa olin mennyt Hämeentien yli tai ali. Yhtäkkiä olin Vallilan siirtolapuutarhan nurkilla ja edessä oli yllätysmäki. Tätä ei ollut viime vuonna. Ei auta, ylös vain.

Etukäteen olin päättänyt kävellä sen kaikkein pahimmanmäen. Siinä se oli. Geeli käteen ja reippaasti kävelyaskelilla mäkeä ylös. Hörpin geeliä, vaikka henki oli salpautua ja syke nousi ties mihin. Jes, se loppui ja olin yhä hengissä. Mäenpäällä pari mukia vettä ja laskettelua alas kohti Pasilaa sekä vielä muutamaa ylämäkeä. Herkesin ihmettelemään, miksei mun kohdalla enää sanottu, että viimeinen meni. Kuulema siksi, etten ollut pitkään aikaan aamupäiväretken viimeinen. Ai jaa, oli mennyt ohi.

Juha Tapio lauloi "Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan". Kyllä, selviän! Tästähän on maaliin enää kivenheitto - no aika pitkä sellainen. Hetken stoppi ja suolatabletti suuhun. Yhä maistuu suolalle, joten ehkä kramppeja ei tule.

Työkaveri Konepajan mäen kulmilla. Huuteli nimeltä, tunnistin äänestä, vaan en kyennyt vastaamaan. Onneksi mun puolesta vastattiin ja saatoin vain heilauttaa kättä. Vauhtia olin kiristänyt, sillä 18. kilsa oli reissun toiseksi nopein.

Radan varsi, I-juna, P-juna, A-juna, ratakiskot hohkasivat lämpöä ja ilma väreili. Viimeisimpiä mäkiä ja sitten - happi loppuu eikä henki kulje. Eka tosi tuskainen kohta hengityksen kanssa. Jälkiviisaana olisi ehkä kannattanut ottaa piipusta annos avaavaa, jolloin kaksi vikaa kilsaa olisivat olleet vähemmän tuskaiset. Ei ole kokemusta, ei tietoa, joten en ymmärtänyt sen mahdollista merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Lintsin äänet. Autoja, onhan se Hesari. Silmukkamutka alas ja Hesarilta Töölönlahdelle. Naista siirrettiin ambulanssiin, voi surku. Keli oli kova ja keskeyttäneitä oli useampia. Toivottavasti tämäkin nainen selvisi säikähdyksellä.

Korvissa kahden vuoden takaa Arabianrannan pitkän kuuman hiekkatien mieleen tuova Ellie Gouldingin Burn. Sopii tunnelmaan, sillä pirun kuuma on tässäkin. Viimeinen kilometrikyltti, mikä ihana näky. Maalin äänet kuuluvat. Se on ihan lähellä paitsi välissä on yksi pieni Töölönlahti.

Henkeen ottaa, keuhkoissa tuntuu. Palauttakaa happi! Sisua multa kuulema löytyy, joten sillä sitten. Periksihän minä en anna. Yksi katoava happivarasto ei tätä vikaa kilsaa nimiinsä ota. Hesperiankatu, Scandic näkyy. Lopu jo. Muutaman askeleen ylämäki tuntui vuorelta. En jaksaisi kivuta. Tuntuu, ettei tästä tule enää mitään. Kello näyttää lähes kolmea tuntia, joten mun aavistus ajasta osuu oikeaan.

Vika väliaikakohta. Sata metriä. Maaliin 30 metriä, kyllä loppukiri tarvitaan. Punatukkainen tyttö menee 30 metriä vaikka käsillä kävellen, vaikkei sitä osaakaan. Yllätin matkaa kanssani taittaneen ystävän loppukirillä. Väitti, että oli jäädä kyydistä, mitä en suinkaan uskonut.

Taivaallinen piippaus ja se oli siinä. En saa henkeä, maahan istumaan, hengittelyä, yksi tuttu ilmestyy aidan viereen ja jostain ojentaa tuntematon nainen smoothiensa. Avaava käteen ja annos sitä. Vähitellen helpottaa, smoothie auttaa ja henki alkaa kulkea.

Hyvää ja opittavaa


Kun katson menneitä viikkoja ja kuukausia, olen juoksuun tyytyväinen. Aika oli toissijainen, vaikka kieltämättä 3.03:29 olisi voinut olla 3,5 minuuttia nopeampi. Kestävyyttä on, mutta kovemmat treenit ovat menneet monta kuukautta surkeasti. Haaveita on, mutta ne kaivan naftaliinista seuraaviin juoksuihin. HHM:llä ei ollut niiden aika. Siinä oli aika saada hyvä juoksu. Siinä oli aika saada vauhdiltaan ehdottomasti tasaisin puolikas. Siinä oli aika nähdä kehitystä ja kehitettävää. Siinä oli aika saada palautetta, että ylämäet menin helpon näköisesti ja muutamat ohittamani kanssajuoksijat jätin tasaisen kevyehköllä ylämäkimenolla. Yllätyin, mutta tarkemmin ajateltuna oivalsin, että reitin ylämäet olivat tosiaan kutistuneet edellisvuosista. Se näkyi myös vauhdin tasaisuudessa. Niistä kaikista mäkien taaplaamisista on ollut hyötyä, vaikka olen niitä kironnut ja kironnut.

Nälkää jäi ja sitä lähden poistamaan syksyllä. Onni oli puolellani, sillä työmatkan lähtöpäivä siirtyi siten, että punatukkainen tyttö juoksee kuin juokseekin Kaarinan syysmaratonilla. Kaarina on ollut mulle hyvä. Odotuksia, toiveita ja haaveita on, joten niitä kohti. Silloin nyt vajaan kolme viikkoa kanssani elänyt astmadiagnoosi on nähnyt monet juoksut ja monet hetket, joten elämä sen kanssa on toivottavasti opettanut. Päällimmäisenä on hymy, helpotus ja hyvä mieli - olosuhteisiin nähden nappiretki Helsingin auringossa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Josko selitys olisi tässä?


Lupailin viikonloppuna, että kirjoitan myöhemmin, mikä voisi olla selitys kovempien lenkkien hengitysongelmiin. Olen yhä hieman pöllämystynyt asiasta ja tuntuu, että tiedän aivan liian vähän. Ei ole ollut aikaa etsiä tietoa ja tuntuu, etten ole ehkä vielä valmis vastaanottamaan kaikkea mahdollisesti löytämääni tai tiedon totuudenmukaisuuden suodattimet eivät ole vireessä.

Viime keväänä hengittäminen oli välillä vaikeaa. Veikkasin siitepölyn ja katupölyn olevan syyllisiä. Homma helpottui kesää kohti ja unohtui, kun ei suurempia hankaluuksia ollut. Olen toki huomannut, että hengitys on yleensä se, johon kovemmat treenit hyytyvät. Jaloissa olisi vielä puhtia, mutta kroppa tekee stopin, koska happi ei kulje vauhtiin nähden riittävästi.

Vappuviikon cooper ja Espoo iltajuoksu vaikeuksineen laittoivat miettimään. Ne myös hieman säikäyttivät. Varasin lääkäriajan tyypille, jonka tiesin itse olevan intohimoinen urheilija. Ajattelin, että hän ottaa huoleni vakavasti ja saan jotain selkoa ajatuksiini ja huoliini.

Tulin lääkäristä ulos spirometrialähetteen kanssa. En ollut ikinä käynyt moisessa. Oikeasti en edes tiennyt, mitä siinä tapahtuu ja mitä lopulta mitataan. Rohkeasti varasin ajan, jonka sain seuraavalle viikolle.

Kyselin Googlelta, minne lopulta olenkaan menossa. Viisastuin sen verran, että uskoin selviäväni hengissä. Mikään nettitieto ei varoittanut, että spirometria on tekniikkalaji. Taivas, miten hankalaa oli puhaltaa terävästi ja nopeasti ilmaa ulos. Välillä labran nainen laittoi harjoittelemaan pef-mittarilla, jotta sain tekniikasta kiinni. Ne hitaat puhallukset sujuivat, mutta tuo nopea oli jotain korkeampaa taidetta, joka ei tahtonut millään lähteä sujumaan.

Lopulta tuloksia tuli ja pef jätettiin vertailutiedoksi. Sain avaavan lääkkeen ja uudet puhaltelut. Nyt sujui sentään paremmin, joten kaikkea voi oppia. Jo labrassa kuulin, että tuloksissa on alenemaa, mutta ymmärrettävästi labran nainen ei lähtenyt analysoimaan yhtään enempää.

Odottelin jälleen viikon, ennen kuin pääsin kuulemaan, mitä olin puhaltanut ja puhkunut. Taisimme lääkärin kanssa olla kumpikin yhtä yllättyneitä, kun tuloksista paljastui astma. Paljoa en erikoislääkärin lausunnosta ymmärtänyt, mutta selvällä suomella siellä luki, että ero spirometriassa ennen avaavaa lääkettä ja avaavan lääkkeen jälkeen oli merkittävä. Prosenttilukujakin siellä oli ja jotain oli tulkittu myös ylimääräisenä otetusta pef:stä.

Spontaanisti älähdin lääkärille "Mitä?????". Ei tullut mieleenkään, että selitys löytyisi tuolta. Toisaalta helpotus, sillä lääkäri sanoi pohtineensa myös sydämeen liittyviä juttuja, ellei selitys löydy aiemmin. Parempi näin kuin jotain sydänperäistä.

Paljon en osannut kysyä, mutta onneksi lääkäri kertoi pääasiat. Sain kerran päivässä otettavan lääkkeen ja lisäksi avaavan mm. ennen kovia treenejä ja lappujuoksuja otettavaksi. Heittäytyipä lääkäri vitsailemaan, että avaava on samaa kuin norjalaisilla, vaan mullapas on lupa käyttää sitä. Sain vinkin käydä juttelemassa astmahoitajan kanssa, jos siltä tuntuu. Lisäksi sain vinkin seurailla ja tulla uudestaan, jos tulee jotain. Näiden eväiden kanssa marssin apteekkiin.

Mulla ei ollut mitään käsitystä astmalääkkeistä saati niiden ottamisesta. Vietin apteekissa parikymmentä minuuttia, kun farmaseutti näytti kaiken kädestä pitäen. Sain neuvot, miten lääkkeitä otetaan, sain ääneenluettuina faktat lääkepaketeista, sain neuvoja ja sain kokeilla. Itseluottamus kasvoi ja aloin uskoa, että kenties tästä voikin selvitä. Ainakin teknisesti saattaisin päästä kärryille siitä, mitä pitää tehdä. Onneksi yhdellä ystävällä on astma, joten häneltä huutelin vertaistukea, kun oma olo oli jotain epäuskon, hämmennyksen ja ihmetyksen sekaista.

Olen käyttänyt Relvaria huomenna kaksi viikkoa. Jotain muutosta kuvittelen huomaavani. Ensimmäisenä mietin, onko tämä vain kuvitelmaa. Ehkei mitään muutosta olekaan tapahtunut. Kuitenkin tunnen, että olo on jotenkin parempi ja lenkeillä hengittäminen on ollut hieman helpompaa. Avaavana olevaa Buventolia olen testannut ennen kovempia treenejä. En osaa ajoittaa sitä vielä oikein, mutta apua on ollut. Vaikea hahmottaa, miten paljon ennen treeniä tuo pitäisi ottaa. Luultavasti opin sen vain kokeilemalla ja ihmettelemällä. En usko, että olisin juossut helatorstain pitkän reippaan, yhdet vedot ja yhden reippaamman niin helpolla kuin ne juoksin, ellen olisi ottanut avaavaa. Helatorstaina ensimmäinen hyytymisen merkkejä osoittanut olikin muu kroppa, kun jalat kyseenalaistivat kummalliset touhut.

En tiedä, mistä astma on tullut. En ylipäätään tiedä mitään astman syntymekanismista. Olen utelias, mutta en saa aikaan etsiä tietoa. Ehkä se kertoo, etten ole aivan valmis ottamaan kaikkea vastaan. Lääkärin kanssa pohdimme, että tämä on voinut olla kauan. Salilla, jumpissa ja muussa se ei ole tuntunut. Ellen olisi kolmisen vuotta sitten aloittanut säännöllistä ja vähän tavoitteellistakin lenkkeilyä, en ehkä olisi koskaan saanut tätä selville. Aiemmin harrastamani liikunta oli niin erilaista kuin juoksu tai mun tapauksessa sellainen hidas juoksuaskelilla eteneminen, jota kaikki eivät edes juoksuksi kutsuisi.

Jokaisen lenkin kohdalla kaikki on auki. Jokainen lenkki mietityttää. Jokaisen lenkin aluksi kuulostelen tarkkaan, miltä hengityksessä tuntuu ja onko mulla uskoa kaiken menevän hyvin. Ensi lauantain HHM:n olen antanut itselleni luvan taapertaa miten taaperran. Toki mulla on haave, mutta realisti on oltava. En voi tietää, millainen päivä on. En voi tietää, miten happi riittää ja saanko hengityksen kulkemaan. Voin vain toivoa ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Se, että huolestun ja stressaan, ei auta yhtään. Silti mua hirvittää tällä kertaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Toisaalta hirvityksen ja pelon seassa on helpotusta, koska tiedän, ettei kaikki olekaan kiinni omasta huonoudesta, vaan taustalla on oikea fyysinen syy, jonka kanssa mun on elettävä ja taitettava matka akilometri toisensa jälkeen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Kohta mennään


Hurjaa, että HHM on jo ensi lauantaina. Hetki sitten laskin siihen olevan yli kymmenen viikkoa ja nyt olenkin todellisuuden herättämänä tässä. Aamupäivälle toivon tihkusadetta, vaikka lämpöä saisi olla sellaiset +15. Toinen toive on tuo noin +15 ja pilvistä tai korkeintaan puolipilvistä. Kolmosena lämpöä alle +15 ja aurinkoista. Eivät ehkä kaikkien toivekelejä, mutta tässä kohden saakin olla itsekäs.

Viimeiset reippaat lenkit, viimeiset vedot ja viimeinen pitkis on tehty. Alkuviikolla kaksi lyhyttä ja helppoa lenkkiä, jonka jälkeen vain odottamaan, mitä lauantaiaamupäivä tuo tullessaan. Enää en voi tehdä mitään, mikä parantaisi lähtökohtia. Juoksukilometrejä on takana riittävästi. Reippaita lenkkejä ja vetoja ei ole riittävästi. Myös salilla käynti olisi voinut olla ahkerampaa, sillä matkan varrella on ollut useampia viikkoja, jolloin en ole salille mennyt.

Maaliskuu oli lenkkeilyn suhteen luvattoman huono. Ei laiskuutta, vaan selän ja pakaran oikuttelun vuoksi. Kevään lähetessä kovemmat lenkit muuttuivat tuskallisiksi. Henki ei kulkenut ja vauhtia ei voinut lisätä kuin haaveissa. Jalat olisivat vieneet, vaan hengitys oli loppua kokonaan. Tästä huolimatta ynnäilin toukokuun lopussa, että olen juoksukilometreissä noin 75 kilsaa viime vuotta edellä, mutta lenkkejä olen juossut vain kaksi enemmän. Matkat ovat olleet pidempiä, joten ehkä kestävyyttä on niiden myötä tullut lisää.

Viimeisiä viedään


Tälle viikolle ohjelmaan oli laitettu vetoja, reipas, tunnin pk ja pitkis. Otin varaslähdön viikkoon ja kävin juoksemassa vedot jo viime sunnuntaina. Yllätyin, miten nopeasti ja helposti 6 X 1 min 1 min palautuksilla oli tehty. Aloitettiin ja sitten olikin jo vika veto menossa.

Alan oppia aloittamaan sopivan rauhassa, vaikka ihmeellinen notkahdus tulee joka kerran keskimmäisen vedon tienoilla. Niin nytkin, sillä nelonen oli kolmosta hitaampi. Ei paljon, mutta sen verran, että jäi kaivelemaan. Minuuttisten vauhdit eivät ole ihan tarkkoja, sillä kaverin kello ei ollut pysyä perässä. Sellaista 6:50-5:40 väliä ne kulkivat kahden vikan ollessa selkeästi vitosella alkavia.

Tiistaina pitkä päivä töissä, porraskävelyä työpaikkaliikuntana ja illan koitteessa harvakseltaan tipahtelevien sadepisaroiden keralla aavistuksen reilun tunnin lenkki. Jossain kohtaa tiistaita huokasin töissä, että tämä lienee tyhy-toimintaa. Lopulta kävelin päivän aikana portaat kolmosen ja kutosen välillä edestakaisin seitsemän kertaa. Olihan siinä 490 porrasta kumpaankin suuntaan.

Reippaan ja pitkiksen kanssa oli käydä huonosti, sillä avustajani, jonka kanssa piti juosta molemmat, sairastui. Perjantai-illan aurinkoon sain seuraksi Merituulin. Juonimme reitin siten, että 30 min reipasta saa juosta myötäiseen, sillä tuuli oli tosi kova. Verkat menivät vastatuuleen, mutta reipasta kieltäydyin siihen juoksemasta. Tavoitteena oli pitää vauhti jossain kasin tuntumassa tai vähän yli. No, jälkikäteen dataa katsoessa huomasin reippaamman kilsojen olleen 7:53–8:00 eikä tuntunut edes pahalta. Merituulikin oli huomannut, ettei mun hengitys ollut läheskään yhtä tuskaista kuin vaikkapa Espoo iltajuoksussa neljä viikkoa sitten. Siihen lienee selitys, josta kirjoitan toisena päivänä.

Sunnuntaiaamun aloitin pitkiksellä Mirvan kanssa. Tosi vähän ihmisiä liikkeellä, mutta sitäkin enemmän tuttuja. Pohdimme jo, mikä on todennäköisyys nähdä lenkillä niin monta toiselle tai molemmille tuttua. Vastaan tuli Tikkurilasta lähtenyt Harrin juoksuporukka, yhdestä Facebook-ryhmästä nimenä tuttu nainen ja muutama muu. Jokivartta 50 min ja käännös ympäri. Loogisesti ajateltuna olisimme lähtöpisteessä, kun toiset 50 min on kulunut. Vaikka palatessa juoksimme vastatuuleen, se oli menoa nopeampi. Hyvä pitkis, ihana aurinko, vauhti mun pk:ksi yllättävän kiva ja syke pysyi aivan pk2:n keskellä.

Voi olla, että menomatka oli hitaampi, kun kokeilin pitkästä pitkästä aikaa juosta oppaan vasemmalla puolella. Jestas, miten se oli outoa ja ihmeellistä. En muista, koska olisin viimeksi kokeillut juosta noin päin. Olen niin tottunut olemaan oppaan oikealla puolella, jolloin totaalisen oikeakätisellä just oikea käsi on vapaana. Koordinaatiolle, kropan hahmotukselle ja liikkeelle tekee välillä tosi hyvää rikkoa tottumuksia. Sellainen 5,5 kilsaa hassusti päin oli myös aivojumppaa. Kokeilen toistekin, vaikkei siitä tapaa tule.

Merituuli nappasi perjantaina kuvan käsistä, jotka pitävät lenkkiä. Nuo yli 30 vuoden takaa tutut froteiset hikinauhat ovat mulle toimiva tapa juosta opastuksessa.

Entäs alkava viikko?


Huomenna ja keskiviikkona korkeintaan 45 minuutin lenkit työpaikan nurkilla, yksi uintiaamu ja yksi jooga. Muuten töitä, lepoa, Dexalin mustaherukka heavy urkkajuomaa, tavallista enemmän hiilareita ja perjantaina kaupungille numeron hakuun. Juomisesta ei saa lipsua ja syödä on muistettava. Lepoa olen vailla. Nytkin tunnen itseni tosi väsyneeksi. Iltapäivällä nukahdin toviksi kirjan ääreen - Joy Fielding kaikui äänikirjan kuuntelulaitteesta nukkuville korville. Väsymystä taisivat tuoda myös eiliset pojan ylioppilasjuhlat. Hieno päivä ja tekemiseensä tyytyväinen ylioppilas. Yksi etappi elämässä on saavutettu ja seuraavia kohden.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Helatorstailenkki ja hirven kylpyrauha


Olen ollut kovin epävarma, miten kahden viikon kuluttua juostava HHM voisi realistisesti pohdittuna mennä. On tuntunut, että vauhdit ovat kateissa. On tuntunut, ettei hengitys kulje ja happi vain loppuu. On tuntunut, ettei tästä tule mitään. Ehdin nähdä jo painajaisiakin koko huvista.

Mielenrauhani turvaamiseksi tuli idea lähteä kokeilemaan pidempi reipas lenkki, joka näyttäisi tietä suuntaan tai toiseen. Ohimennen kysäisin Harrilta, mitä hän tuumaisi ajatuksesta. Vähän epäilin, mutta yllättäen Harri kannatti ideaa ja neuvoi juoksemaan 12-14 kilsaa ja katsomaan, miltä näyttää.

Luontevasti lenkki aikatauluttui tälle viikolle ja helatorstai antoi oivallisen mahdollisuuden juosta muulloin kuin työpäivän jälkeen. Se antoi myös mahdollisuuden kokeilla tätä aamusta, sillä onhan HHM:n starttikin aamulla.

Auringon paistaessa lähdettiin Sailan kanssa jokivartta kohti pohjoista. Suunnitelmana oli verkkailla pari kolme kilsaa ja sen jälkeen hakea vauhti jonnekin 8:05-8:10 väliin. Tuo olisi hieman kovempaa kuin lokakuussa juoksemani Kaarinan puolimaran keskari. Hirvitti, ettei mene. Samalla kutkutti, jos kuitenkin.
Eniten pelkäsin, että hengittäminen on jälleen se, johon kompastun.

Suunnitelma A ja suunnitelma B


Alkuverkkaa noin 2,5 kilsaa, jonka jälkeen kellon kanssa haettiin vauhti keskimäärin sinne, mitä havittelin. Päätöksenä juosta 12 kilsaa ja katsoa sitten. Varapäätöksenä lupa hidastaa, jos henki ei kulje tai sattuu jotain muuta.

Tapaninvainion uimaranta, kohti Siltamäkeä, frisbeegolfradalla paljon väkeä, koirien ulkoiluttajia, Helsingin pitäjän kirkko ja matka jatkui. Vähänkin isommat ylämäet käveltiin, jotta ei rasitu liikaa. Vauhti vaihteli 8:00-8:30 välissä, mutta painottui jonnekin 8:07-8:14 nurkille. Monet kerrat matkan varrella muistan Sailan toistaneen "8:07".

Jano alkoi vaivata. Päätös kääntyä ympäri, kun mittari näyttää matkaksi kutosta. Silloin ollaan oikeasti tultu jo noin 6,5 kilsaa, koska mittarin kierros jäi aluksi laittamatta päälle ja kirmailtiin puolisen kilsaa verkkakierroksen luvuissa.

Kehä III:n alikulku ja Tikkurila lähestyi. Puusiltaa jonkin ojan yli. Lasten leikkipaikka. Kysyin, näkyykö korkeaa taloa. Näkyi eli oltiin Tikkurilassa yhden kaverin kodin nurkilla. Pieni kierros, toista siltaa puron yli ja takaisin edelliselle sillalle. Sillan pielessä tauko. Vesi maistui ja otin sen kanssa yhden Lidlin ison geelin.

Huh, miten hankalaa oli saada jalat liikkeelle pienen pysähdyksen jälkeen. Geeli syöksyi suoraan päähän. Tuntui, että olen juonut kerralla lasin skumppaa. Lopulta humina päässä tasoittui ja jalatkin alkoivat muistaa, mistä hommassa olikaan kyse.

Jälleen Kehä III:n ali ja matka jatkui. Tyyni joenpinta, lintujen laulua, rauhallista. Korvissa pauhasi Kaarinan retkeilyä varten tekemäni soittolista, jossa sulassa sovussa 1980-luvun nuoruusvuosien helmiä ja viime vuosien mieleen jääneitä biisejä. Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin luotsaama Kiss lauloi "Crazy crazy crazy crazy nights...", WASP huomautti "I wanna be somebody" ja Arttu Wiskari muisteli "Kävi Manun luona Gorbatchovi. Suomi oli sille Eurooppaan ovi. Tytöt hulluksi sai Bon Jovi, kun me diskossa suudeltiin." Nuo vanhat rakkaat biisit veivät ajatukset muualle ja Arttu Wiskarin muistelot hymyilyttivät, sillä näin mielessäni kesäkuisen päivän 2016 Kansalaistorin kulmilla. HHM:n lähtölaukaus oli ammuttu, isoista kajareista kuului juuri tuo riimitys, aurinko paistoi ja 21,1 kilsaa pitkin kotikaupungin rantoja oli alkamassa.

Kehtaattekin häiritä kylpyrauhaani


Rytinää, loiskahduksia, rytinää, loiskahduksia ja ryminä jatkui. Vajaa kilsa Kehä III:n alikulusta etelään joesta ponkaisi ylös hirvi. Kyllä, aivan oikea hirvi. Taisimme häiritä sen pyhäpäivän kylpyrauhaa, sillä sen verran tomerasti hirvi ponkaisi joesta ylös toiselle puolelle.

Vain kerran olen nähnyt hirven lähempää kuin tuossa. Silloin turhankin läheltä, sillä hirvi loikkasi metsästä konepellin yli ja rikkoi mennessään tuulilasin tuhansille säröille. Tästä on aikaa yli 20 vuotta, mutta yhä näen mielessäni pimeän talvi-illan, lumipenkat ja yhtäkkiä auton valoihin oikealta ponkaisevan valtavan eläimen.

Joesta ylös rymistellyt hirvi jatkoi matkaa kävelytiellä joen toisella puolella. Jos ajatus olisi tuossa kohdassa toiminut, olisi ollut juomatauon paikka ja hirvi olisi ikuistettu kuvaan. En voinut kuvitellakaan, että tapaan hirven jokivarressa noin 8 kilsaa kotiovelta.

Matka jatkui. Ehkä sata metriä myöhemmin kävelytiellä oli iso märkä kohta. Päättelimme, että hirvi oli säikähtänyt joen toisella puolella jotain ja uinut meidän puolelle. Sitten se oli päättänyt nauttia viileästä jokivedestä ja pyhäpäivän rauhasta, kunnes kaksi ladya kehtaa tulla häiritsemään kylpyhetkeä. Kovin vaarallisia emme voineet sen mielestä olla, koska päästi todella lähelle. Jos hirvi olisi hypännyt meidän puolelle jokea, se olisi ollut nenän edessä. Yksi metsästystä harrastava ystäväni arveli, että hirvi on kuullut ja haistanut meidät pitkältä, mutta on pitänyt ääntä tasaisena ja meitä kohtalaisen vaarattomina. Ei kuulema muuten olisi päästänyt niin likelle ennen pois säntäämistä.

Kohta 12 kilsaa täynnä


Reilu kymppi meni aika vaivattomasti. Jaloissa alkoi vähitellen tuntua. Ne olivat kovin ihmeissään, mistäs tässä hommassa on tänään kyse. Ihanko oikeasti tuo vain jatkaa eikä hiljennä?

Tapaninvainion uimarannan silta näkyy. Matkaa takana noin 11 kilsaa. Enää kilsa ja sitten tuumaustauko. Väsymystä ja Saila alkaa kertoa epätasaisuuksista ja käännöksistä tarkemmin. Huomasin mun orastavan väsymyksen ja tiesi tarkkuuden olevan nyt tärkeää.

Kävelyteillä valtavasti koirankarvoja. Enää pari sataa metriä. Huokaus, 12 kilsaa täynnä. Vettä ja jatkosuunnitelman teko. Kyllä, jatkan vielä sinne 14 kilsaan asti. Niin, siihen mittarin näyttämään 14 kilsaan, jolloin oikeasti on jo noin 14,5. Tein suunnitelman, mutta ajatus ei ihan kulkenut. En osannut laskea etäisyyksiä, mutta suunnitelmathan on tehty muutettaviksi.

Pukinmäen matonpesupaikka, Kehä I:n äänet kuuluvat. Ollaan tultu jo kilsa. Päätös, käännytään ympäri ja palataan sama kilsa takaisin. Tultu 400 metriä, jäljellä 400 metriä. silmissä vetää hetkeksi mustaksi, mutta palautuu heti. Jäljellä 250 metriä, jäljellä 100 metriä, 30 metriä... Loppu! Olen juossut noin 14,5 kilsaa reippaampaa. Jos tästä olisi pitänyt jatkaa vielä lähes seiska, ei olisi onnistunut. Kilsa tai pari olisi ehkä mennyt, mutta seiska olisi ollut liikaa.

Palauttelua ja kahvia


En uskaltanut pysähtyä, jotta jalat eivät jämähdä paikoilleen. Hiljaista köpöttelyä Tapaninvainion sillalle, jossa tauko. Siitä muutama sata metriä Tuomarinkylän kartanolle. Jaloissa tuntuu ja janottaa. Kroppa kaipaa suolaa ja jotain ravintoa.

Kuva otettu Tapaninvainion uimarannan sillalta.

Ravintola Dumarin kassa on hieman häkeltynyt, kun ladyt tilaavat kahvin, voisilmäpullan ja alkoholittoman oluen. Se olut maistui taivaalliselta! Terassille istumaan ja hengähtämään. Tyytyväisyys omaan tekemiseen oli valtava.

Uudella energialla rauhakseen loppumatka kotiovelle. Matkaa helatorstairetkelle kertyi noin 21,7 kilsaa, jonka jalat tosiaan tiesivät juosseensa. Taputin itseäni olalle, sillä reippaan osuuden keskari oli 8:07 eli juuri siinä välissä, josta salaa haaveilin. Sain uskoa, sain luottamusta ja sain tunnetta, ettei tavoite HHM:llä maaliin kunnialla ole mahdoton. Palauttelua seuraavat päivät, sillä olihan tuo raskas treeni. Osa palauttelua on hyvän mielen, tyytyväisyyden ja luottamuksen säilyttäminen.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Naisten Kymppi - ihan aurinko ja kaamea ryysis


Osallistuin eilen seitsemättä kertaa Naisten Kympille. Eka oli vuonna 2010, jolloin kävelin koko matkan ja aikaa meni aika tarkalleen kaksi tuntia. Muistan, että olin loppumatkasta aivan poikki. Ehkä pahinta ei ollut väsymys, vaan jalkojen särky. Toki olin kävellyt, mutta en tuollaisia matkoja. Siinä eivät bodypumpit, cyclingit ja muut paljon auttaneet, kun jaloista vain loppui puhti ja jokainen askel tuntui loppumatkasta aina vain raskaammalta.

Jotenkin jäin koukkuun, sillä uudestaan ja uudestaan huomasin ilmoittautuvani tapahtumaan. Monet kerrat lähdin kuntokävelijöiden ryhmässä ja vähitellen matka ei enää tuntunutkaan niin raskaalta. Vuonna 2014 rohkaistuin lähtemään hölkkäporukassa. Se oli mulle iso voitto, sillä hirvitti, että olen liian hidas tuohon sakkiin.

Sattuma puuttui peliin


Kaksi vuotta sitten päätin, ettei tuo tapahtuma ole enää mua varten. Uudistunut reitti sai innostumaan, jos kuitenkin.... Vielä kerran. Tapahtumakeskuskin oli uusi, joten voisihan siinä olla jotain viehätystä.

Eilen junalla keskustaan, asemalla Merituulin, hänen siskonsa ja Tanjan treffaus sekä kohti Kansalaistoria. Etsittiin mystinen kalapatsas ja otettiin Takomorunnersin yhteiskuva. Roope Salminen esiintyi, väkeä oli hurjasti, aurinko paistoi ja metakka oli kammottava. Ahdisti, kun ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään. Korvissa soi ja bassot hakkasivat rintakehässä. Odotin jokaisen biisin jälkeen, että nyt se loppuu.

Vaatteiden vaihtoa, kamat säilytykseen ja etsimään vessaa. Tanjan kanssa soiteltiin kolmesti, ennen kuin löydettiin toisemme, kun välillä lähdettiin eri teille omissa seurueissamme. Joka kerran lykkäsin puhelimen Merituulille tai siskolleen, sillä mun oli turha yrittää neuvoa ketään siinä ryysiksessä.

Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi


Radio Novan aamun Aki ja Minna juonsivat lähtöä. Ihanaa, heillä volumet eivät olleet kaakossa. Kuulin ajatukseni ja kuulin, mitä muut puhuivat. Pää ei tuntunut räjähtävän metelistä. Novan aamulähetys on tullut tutuksi salilla, jossa tuo kanava oli vallitseva monta kuukautta.

Kuuma ryhmä lähti matkaan ja juoksijat ryhmittyivät lähtöalueelle. Jälkiviisaana ajattelen, että mun olisi pitänyt lähteä juoksijoiden ryhmässä. Se olisi helpottanut elämää ja vähentänyt ahdistuspuuskien määrää. Kilttinä tyttönä noudatin sääntöjä ja jäin odottamaan hölkkääjien lähtöä. Tiesin, etten todellakaan juokse kymppiä tuntiin, joten eihän juoksijaporukassa voi lähteä. Jos päättäisin nyt, valitsisin toisin ja lähtisin juoksijaryhmän lopussa.

Kun viimein päästiin matkaan, ahtaus löi vasten kasvoja. Tanja pelkäsi, ihan aiheesta, ettei näe eteensä riittävästi. Ei siinä kukaan nähnyt muuta kuin toisten selkiä ja jalkoja.

Baanalla huokaisin, ettei ikinä enää ja nyt tämä pitää. Käännös kohti Töölöä, jalkakäytävällä mystisiä pylväitä ja ihmisiä pyrkimässä pois Hietaniemen hautausmaalta. Välillä helpompaa ja sitten taas edessä tasainen ihmismassa sekä järkyttävän paljon käveleviä naisia.

Kuuma ja ruuhka


Jano alkoi vaivata. Aurinko porotti, tuuli viilensi ajoittain ja meri tuoksui. Hietsun rannalla ihmisiä. Terasseilla ihmisiä. Suolakurkkujen jakajia - ei kiitos. Juomapiste voisi jo tulla. Haa, siinä se on. Vettä - mikä ihana tunne hörpätä mukillinen kylmää vettä.

Matka jatkui ja ruuhka säilyi. Kapea jalkakäytävä, joten siirryimme Paciuksenkadun tienoilla ajoradalle. Ainakin luulen, että se oli Paciuksenkadun alamäki.

Käännös Pikku-Huopalahteen. Ohituksia, ohituksia ja vielä vähän ohituksia. Edessä selkiä. Edessä kantapäitä. Pelkoa ihmisten kantapäille astumisesta. Pelkoa selkiin törmäämisestä. Kapeita kohtia. Monta naista rinnatusten. Vaihteeksi kapeaa, josta ei tahdo mahtua ohi.

Tänä vuonna jokin oli toisin kuin kaksi vuotta sitten. Se jokin oli ihmisten väistäminen ohitustilanteissa. Tanja kertoili topakasti "edessä kävelijöitä", "ohitetaan sun puolelta", "edessä sun ja mun puolella kävelijä, ohitetaan kapeasti heidän keskeltä" ja niin jatkettiin hetkestä toiseen. Muutaman kerran huikkaus "anteeksi, päästäänkö ohi, koska meidän on päästävä kaksi rinnan". Ei mutinoita, ei hämmennystä, vaan naisia, jotka antoivat tietä ja näyttivät hoksaavan, miksi menimme just noin. Tästä annan kiitosta jokaiselle, jonka ohitimme matkan varrella. Moitteita saavat ne juoksijat tai kävelijät, jotka kiilasivat sivusta suoraan nenän eteen. Säikäyttävää ja rasittavaa. Koetimme pitää edes metrin tilan mun edessä vapaana, sillä siten sain hieman pois pelkoa kantapäille astumisesta.

Metsää, hevosia ja hirmumäki


Toka juomapiste, joka mun matikalla oli noin kutosessa. En uskonut, kun juomapisteen nainen väitti sen olevan 4,5 kilsan kohdalla. Pohdiskelin ääneen ja yksi kanssakulkija sanoi nähneensä juomapisteen tienoilla kuuden kilsan kyltin.

Metsän siimekseen ja ihanan viileää. Hevosia kävelytien varressa. Tanja ehdotti, että hypätään ratsastamaan. Hmmm.... Mieluummin pysyttelin ruuhkassa, sillä hevoset ovat ruuhkaa vaarallisempia. Keinuhevonen ja keppihevonen ovat mulle riittävän turvalliset vaihtoehdot. Tämän sanon yhden ratsastuskerran kokemuksella. Kauhea hevonen heilutti päätäänkin ja olin aivan varma, että putoan ihan just.

Viimeinen iso mäki, jonka päällä ylimääräinen juomapiste. Pyh, juoma loppui nenän edestä. Ei sitten - jatketaan matkaa.

Hesarin ylitys ja Töölönlahden vartta kohti maalia. Pientä kiihdytystä, vaihteeksi ruuhka edessä, vähän kiihdytystä, ruuhka edessä ja tätä sahausta lähes maaliin asti. Tanjan uskottavuus alkoi olla kortilla, kun väitti maalin näkyvän ainakin kymmenen kertaa. No, tähän olen tottunut, sillä selostihan Saila mulle Kaarinassa 2015 varmaan vikat kolme kilsaa, että maali näkyy. Tästä voi päätellä vain sen, ettei ketään kannata uskoa, jos väittää maalin näkyvän.

Lounasta nurmikolla


En lähtenyt juoksemaan aikaa. Lähdin olemaan ulkona, olemaan liikkeessä ja tekemään leppoisan pk-lenkin. Ihmettelin, miten syke pysyi pk1:lla, vaikka ärsytystaso ja totaalinen kyllästyminen olivat päällimmäisinä ajatuksissa lukuisat kerrat. Datasta näki, missä olivat pahimmat ruuhkat ja missä pääsi menemään vähän vapaammin. Ekat neljä kilsaa olivat kaikkein hitaimmat ja ehkä niiden aikana olin menettää hermonikin yhtenään. Päreitä ei ollut riittävästi matkassa, koska ne paloivat loppuun jo alkumatkasta. Myös seiska oli ollut kilsana vaikea. Muissa päästiin etenemään kohtalaisesti ja ilmeisesti saatiin juosta lähes koko ajan. Matkaan sai tuhlaantumaan aikaa 1.32:43 ja extrametrejä sekä -aikaa nappasin, kun laitoin Sports trackerin päälle jo Musiikkitalon nurkilla useamman minuutin ennen lähtöä. Kyllä se oli itseänsä pysäyttänyt, mutta eipä tuo ole niin tarkkaa suuntaan eikä toiseen.

Tarjoilut olivat jälleen hyvät. Salaatti ei tänä vuonna innostanut. En ole härkiksen, en kik-herneiden, en papujen enkä maissin ystävä. Näitä kaikkia oli lykätty salaattiin. Lidlin palkkari, banaani, kivennäisvesi ja kerrassaan hyvänmakuinen vispis maistuivat.

Istuimme pitkään nurmikolla ja nautimme auringosta. Kotona huomasin ulkoilleeni. Vieläkin nenässä ja poskipäissä tuntuu aurinko. En tainnut itseäni polttaa, mutta työkaveri katseli, että väriä olin viikonloppuna saanut. Ei ihme, sillä niin paljon aurinkoa ihailin kesähepenissä.

Kuvassa istun nurmikolla ja ihmettelen kesää.

Plussat ja miinukset


Plussana oli ihana ilma, kaunis reitti ja hyvä maalitarjoilu. Miinuksina järkyttävä ryysis, kovalla soinut musiikki ja kaamea ahdistuksen tunne, joka ruuhkissa nousi.

Naisten Kymppi on matalan kynnyksen tapahtuma. Eilenkin näin useampia, jotka ylittivät itsensä. He olivat lähteneet mukaan ja eniten iloitsin juuri näiden itsensä ylittävien matkasta. Oli ihanaa nähdä ja kuulla tyytyväisiä kommentteja, miten olen jo päässyt näin ja näin pitkälle tai miten pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tällaisena toivon tapahtuman säilyvän. Helppona paikkana osallistua ja ilman mitään suorittamisia.

En ole varma, pitääkö Baanalla tekemäni päätös. Nyt tuntuu, että pitää. Tuntuu, etten tosiaankaan lähde tuohon ruuhkaan. Tuntuu, ettei se ole sokean punatukkaisen tytön paikka. Tykkään isoista tapahtumista, mutta kohtuus kaikessa. Vaan entäs jos rikkoisin sääntöjä ja lähtisinkin juoksijoiden ryhmän lopussa. Niin.... Olisiko matkan taittaminen siinä helpompaa?

lauantai 20. toukokuuta 2017

Espanjalaistunnelmia, yllätyshelteitä ja Naisten Kymppi


Äitienpäiväviikonloppuna tein kolmen yön visiitin Madridiin. Työmatka, mutta silti myös mukavaa vaihtelua arkeen. Tuo 800-luvulla perustettu Euroopan toiseksi korkeimmalla (667 m merenpinnasta) oleva kaupunki antaa heti miellyttävän kuvan itsestään. Olen käynyt kerran aikaisemmin ja tykästyin jo silloin. Yli kolmen miljoonan asukkaan kaupunki ei tunnu niin valtavalta kuin todellisuudessa on. Siinä on jotain sympaattista ja hehkuvaa.

Majoituin ja kokoustin European disability forumin vuosikokouksessa kaupungin pohjoisosassa. Kentälle oli vain 15-20 minuutin taksimatka. Alue oli ylemmän keskiluokan siistihköä ja turvallista asuinaluetta, jossa vuokrat ovat korkeita. Taloissa oli valtavia parvekkeita, puutarhoja, lukittuja portteja ja toki nannyja viemässä lapsia ulos.

Lauantaina pitkän kokouspäivän jälkeen kävelimme läheisille kauppakaduille ja aukioille. Tapaksia söimme paikallisten keskellä ja tunnelmasta nauttien. Sunnuntaina konferenssin päätyttyä hyppäsimme bussiin ja ajoimme keskustaan. Kyllähän perinteiset turistikohteet Plaza Mayor ja Puerta del sol oli nähtävä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli reilusti hellelukemien verran.

Sattumalta osuimme kaupunkiin Fiestas de San Isidro Labrador:n, Madridin suojeluspyhimyksen Pyhän Isidoruksen juhlan aikaan. Juhlapäivä oli 15.5, joka oli myös vapaapäivä. Taksikuski kertoi, että koulutkin olivat maanantaina kiinni. Karnevaalitunnelmaa oli aistittavissa koko viikonlopun. Keskustan ihmispaljous ja maailmalla olleet terroriteot olivat saaneet espanjalaisetkin varuilleen. Poliiseja näkyi paljon ja myös mellakkapoliiseja täydessä varustuksessa. Tunnelma oli rauhallinen ja samalla jotenkin odottava. Ihmiset nauttivat auringosta, istuivat terasseilla ja viettivät viikonloppua. No, oli muutama eksynyt Corte Inglesiinkin, jossa toki piti käydä kiertelemässä. Oi, mikä taivas oli tavaratalon urheiluosasto, jota oli monta kerrosta. Siellä olisin voinut kiertää pidempäänkin katselemassa ja hiplaamassa tavaroita.

Liekö luonteessani jotain espanjalaista, kun olen aina kokenut oloni kotoisaksi näissä maisemissa? Ehkä olen edellisessä elämässä ollut tulisieluinen espanjatar tai kaihomielinen portugalitar. Hämmentävästi mua luultiin kolme kertaa paikalliseksi. Nämä sentään tilanteissa, joissa en puhunut, sillä espanja taipuu nykyisin vain muutamien fraasien verran. Ymmärrän enemmän, mutta sekin on ruostunut yli 20 vuoden tauon jälkeen.

Hellelenkkejä - pyytämättä


Lenkit olen koettanut tehdä ohjelman mukaan. Onnistumisprosentti ei ole sata, mutta hyvän puolella. Hengityksen kanssa on yhä hankalaa, vaan kenties jotain selvyyttä tulee ensi viikolla.

Keskiviikkona juoksin ensimmäiset vedot noin kolmeen kuukauteen. Huh, miten tiukkaa oli. Viisi neliminuuttista tuntui hetkittäin ikuisuudelta. Kroppa oli ihmeissään, mitäs tämä nyt on. Hengitys ei tahtonut kulkea, josta osan kyllä laitan pitkän vetojen juoksemistauon piikkiin, mutta en läheskään kaikkea. Nousujohteisen sarjan sain, vaikka mulle tyypillisesti keskimmäinen oli hitaampi. Tällä kertaa vain hurjat kaksi sekkaa, joten en myönnä, että olisi tullut keskikohdan hyytyminen. Kaksi vikaa sain rutistettua 6:50 ja 6:46 keskareilla. Monelle pk-vauhtia, mutta mulle ei.

Eilen olin päättänyt juosta reippaamman, vaan enpäs päätöstä tehdessä arvannut päätyväni hellelenkille. Aurinko porotti ja tuntui kerrassaan kuumalta. Vastatuuli ei yllättäen ollut lainkaan huono juttu, sillä se viilensi vähän oloa. Sain rutistettua 40 min reippaampaa ja huokaisin tyytyväisyydestä loppuverkan alkaessa.

Tänään en tainnut olla yhtään palautunut pitkistä varten. Jälleen lähes helteistä ja voimat ihan poissa. Alusta lähtien tuntui tahmealta. Kotipihassa vähän reilun 16 kilsan jälkeen olin aivan poikki. Väsymys oli valtava ja tuntuu yhä. Ruoka ei ole maistunut, mutta juonut sentään olen. Veikkaus, että yhdistelmä helteinen aamupäivä, väsynyt nainen ja pitkä lenkki ottivat veronsa. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen, sillä seikkailu pitkin pohjoisen Helsingin katuja ja kujia oli virkistävää. Hevosreittejä, koirakisoja, juomatauko leikkipuistossa, tuoreiden lautojen tuoksua, metsän viileyttä, hiljaisuutta ja pölyllä kuorrutettu punatukkainen tyttö.

Naisten Kymppi odottaa


Toissavuonna päätin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan osallistu Naisten Kympille. Sain kertakaikkiaan tarpeekseni ryysiksestä, joka oli mahdoton. Päätös syntyi kaupunginteatterin nurkilla, jossa jouduin työkaverin kanssa kummalliseen sumppuun ilman mitään ohitusmahdollisuutta.

Never say never... Merituuli sai houkuteltua Takomorunnersin tiimin mukana tämän vuoden Kympille. Reitti on muuttunut, joten ehkä uteliaisuutta oli niin paljon, että halusin lähteä katsomaan, mitä on tarjolla. Mitään en lähde tavoittelemaan, vaan aion viettää mukavan iltapäivän toivottavasti aurinkoisessa kaupungissa. Ei haittaa, vaikka kävelisin koko matkan. Tärkeintä on olla ulkona.

Palautumisen kannalta kävely tai tosi hidas hölkkäily on taatusti paras vaihtoehto. Huomasin juosseeni tällä viikolla jo yli 40 kilsaa, mikä on mulle paljon. Vaikka ensi viikko on lenkkien määrässä iisimpi, se ei ole sitä niiden kovuudessa. Tuokin puoltaa Kympin ottamista palautteluna kaikesta rasituksesta ja työviikon jutuista.

Koetin katsella tapahtumainfoa - huonoin tuloksin. Järjestävä taho on mennyt tekemään tapahtumainfon sähköiseksi lehdeksi, joka ei toimi ruudunlukuohjelman kanssa. En saa mitään tietoa, vaikka miten yritin. Ei toimi, niin ei toimi. Tästä aion laittaa viestiä, kunhan kirjoittelen palautetta huomisen jälkeen. Onneksi Tanja luki mulle omasta lehdestään tärkeimmät, kuten tavarasäilytys, juomapisteet ja reittikartta. Ihan en lähde ummikkona, mutta ei ollut mukavaa huomata joutuvansa turvautumaan näkevän apuun. Tätä Naisten Kympin järjestäjät voisivat parantaa ja tuottaa tapahtumainfon saavutettavassa muodossa. Se ei paljoa vaatisi, mutta auttaisi taatusti muitakin.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Kiva reitti ja ihana aurinko - Espoo iltajuoksu 2017


Vuosi sitten voitin arvonnasta osallistumisen toukokuun lopulla järjestettyyn Espoo iltajuoksuun. Se oli uusi tapahtuma, jonka järjestäjinä oli sama taho kuin Rantamaratonin. Silloin lähtö oli klo 20.00, joka hirvitti pahemman kerran. Sehän on lähes keskellä yötä - ainakin mulle!

Tykkäsin tapahtumasta ja juoksu oli sillä kertaa tosi helppoa. Juoksun jälkeen ihana vankkurisauna ja palju ja sitten kohti kotia. Osallistujakyselyyn vastasin, että voisin kuvitella osallistuvani uudelleen. Tosin toiveena kirjoitin, että muuttaisivat lähtöajan tuntia aikaisemmaksi.

Joulun tienoilla huomasin kimppatarjouksen Iltajuoksusta ja Rantakympistä. Tsekkasin Iltajuoksun aloitusajan ja haa - se oli muutettu iltaseiskaksi. Seuraavana huomasin kirjautuvani verkkopankkiin ja maksavani tuplapaketin. Rantakymppi on kiehtonut pitkään, vaan en ole sitä koskaan juossut. Iltajuoksusta ajattelin saavani hyvän testin elämään talven jälkeen.

Rantakymppi jäänee tänäkin vuonna haaveeksi. Kalenteriin on kevään lähetessä kirjautunut samalle viikonlopulle sanat European blind union ja Tallinna. Rantakympin startin aikaan istun kokouspöytien ääressä.

Epävarmuus päällimmäisenä


Cooperin jälkeen mieli oli yhä matalalla. Kaikkein mieluiten olisin jäänyt kotiin katsomaan pojan kanssa Suomi - Valko-Venäjä -peliä. Ekan erän ehdin nähdä ja vannotin poikaa pitämään mua ajan tasalla pelin tuloksesta.

Shortsit jalkaan ja varalta kaprit reppuun. Mittari näytti kesäisiä lukemia, mutta tuulen voimasta ei ollut tietoa. Navigaattori neuvomaan naiset Tapiolan urheilupuistoon ja matkaan. Perillä saatiin tovi etsiä parkkipaikkaa, mutta onni suosi ja saatiin kivasti hallin likelle.

Numeron haku, perinteinen vessakäynti ja vähän varovaista alkuverkkaa. Jalat tuntuivat tavallisilta, mutta kurkkua kutitti. Suuremmin ei jännittänyt, sillä enemmän mietitytti, miten saan happea seuraavan tunnin aikana. Kropassa oli hankala tunne.

Lähdössä oli se tavallinen ryysis, mutta aika nopeasti päästiin omaan rytmiin. Huomasin muutaman sadan metrin jälkeen, ettei happi kulje. Hengitys oli hankalaa eikä vauhtia voinut yhtään lisätä. Ekan kilsan jälkeen pitkä ja loiva ylämäki, jossa tuntui, ettei tässä maailmassa ole tippaakaan happea. Merituulikin huomasi, että nyt oli vaikeaa ja hidastettiin vauhtia. lopulta huipulla ja laskettelua alaspäin.

Alamäessä alkoi helpottaa. Tuulikin kääntyi jotenkin eri tavalla ja teki olosta helpompaa. Henki alkoi kulkea, aurinko paistoi ja juokseminen oli oikeastaan aika kivaa. Käännös oikealle ja jotain betonityömaajuttuja, joista ei ottanut selkoa. "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä." - Kyllä! Kesää on pakko olla jäljellä vaikka miten paljon. Nautin auringosta, lämmöstä ja siitä, että sain juosta kesähepenissä.

Vesi ehkä auttoi


Juomapiste tuli yllättävän pian. Muistin, että se olisi ollut vasta reilusti kolmen kilsan jälkeen, vaan olikin vähän ennen. Puoli mukia vettä, joka teki hyvää kröhivälle kurkulle. Juomapisteellä saatiin tuhlattua aikaa puolisen minuuttia ja en omasta rauhallisesta toimimisesta huolimatta edes onnistunut heittämään pahvimukia roskiin, vaan roskiksen viereen.

Korvissa I was made for loving you baby. Intro keskeytyy. Voiceover (iPhonen ruudunlukuohjelma) höpisee kappaleen kestoa, kappaleen nimeä ja ties mitä muuta. Ehdin ajatella, että nyt se pirun puhelin sekosi. Ei sentään, sillä Voiceover jatkoi "Suomi voitti 3-2". Pojan tilannepäivitys lätkämatsin loppuluvuista. Hihkaisin pikaisesti Merituulille, että suomi voitti ja sen jälkeen suljin suuni.

Matka jatkui. Vaaleita omakotitaloja, kesken kaiken yksi keltainen talo, hacienda-tyylisiä omakotitaloja. Pihvin tuoksu, 1970-luvun kerrostaloja. Asfaltti kevyttä jalkojen alla ja elämä hymyili, koska sain hengitettyä.

Hei, onko pakko?


Edessä kaksi naista, jotka ohitettiin. Muutama sekunti ja naiset menivät meistä ohi. Jäätiin heidän taakseen, välillä yritettiin ohi ja taas jouduttiin jäämään taakse. Merituuli koetti tosissaan päästä ohi, koska meidän olisi ollut helpompi juosta heidän edessään. Muutama hyvä tilaisuus, vaan naisetpas suuressa viisaudessaan kiristivät sadasosasekunnin tahtia ja levittäytyivät varmuuden vuoksi aiempaakin leveämmälle, jottei takaa taatusti pääse kaksi rinnan ohi. Luovutettiin hetkeksi ja naiset hidastivat.

Hemmetti, huomasin oman kärsivällisyyteni alkavan loppua. Teki mieli sanoa jotain, mutta olisin sanonut enemmän kuin vähän rumasti. Mua hieman pelotti juosta niin likellä naisten takana. Entäs jos he yhtäkkiä himmaavat? Entäs jos he yhtäkkiä pysähtyvät? Entäs jos yhtäkkiä osun toista kantapäille? Entäs jos mun nenä on yhtäkkiä toisen selässä? En uskaltanut lisätä yhtään vauhtia, koska en luottanut tuon naiskaksikon liikkeisiin tippaakaan. Teki mieli hyppiä tasajalkaa, vaikka ei se olisi asiaa ratkaissut.

Ymmärrän kilpailuvietin ja vaikeuden päästää ohi. Toki on vain mun mielipide, mutta olisin suonut, että tuo naiskaksikko olisi päästänyt meidät eteensä. Ei maailma voi olla niin pienestä kiinni. Vai voiko?

Risteysalue, jossa liikenteenohjausta ja vähän ylitettäviä katuja. Mies, joka hihkaisi Merituulille toimivansa oppaana talvisaikaan. En kuullut, mistä lajista oli kyse, mutta samapa tuo. Hauska yksityiskohta kuitenkin.

Risteys taisi pelastaa hermoni. Ohitettiin ensin yksittäinen juoksija ja sitten... Heippa naiskaksikko, me mennään nyt! Merituuli katsoi risteyksen liikkeet viisaasti ja päästiin ohi. Helpotus oli valtaisa.

Kannustusta tuntemattomilta


Ehkä pari kilsaa ennen maalia ohi fillaroi mies huomioliivi päällä. Hymyili ja kannusti nimellä. Katsoi kuulemma mua, joten mullehan hänen täytyi puhua. Kiitos, kuka ikinä olitkin.

Vähän myöhemmin takaa alkoi tulla 14 kilsan ja puolimaran kovia juoksijoita. Joku aivan kärkipään miehistä jaksoi kannustaa myös mua. Koetin hymyillä takaisin ja näyttää ilmeillä arvostavani elettä. Nämä ovat aina yhtä ihania. Joka kerran saan huomata, että osa niistä oikeasti kovista juoksijoista ottaa esimerkillisesti huomioon muut sekä monesti antaa sanallisen tai sanattoman tsemppauksen matkaan. Yleensä he jäävät mulle tuntemattomiksi, mutta ajatus on lämmittävä.

Ei enää yhtään kiemuraa


Vika kilsa ja lisättiin vauhtia. Jalat olivat kevyet ja askel rullasi. Vauhdin lisäys kostautui hengityksessä. Muutaman minuutin jälkeen hapen saanti alkoi olla työn takana. Periksi ei enää anneta.

Mutka yhteen suuntaan, mutka toiseen suuntaan, röpelöä jalkakäytävällä, käännös jonnekin, nurmikon ja asfaltin reuna - ei enää! Risteys, jossa kaarreltiin erikoisesti, sillä liikenteenohjaaja seisoi paikoillaan eleettömänä ja mykkänä. Aurinko häikäisi niin, ettei Merituuli nähnyt, mihin piti mennä. Mun tasapaino oli kadota, kun kroppa alkoi huutaa väsymystä hengityksen tehdessä vimmatusti töitä hapen riittämiseen.

Takaa tulee nainen. Menee ohi. Hidastaa ja jää juoksemaan meidän kanssa. Kädet käsissä juoksimme kohti maalia. Tuo nainen selosti mulle, mitä näkyy ja miten ihan just tämä loppuu. Merituuli ymmärsi, että hänen uskottavuutensa oli pahasti pakkasella, koska oli useamman kerran väittänyt, että ihan just on maali. Delegoi ovelasti toisaalle, sillä eihän mulla ollut mitään syytä epäillä just takaa vierelle juossutta.

Korvissa Pet shop boys alkaa lopetella matkaansa länteen "Go West Where the skies are blue. Go West. Sun in wintertime. Go West We will feel just fine,". Ei, ennen kuin olen maalissa! Mulla ei ole aavistustakaan, loppuiko biisi eka vai ylitinkö maaliviivan eka. Viimeiset kymmenet metrit olivat tosi vaikeita. Puhtaalla tahdonvoimalla pääsin ne ja sain itseni viivan yli. Kroppa ei enää suoristunut, koska henki ei kulkenut. Kaikki hengityskapasiteetti oli käytetty ja ääni tuntui katoavan vielä kotonakin.

Mikä fiilis nyt?


Nettona 57:11 on 2,5 minuuttia hitaampi kuin vuosi sitten. Se on olosuhteisiin nähden kelvollinen ja kaikesta huolimatta olen tyytyväinen. En parantanut ja jäin vuoden takaisesta liian paljon. Realiteetti oli, että kolme kilsaa oli hengityksen puolesta niin hankalia, että siihen nähden tämä on kelpo tulos.

Sain uskoa, että pystyn juoksemaan 8:00-8:10 vauhdilla pitkään kohtalaisen vähällä raastolla, kun vain saan happea. Jos en saa, homma on ihan muuta. Viime keväänä kipuilin samanlaisten hengitysongelmien kanssa. Epäilykset kohdistuvat pölyyn ja jonkinlaisiin sen aiheuttamiin oireisiin. Silloin kipuilin aikani ja jossain hetkessä huomasin hengittämisen helpottuvan. Ehkä pöly tai salaperäinen joku poistui. Nyt olen viisaampi ja koetan hakea tähän ratkaisua. Se löytyy tai se ei löydy, mutta saan itselleni mielenrauhan, kun teen asialle jotain.

Ensi vuonna uudestaan?


Melkein sanon, että ensi keväänäkin mun kalenterissa lukee Espoo iltajuoksu. Reitti on kiva ja sopivasti vaihteleva. Hiekkaa ja asfalttia on molempia ja reitin varrella on paljon kaikkea kaunista. Ei tarvitse juosta ruuhkaisten teiden varrella eikä valtaisassa metelissä. Kadut ovat hyväkuntoisia, mutta ihan loppu on ikävän kapea, kiemurainen ja osittain huonokuntoinen. Se ei kestä ikuisesti, mutta saattaa siltä tuntua.

Järjestelyt olivat vuosi sitten hyvät. Tällä kertaa tapahtumainfoa oli hankalampi löytää ja infoviesti järjestäjiltä tuli tosi viime tipassa. Pientä korjausta tähän toivoisin tulevia vuosia ajatellen. Iso plussa on lähtöaika klo 19.00, joka toivottavasti pysyy tuossa. Paljon kuulin hyvää palautetta siitä, että matkavaihtoehdoksi oli annettu myös 14 km. Puolikasta en voi kuvitellakaan juoksevani tuohon aikaan päivästä, joten seiska on hyvä. No, tunnustan pienen äänen kuiskivan, miten olisi 14 kilsaa. Never say never, mutta just nyt punatukkainen tyttö pysyy seiskassa.