lauantai 28. lokakuuta 2017

Jotenkin tyhjä fiilis


Vuoden tavoitteet ovat takana. Fiilis on tyytyväinen, helpottunut ja samalla kovin tyhjä. Annoin kaikkeni Kaarinassa ja sen jälkeen ihmeellinen tyhjyyden tunne valtasi ajatukset.

Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä sain. Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä itsestäni löysin. Olen tosi tyytyväinen tulokseen ja kehitykseen, jota on kaikesta huolimatta tapahtunut. Tälle hymyilin monta päivää ja kelasin mielessäni vesisaderetkeä. Ja silti... Apeus ja tyhjyys iski ehkä viikko Kaarinan jälkeen.

Mietin, mikä merkitys on sillä, mitä juoksin. Onhan sillä - iso merkitys mulle itselleni. Mietin, panostinko varmasti riittävästi - panostin ja kaikki otin irti, mitä otettavissa oli. Toki aina voi tehdä asioita paremmin tai huolellisemmin, mutta täydellisyyttä on turha tavoitella.

Hetkittäin osaan yhä iloita onnistumisesta. Toisina hetkinä kaikki tuntuu merkityksettömältä. En muista, olenko edellisvuosina hukkunut tällaisten ajatusten mereen. Kaarina on kaikkina kolmena vuotena ollut mulle hyvä ja juoksuna vuoden paras puolikas. Olen kokenut siellä suuria onnistumisia ja suuria tunteita. Muistan jokaisen maaliintulon kuin eläisin sen just nyt. Muistan yksityiskohtia ja kaiken peittävän riemun siitä, miten punatukkainen tyttö matkansa taittoi.

Mieli on hämmentynyt, sillä eiväthän tällaiset ajatukset ja tyhjyyden tunne voi olla sitä, jota tarvitsen. Vai voiko sittenkin? Kaipaako kroppa lepoa? Osaanko ottaa sen vastaan helpommin tätä kautta?

Mietin pitkään, kannattaako fiiliksistä edes kirjoittaa. Jostain somen syövereistä huomasin, etten ehkä olekaan ainoa, joka kokee tyhjyyden tunnetta, kun vuoden tavoitteelliset juoksut ovat paketissa. Se on asia, joka tuli valmiiksi. Ehkä samanlaista hämmennystä ja tyhjyyttä on minkä tahansa itselle ison asian valmistumisessa. Ajatuksissa koetin verrata tätä vaikka gradun jättämiseen talvella 1999. Silloin päällimmäinen tunne oli valtava helpotus, koska homma oli paketissa. Alle vuosikkaan kanssa kotona ollessa osasin varmaan täyttää gradun tekemisestä vapautuneen elämän nukkumisella, sillä olinhan kirjoittanut pari kuukautta aamuyön tunteihin asti.

Millä nyt täytän elämääni, kun lenkkejä on vähemmän ja ylimenokautta en voi skipata? Töillä, töillä ja vähän vielä töillä. Kummasti työt ottavat leijonan osan ajasta, joka on ollut tyhjää lenkkien ja muun treenin ollessa vähäisempää. Pientä kommenttiakin tästä ehti jo työkavereilta tulla, vaan lupasin palata ruotuun ensi kuussa.

Tyhjyyden keskellä olen tuntenut pitkästä aikaa itseni myös oudon yksinäiseksi. Ystäviä on, kavereita on, poika on, mutta silti.... Kun lenkkeilyä on ollut vähemmän, sosiaalista elämääkin on ollut vähemmän. Kaipaan sitä, että itselle tärkeitä asioita voi jakaa ja elämässä on samaan suuntaan katsovia ihmisiä. Kaipaan tunnetta siitä, että voi jakaa yhdessä merkityksellisiä asioita. I believe - some day in the future.

Viikolla mietin, josko olisin käynyt salilla. En kuitenkaan mennyt. Ohjelma on ja puntit kutsuvat vienolla huutelulla. Annan kutsuhuudon jäädä omaan arvoonsa vielä reiluksi viikoksi. Ensin vietän lomaa omien ajatusteni kera. Arjen alkaessa katson, mihin treenisuunnitelmat yhden tytön vievät. Samalla katson, mihin elämä ja haaveet sen saman punatukkaisen tytön vievät.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ensimmäinen pakkasaamu


Perjantaina kello piipitti 5.50 ja kurkkasin tavan mukaan lämpömittaria. Hui, -0,9 ja yön alin -1,9. Lenkille ja pakkasta - joko on pakko. En tahdo nastoja. En tahdo kasaa lämpimiä vaatteita. En tahdo, että vielä tulee talvi. En tahdo liukasta. En tahdo lumikasoja. En vain tahdo!

Syksyn tuoksu, rapsakka ja raikas ilma, peilityyni meri, kuuraisia ja liukkaita puusiltoja, petollista mustaa jäätä, kasoittain lehtiä, rauhallinen mieli - siinä se oli punatukkainen tyttö juoksemassa meren rannassa kohti vaalenevaa taivaanrantaa. Aurinko kipusi esiin juuri, kun stoppasin työpaikan ovelle ja lähdin suihkun kautta kohti palaverien täyttämää päivää.

Koko päättyvä viikko meni perjantaiaamuun asti liikunnatta. En juossut, en uinut, en käynyt salilla enkä tehnyt kerrassaan mitään. Tai tein toki - töitä ja vähän lisää töitä. Mikäs siinä oli naputtaessa konetta ja tehdessä keskeneräisiä puuhia valmiiksi, kun kaikki liikuntaan tavallisesti menevä aika oli käytettävissä. Itselleni lupasin, ettei tämä jää tavaksi. Perjantaiaamuna mua vain hymyilytti, sillä niin uudeksi ihmiseksi itseni aamun kirpeydessä tunsin.

Eilen kävin parin kaverin kanssa hakemassa vaihtelua tossujen askeliin. Kierreltiin Paloheinässä reilu seitsemän kilsaa. Ihailtiin syksyä, kuunneltiin kentällä liikkuvia lentokoneita, rupateltiin ja nautittiin rauhassa päivän viimeisistä auringonsäteistä. Omat lenkkimaisemat alkavat tosiaan välillä kyllästyttää. On ihana päästä jonnekin aivan muualle ja ihmetellä, mitä sieltä löytyy. Paloheinän portaita katseltiin sillä silmällä, mutta niiden kipuaminen jää toiseen kertaan.

Kaarinasta palautuminen alkaa olla mallillaan. Jalat eivät ole enää raskaat, mutta syke nousee vieläkin kovin helposti. Tänä vuonna Kaarinan huviretki otti koville ja huomasin sen palautumisen kestossa. Hieman osoittelen sormella myös heti perään ollutta Tanskan työmatkaa, sillä eihän se ainakaan palautumista helpottanut eikä nopeuttanut.

Uuden ohjelman saan parin viikon päästä. Siihen asti teen, mitä huvittaa ja mitä jaksan tai ehdin. En olisi vielä valmis ottamaan vastaan Excel-taulukkoa, joka tietää, mitä haluan milläkin viikolla juosta. Nyt kaipaan vapautta ja leppoisia lenkkejä. Luulen, että niiden jälkeen olen valmis ottamaan vastaan uudet kuviot ja uudet haasteet sekä lähtemään kohti seuraavia mörköjä. Niitäkään en päästä karkuun, vaan lähestyn vaivihkaa takaa hiipien.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Jälleen mun juttu - kaikesta huolimatta


Kaarinan puolimarasta on reilu viikko. Tuntuu, että siitä olisi paljon kauemmin, sillä sen jälkeen on tapahtunut monenlaista. Ehkä eniten etäisyyden tunteeseen vaikuttaa se, kun lähdin lähes suoraan Kaarinan vesisateesta kohti aurinkoista Etelä-Tanskan Fredericiaa. Ehdin käydä kotona viettämässä lauantai-illan ja sunnuntaiaamuna taksilla kohti kenttää jo klo 5.35.

Vaan mitä tapahtui ennen koneeseen nousua ja kongressin tauoilla ulkona nautittua aurinkoterapiaa?

Kuva Frederician auringosta kongressipaikan sisäpihalta. Kuvassa olen pohjoismaisen kollegan kanssa ihmettelemässä aurinkoa.

Sataa sataa....


Turun motaria ajellessa ehti nähdä kaiken kaatosateesta aurinkoon. Perillä Kaarinassa oli pilvistä, mutta ei satanut - vielä. Starttiin vartin verran ja ulkona tulee kaatamalla vettä. Ei suuremmin huvita alkuverkkailla, vaan sisällä lukion aulassa viimeiseen asti. Puolikas geeli, annos avaavaa ja vähän vettä. Musat päälle, Tracker päälle ja muutama minuutti ennen starttia ulos.

Lähtö on ruuhkainen, kun noin 300 puolikkaan ja kokonaisen juoksijaa on samaan aikaan viivalla. Aiempina vuosina nämä ovat lähteneet eri aikaan. Nyt lähdöt yhdistettiin, kun osallistujia on edelliskertoja vähemmän. Ajankohdan aikaistaminen taitaa vaikuttaa ja olihan se kaataa munkin reissun tänne kaarinalaiseen vesisateeseen.

Suosiolla jään ihan häntäpäähän, jolloin tiedän voivani aloittaa matkan kaikessa rauhassa. Vesipisarat kastelevat, vähissä vaatteissa palelee ja uhkaan palata sisälle ja lukittautua naisten vessaan. Mua ei oteta erityisen vakavasti, vaan huomautetaan, että kohta ei ole kylmä. No, ei ollut.

Reitin alkua on muutettu ja ne kummalliset kiemurat ovat poissa. Ilahduttava ja mun elämää helpottava muutos, kun pääsee suoraan kohti kevyenliikenteenväyliä ja väljempiä vesiä. Ensimmäinen alikulku ja siitä matka jatkuisi metri metriltä.

Ekat kolme kilsaa rauhassa


Mulla oli selkeä tavoite, jota lähdin metsästämään. Tiesin, ettei hommasta tule helppoa. Onneksi en tiennyt koko totuutta lähtötättärään kajahtaessa.

Ohjeeksi olin saanut "Ekat kolme kilsaa rauhassa". Jotenkin sitä uskon, sillä eka kilsa taisi olla retken hitain. Olin sanonut, että kolmen kilsan kohdalla saa olla kulunut yli 24 minuuttia. Se piti, sillä kolmosen kilsamerkinnän kohdalla aikaa on mennyt 24:10. Sen jälkeen väliaikatietoja parin kilsan välein, mutta matkan edetessä ne unohtuvat muun alle.

Tracker on päällä ja huutelee korviin puolen kilsan välein aikaa, vauhtia ja sykettä. Siitä saan jonkinlaisen tuntuman ja ynnäilen, miten jahtaamalleni mörölle käy - jäänkö jalkoihin vai pinkaisenko rallatellen ohi. Mörkö on paha vastus, vaan liekö voittamaton.

Olin laittanut Trackerin päälle reilu kymmenen minuuttia ennen starttia, joten matemaattisilla harjoituksilla onnistuin saamaan jotain kuvaa käytetystä ajasta. Syketietoja tuli vähän alle puolimatkaan, jonka jälkeen sykevyö irtosi. Lähinnä huvitti, kun sen jälkeen Tracker väitti sykkeen olevan 70-80. Niin varmaan.... Totuus taisi olla jotain 156-159 ja loppua kohden paljon enemmän.

Mitä tämä on?


Ei ollut mennyt kilsaakaan, kun pohkeisiin sattui, vatsa oli pallo, oksetti ja maailma oli väärinpäin. Ekat mietteet, mitä pirua teen täällä ja mitä kuvittelen jahtaavani. Ihanko tosissani kuvittelen jaksavani vielä parikymmentä kilsaa?

Annoin muiden mennä menojaan ja päätin keskittyä vain omiin askeleisiini. Isoja omakotitaloja, pohdintaa asuntojen hintavertailuna Helsinki vs Kaarina ja Helsingin keskustan hintojen kauhistelua. Sadepisaroita, käännös uudelle reittipätkälle ja paha olo vain mylläsi vatsassa. Musaa napauttelin isommalle autojen metelin mukaan. Halusin kaikkien turhien ajatusten pysyvän pois. En halunnut ajatella oksettavaa oloa. En voinut käsittää, mistä se iski kimppuun. En voinut käsittää, miksei se mennyt pois.

Jee, uutta asfalttia


Eka juomapiste, josta muki vettä. Ihanaa, tässä ei olekaan sitä soratietä vaan uutta asfalttia. Kaarinan kaupunki on asfaltoinut pätkän tietä vastikään, sillä niin mustaa pinta on.

No, ilo jäi lyhyeksi, sillä kohta olin soratien ja kuran syövereissä. Kuoppia, petollisen liukkaita mutakohtia, irtokiviä - varovasti, jotta nilkat pysyvät kunnossa. Apua, täällä on luistinrata! Hetkittäin tuntuu, että jalat lähtevät alta, kun muta vain luistaa.

Hei, mun pohkeisiin ei enää satu. Jotain jaloissa on muuttunut. Ne ovat yhteistyöhaluiset ja pohjesärky on poissa. En tiedä, onko kierroksen alun katupinnoite jotenkin erilainen, sillä kakkoskierroksen alussa olin samanlaisen pohjesäryn armoilla. Sitä kesti aikansa, jonka jälkeen askel helpottui ja jomotus lakkasi.

Suomi 100 - heinäpaaleilla


Yhden talon luona heinäpaaleista rakennettu Suomen lippu. Paaleja neljä kumminkin päin. Osa valkoisia ja risti tietenkin sinisellä. Hauska ajatus ja muistutus Suomen juhlavuodesta.

Kohta juomapiste. Ajatukset pohtivat, otanko riskillä geelin. Pakko ottaa, sillä voimat eivät muuten riitä. Mulla on kaksi vaihtoehtoa - ottaa riski geelin kanssa tai ottaa riski ilman geeliä. Tiedän, että tavallisesti vatsa sietää useamman Lidlin omenageelin, jossa on neste mukana. Nyt ei kuitenkaan ole mikään normaalia. Vatsa on yhä samanlainen ja oksettava olo pyörii kurkussa. Juomapisteeltä vettä geelin päälle ja hetken olo tuntuu paremmalta.

Taatusti lisättyjä ylämäkiä!


Kaarinan reitti on kiva myös siksi, ettei siellä ole pahemmin mäkiä. Suurin osa nousuista on alikuluista poisjuoksemisia. Lisäksi on muutama loiva pieni mäki, jotka eivät ole yhtään pahoja. Niin muistin ja luulin...

Mistä nämä kaikki ylämäet tulivat? Kaarinan kaupunki on taatusti rakentanut ne viimeisen vuoden aikana. Kroppa laittaa tosissaan vastaan. Positiivista on, että hengittäminen on vaivatonta vaikka raskasta. Sataa, ei sada, sataa, ei sada - happea riittää eli se ei lopu. On ihanaa, kun ei tarvitse pelätä hengityksen loppuvan. Avaava on varalta mukana, mutta en usko sitä tarvitsevani. Aamulla kotona otettu ja vähän ennen starttia otettu toinen annos riittävät.

"Elämä syksyyni valonsa tuo Ja silloin kun henkäys aamutuulen se täyttää tämän pienen huoneen se mut viimeinkin herättää Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä minut pystyyn kiskaisee elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä mua eteenpäin rohkaisee". Kipuan ja kipuan, vaikka mäet ovat pieniä, ne tuntuvat tänään voittamattomilta. Jostain kaivan rohkeuden ja sisun ottaa aina uusi askel ja jatkaa matkaa seuraava metri.

Puolikkaan kärki kirmaa ohi. Jaa, mukamas näkyy kohta se suora, josta kaarretaan maaliin sitten joskus tulevaisuudessa. Niin varmaan... En usko, mutta en myöskään vastusta. Punatukkainen tyttö pitää suunsa kiinni - kerrankin.

Kakkoskierros ja rakas tsemppibiisi


Kakkoskierros alkaa ja puolikkaan sijat 7-8 kaartavat samalla hetkellä maaliin. Olen yhä mörön peesissä ja kaikki on mahdollista. Jälkikäteen katsoin noiden miesten loppuajat, joten näin, mikä oli 10,55 kilsan väliaika. Melko samoissa menin kuin viime vuonna Kaarinassa, mutta nyt ei olisi varaa hyytyä.

Juomapisteeltä vesi ja banaania. Suolakurkun haju yököttää. Saan ohjeen, mihin suuntaan heitän banaaninkuoren. Nurmikolle meni - hyvä juttu. Miksi mun kädet ovat tahmeat? Geeliä vai banaania? En tiedä. Sataa sataa, joten sillä tahmeuskin lähtee.

Kakkoskierroksen alku on tosi vaikea. Ihanko oikeasti mun on vielä juostava? Takana reilu 11 kilsaa ja mun rakas tsemppibiisi kajahtaa korviin. Hyräilen mielessäni "Jos tahdot, sä voit voittaa juuri sen joka pahin on". Voinko? Hetken jaksan uskoa tähän ja tokihan tiedän oman pääni olevan itseni pahin vihollinen. Oksettava olo menee kyllä hyvin samoihin.

Muutama kilsa lisää ja ynnään, milloin on oltava 15 kilsan kohdalla. Ei tämä onnistu! Juomapiste ja soratie lähestyy. Riskillä toinen geeli, josta uskallan ottaa reilun puolet. Vesi helpottaa oloa hetkeksi.

Valitsin juosta - niinkö?


Kasariheavya, sillä mua muutamassa lappujuoksussa palvellut soittolista on taas työssä. Twisted sister, W.A.S.P, Kiss... Väliin suomipoppia ja kaikkea muuta.

Olen purskahtaa nauruun, kun korviin osuu "Mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta. En enää tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.". Vai valitsin juosta - just niin.... Olenko tosiaan vapaaehtoisesti täällä? Ehkä Kaija Koon ajatus oli jotain muuta, mutta tuossa hetkessä sanoitus osui.

Maratonin kärkikaarti painelee ohi yksittäin. Alan odotella 3.30 jänistä, sillä se tulee kohta. Ei kovin pitkää letkaa jäniksen perässä, mutta häntiä muutamia joidenkin kymmenien metrien päässä. Vika juomapiste, jos otan nyt geelin, joko oksennan tai sitten en. Puolet uskalsin siitä kammottavasta lämpimästä omenageelistä hörppiä. Kumma, miten vesi maistui sen jälkeen hyvälle.

En juokse enää yhtään!


Takana 19kilsaa ja mielessä olen luovuttanut. Kirosanojen määrä mielessä lisääntyy ja muutamat mutisen ääneen. En kiipeä yhtään mäkeä! En! Jaa, kiipeän vai. Ei mulla ollut vaihtoehtona kuin jatkaa ja uskoa, että kiipeän.

Ankie Bagger kyselee Where were you last night. Haen voimaa näistä ja tiedän, että tällä soittolistalla juoksen vielä monet lappujuoksut. "Saa-aa-aa Jäädä tämä kylmä maa Jossa ei voi rakastaa Kauas katoaa myrkynkeittäjä suloinen" Mariskakin on päätynyt mukaan viemään mun ajatukset kaikkialle muualle paitsi tähän typerään matkaan.

Kyltti 20 km. Kello näyttää, että mörköön, jota lähdin selättämään on aikaa 9:09. Jos matkaa on 1,1 kilsaa, se riittää. Eikä riitä sanoo pää. Ajatus ei kulje yhtään. Kiroan itseni ja koko typerän asfalttitien. Vielä puolisen kilsaa. Järjestäjä puhuu jotain alamäestä. Huijaa kuitenkin. Oksettava olo pahenee ja tuntuu, että nyt riitti. Nilkkoihinkin sattuu. Pohkeissa kramppien ensioireita.

Apua!


Maaliin viitisenkymmentä metriä. Mikä tämä on? Hiekkaa? Tasapaino ei pidä. Pyöräilijä-nainen olisi voinut mennä jostain muualta kuin yhtä aikaa mun kanssa kapeasta S-mutkasta. Väistöliike sivulle ja suoraan johonkin hiekkakasaan. Horjahdus, mutta pelastus. Kaikki hyvin.

Käsi käteen. 30 metriä, 10 metriä. Yritän vaatimatonta loppukiriä. Loppu - luojankiitos! Pää polviin ja hengittelyä. Älyän kysyä aikaa, jota ei mulle heti sanota. Varaudun pahimpaan, sillä en mä voinut onnistua.

Sari vastaan mörkö 1 - 0


2.49:44 ja parannusta ennen tätä päivää juoksemaani puolimaran parhaaseen 4:03! Mörkö jäi jälkeen vaatimattomat 16 sekuntia, sillä se mörkö oli 2.50:00. Vaikka koko matka oli karmea ja oksettava olo kesti kaikki nuo sekunnit ja minuutit, Kaarina oli mulle jälleen hyvä ja päivä oli parasta tänä syksynä.

Onnistuin!

Kun katson taaksepäin, näen seitsemän puolimaraa. Ekan juoksin 6/2015 ja tähän asti vikan 10/2017. Jotain olen tehnyt oikein, sillä näiden välissä minuutteja on pudonnut kyydistä 19. Pukuhuoneessa otin otteen seuraavasta tavoitteesta. Se tulee, kun on sen aika, mutta matka jatkuu.

Turun motarilla olo on ihan hyvä. Selkään sattuu ja jalat ovat voimattomat. Veikkaan, että olin syönyt liikaa. Vatsa ei tainnut olla retkellä mukana riittävän tyhjänä. Kaarinan huviretki on karmeudessaan ehdotonta top kolmosta mun lappujuoksuissa. Tätä en olisi halunnut kokea, mutta silloin en myöskään olisi korkannut uutta minuuttilukua enkä hymyilisi itselleni ja maailmalle.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lähes kaikki tehty


Etsin viime vuoden lokakuun kirjoituksia, jotta olisin nähnyt, millä fiiliksillä silloin lähestyin Kaarinaa. Paljoa en löytänyt, sillä lokakuu on ollut reissuineen ja töineen kovin kiireinen. Harmi, sillä olisi ollut hauska lukea, mitä mielessä on liikkunut. Voi olla, ettei suuremmin mitään, sillä Kaarina-viikolla olin mm. tehnyt 49 tunnin työviikon ja unohtanut hiilaripitoisen tankkauksen aivan täysin. Samoin olin selvittänyt, miten saan tuntemaan oloni palloksi - ahtamalla itseeni ensin pitsan ja heti perään 1,5 tunnissa 1,6 litraa urkkajuomaa. Pitäiskö taas kokeilla?

Syyskuun päätteeksi katselin dataa ja mietin, millaisella pohjalla olen matkaan lähdössä. Juoksukilsoissa olen viime vuotta edellä noin 175. Lenkkien määrää tai niihin käytettyä aikaa en ole vuosi sitten merkinnyt ylös kuin kesäkuussa ja vuoden lopussa. Koska kilsoja on noin paljon enemmän, on mun täytynyt kuluttaa aikaa lenkkarit jalassa viime vuotta kauemmin. Syyskuun loppuun mennessä olen tänä vuonna käyttänyt aikaani hyvin tai tuhlannut hömpötyksiin - näkökulman saa vapaasti valita - 186.17:50. Exceliin turvautuen selvitin, että tuo on lähes kahdeksan vuorokautta. Taatusti en ole kaikista hetkistä tykännyt ja monet kerrat olen ollut valmis heittämään kaikki tavoitteet ja haaveet jorpakkoon. Tästä huolimatta olen plussalla ja nauttinut matkasta.

Viikon ohjelma oli keventelyä. Aurinko sai omapäiseksi ja juoksemaan yhden lenkin enemmän. Tuskin siitä suurta vahinkoa oli, sillä mieli lepäsi perjantai-iltapäivän auringossa ja kesäisessä lämmössä. En olisi millään malttanut tulla sisälle, vaan olisin vain voinut jatkaa pitkin meren ja joen rantoja auringosta nauttien. Arabianrannassakaan ei ollut kylmä, vaan meren tunnelmasta sai nauttia kesähepenissä auringolle hymyillen.

Tänään viimeinen pitkä lenkki, kun kierreltiin Kumpulan nurkilla ja ihasteltiin syksyä. Koetin välttää ylämäkiä, vaan mistä kummasta niitä kuitenkin nenän eteen tipahteli. Jossain Kumpulan kampuksen nurkilla huokaisin, että tällä reitillä ovat ilmeisesti Helsingin kaikki ylämäet.

Ensi viikolla kaksi lyhyttä lenkkiä, joista jälkimmäiseen nappaan mukaan muutamat reippaat pätkät. Jos tämän viikon reipasta 25 minuuttista uskoisin, mikään ei menisi ensi lauantaina nappiin. Huokaus, miten tappavalta tuntui vähän reilu kolme kilsaa vauhtia, jolla pitäisi jaksaa mahdollisimman pitkään. Ehkei metsäsienikeitolla saanut voimia riittämään ja toki työpäivän jälkeen on eri juosta kuin muulloin.

Huomenna yin yoga ja hieroja. Jokin aamu käyn hetken uimassa ja torstaina vika lenkki. Ehkä torstaina myös jooga, kun vain jätän kaikki jalkojen voimaa vaativat liikkeet kevyiksi tai teen jotain muuta. Työpäivien pituutta voisin säädellä, jottei menisi yhtä hyvin kuin vuosi sitten. Helppo sanoa nyt, vaan mikä lie totuus, kun katson peiliin perjantai-iltapäivänä.

Kaarinaan suhtaudun tosi vaihtelevasti. Tiedän, että mun haave ja tavoite on kovan työn takana. Samalla tiedän, etten kurota kuuta taivaalta, mutta varvistamaan joudun, jos haluan siihen ylettää. Pasin neuvo mielessä - kolme ekaa kilsaa rauhassa ja sitten kohti tavoitevauhtia - lähden matkaan. Pelottava rauha ja usko omaan tekemiseen on mielessä. Välillä se katoaa paniikin alle ja epäluottamus omaan osaamiseen vie voiton.

Jännitystä lisää se, että olen tähän asti juossut monet lappujuoksut puolisalaa. Olenpa jo saanut nimityksen salajuoksijakin - kiitos Mintun. Nyt olen avannut retkeilyni näkyväksi, joten epäonnistumisen mörkö kummittelee mielessä. Mitä kaikki sitten sanovat, kun epäonnistun ja kaikki menee pieleen? Sitten kaikki nauravat kuitenkin mun haihattelulle. Ajatus kaukaa menneisyydestä, joka ei suureksi osaksi ole tätä päivää.

Luotan itseeni ja luotan matkaseuraksi lähtevään ystävään. Luotan tavoitteeseeni ja luotan tahtooni kokeilla, mihin punatukkaisesta tytöstä on. Enää tarvitsee pysyä terveenä, ajella Turun motaria ja juosta. No, matkalaukku on kyllä pakattava, koska lähden Kaarinasta likimain suoraan Tanskaan työmatkalle.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Testipalaute - olihan siinä


Sain toissa viikon lopulla Pasilta laktaattitestin palautteen. Oivallisesti olin just Tallinnassa ja puhelimella sähköpostin lukeminen oli mitä oli. Liitteitä en saanut auki, vaikka olisin päälläni seissyt ja pyytänyt kaikki tekniset hyvät haltijat apuun. Onneksi testitulosten pääviesti oli sanoja peräkkäin varsinaisessa viestissä, joten ihan tulisilla hiilillä en kokousviikonloppua kiemurrellut.

Laktaatti oli pysynyt alhaalla ensimmäisten tonnien aikana. Siirtymä vk-alueelle oli ollut selkeä ja tonneista keskimmäiset olivat osuneet vk-alueelle. Kaksi vikaa menivät sitten kovemmalla, mutta niistäkin selvisin.

Oli palkitsevaa lukea, että kestävyyskunto on parantunut huomattavasti sitten edellisen testin, jonka juoksin aprillipäivänä 2016. Turhaan en ole kilometri kilometriltä matkaa taittanut. Turhaan en ole lähtenyt kaatosateeseen, lumipyryyn, räntähaituvien sekaan, auringonnousuun, kesäiseen lämpöön tai kauniisiin iltoihin töiden jälkeen.

Yllätyin, miten aerobinen ja anaerobinen kynnysvauhti ovat kumpikin parantuneet reilulla minuutilla. Miten se on mahdollista? Voiko lahjatonkin kehittyä näin? Aika huimaa!

En ole tainnut turhaan pk:ta sahata, sillä palaute kertoi pk-alueen olevan laaja. Olen juossut pk:ta eri vauhdeilla - välillä tosi rauhassa ja välillä vähän kovempaa. Yllättävän paljon olen mennyt pk2:lla. Huomasin sen, kun katselin treenihistoriaa ja mietin, mitä kaikkea olen viikkoihin ja kuukausiin mahduttanut.

Vk-alueen leveys oli nyt 46 sekuntia. Muistan Pasin sanoneen edellisellä testikerralla, että vk-alue on tosi kapea. Se näkyi silloisesta palautteestakin. Harrin tekemän ohjelman myötä olen juossut välillä tyytyväisenä ja välillä hampaat irvessä reippaita ja vetoja. Olen kironnut 45-50 minuutin reippaita pätkiä ja toivonut joka hetki niiden loppuvan. Sitkeydellä ja punatukkaisen tytön päättäväisyydellä olen ne kaikki juossut antamatta tuumaakaan periksi. Testipalautetta lukiessa sain kiittää itseäni tuosta päättäväisyydestä. Joku saattaisi sanoa, että härkä mikä härkä.

Testissä oli myös maratonennuste. Ei paljon lämmitä, kun ennusteaika oli 6.25:42. No, en ole maratonia juoksemassa, joten tuolla ei todellisuudessa ole mulle merkitystä. Vaikka tiedän, ettei numeroiden tuijottaminen ole maailman tärkein juttu, vähän tuo silti sapetti. Mun tavoitteet ovat toisaalla ja lyhyemmillä matkoilla. Toki voi olla jännää seurata, mitä maraennusteajalle tapahtuu, kun juoksen uudestaan testin ehkä joskus syksyllä 2018.

Ja sitten... Hymyilyttävin kohta palautteessa oli "Harjoittelusi on ollut laadukasta ja sillä on ollut hyvä vaste.". Tähän kiteytyi koko testin sanoma ja se, mitä testi kertoi mulle menneestä just siinä hetkessä. Tuntui uskomattomalta, että näin voi olla. En käsitä vieläkään, että olen todella tehnyt joitain oikeita asioita ja jotain oikein. Tällä lauseella jaksaa pitkälle.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Työpäiviä 12/12 - oliko muuta elämää?


Eilinen vapaapäivä tuntui lähes luksukselta. Hämmentävää, että tänäänkin on vapaapäivä. Tein kahdentoista työpäivän putken, joka kieltämättä alkoi loppua kohden tuntua. Syyskuu on töissä tiukka ja keskelle kuuta tipahti viikonlopun kokousmatka Tallinnaan. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun perjantaina karkasin työpaikalta tasan klo 14.09. Tunnustan, että väsymys alkoi tuntua kropassa ja ajatuksissa.

Kävelylenkki vanhassa kaupungissa


Tallinnan kokousviikonlopulle sain kauniin syksyisen sään. Perjantaina olin perillä ajoissa, joten aikaa jäi kierrellä vanhassa kaupungissa. Hieman shoppailua, kävelyä ja hetkeksi terassille alkoholittoman oluen kanssa.

Kuva Raatihuoneentorilta

Sunnuntaina ennen laivan lähtöä ehdimme tehdä samanlaisen pienen kävelylenkin ja ihailla vanhan kaupungin tunnelmaa. Kipusimme näköalapaikalle, katselimme kauniita rakennuksia, kurkkasimme ortodoksikirkkoon, nautimme kuulaasta syyssunnuntaista ja lopuksi pistäydyimme syömässä ennen terminaaliin kävelyä. En ollut aiemmin maistanut villisikaa. Just tuossa ravintolassa se kannatti, sillä villisika kantarellikastikkeen kera oli maukasta ja mureaa.

Pari kaupunkikuvaa näköalapaikalta, jonka nimestä ei ole aavistustakaan. Se oli vanhan kaupungin kätköissä.

Toisena kokousaamuna huokaisin itsekseni hotellissa kellon näyttäessä kuutta ja aamun kajastuksen varovasti kurkkiessa kohti uutta päivää. Olin hereillä. Teki mieli ulos. Niin.... Jos olisi sen verran näköä, että näkisin liikkua, olisin laittanut lenkkarit jalkaan ja lähtenyt rauhakseen ihmettelemään heräävää Tallinnaa. Narvan tien liikenne soljui läpi yön ja eiköhän ennen aamuseiskaa olisi jo ollut muitakin kulkijoita. Tuo oli hetkiä, jolloin oli myönnettävä tosiasia ja käperryttävä kirjan kera peiton alle katsomaan, heräänkö vai nukunko vielä tovin. Ehkä kaikkein eniten sokeudessa rassaa just tuo, ettei voi vain mennä ja kulkea päämäärättä hetken jonnekin ihaillen heräävää aamua.

Ihme kyllä - lenkit juostu


Treenimerkintöjä ja kalenteriani katsoessa ihmettelen, millä konstilla olen onnistunut tekemään kaikki juoksulenkit ja vähän muustakin treenistä kaiken työruljanssin keskellä. Pelastus taisi olla, että puolen kuun viikko oli kevyt ja juoksuja vain kolme. Samaan viikkoon sain tungettua kaksi joogaa ja yhden aamu-uinnin.

En ole myöhäisten iltalenkkien ystävä. Viime sunnuntaina huomasin, että pakon edessä valitsen jopa myöhäisen iltalenkin kuin elän ilman lenkkiä. Tulin Tallinnasta kotiin iltakuuden maissa ja kolme varttia myöhemmin olin menossa kohti Vanhankaupunginkoskea. Pitkis olisi ollut 90 min, mutta päätin lenkin kuin lenkin olevan hyvä siihen hetkeen. Aurinko lämmitti vielä vähän ja jalat nousivat ihmeen kepeästi. Pitkis oli vain 70 min, mutta se oli 70 min parempi kuin ei lenkkiä lainkaan. Tuskin olisin osannut asettua nukkumaan ja kääntää katsetta seuraavaan viikkoon, ellen olisi päässyt ulos ja saanut hetkeksi ajatukset muualle työasioista.

Aina vain vetoja!


Alkuviikolla huokasin järkyttyneenä, miksi mulla on taas vetoja. Justhan mä niitä juoksin.... Helpottavaa, että olivat sentään minuuttisia ja minuutin palautukset eli 20 minuutissa koko homma on tehty. Tähän en tokikaan laskenut alku- ja loppuverkkoja, sillä ihmiskoehan rajoittuu noihin vetoihin.

Olin ajat sitten houkutellut Marikan kaveriksi, jotta varmasti saan nämä juostua. Mulla on kai jokin viha-rakkaussuhde vetoihin. Kyllähän mä niiden merkityksen tiedän, vaan silti - onko aina pakko?

Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja sitten lähdettiin ravaamaan samaa ikiaikaista suoraa joen ja siirtolapuutarhan välissä. Koskahan kulkijat ja puutarhalaiset kyllästyvät katsomaan mun ramppaamista?

Haikailin nousujohteista sarjaa. Ei sellaista tullut, mutta hyvä setti kuitenkin. Jälkikäteen sain Marikalta vauhdin 30 sekunnin ja 60 sekunnin kohdalta. Se oli hyvä, sillä näytti, miten vauhti hiipui kaikissa vedoissa loppua kohti. Muutamassa ero oli useita kymmeniä sekunteja. En tiedä, hiljensinkö etuajassa vai mitä tapahtui. En kuitenkaan ollut niin poikki, että sen vuoksi olisi pitänyt hiljentää noin paljon.

Vedot pyörivät kutosella alkavissa vauhdeissa. Pari jossain keskivaiheilla oli vitosella alkavia. Vikaan laitoin jälleen kaiken peliin, mutta vasta 30 sekunnin kohdalla. Puoli minuuttia jäljellä, joten uusi vaihde esiin. Viisitoista sekuntia jäljellä - hei, vielä löytyy jokin vaihde. Marika laskee vitosesta alaspäin - ei piru, enää ei irtoa yhtään lisää vauhtia. Kai tämä on kelvollinen. Olihan se, kun 30 sekunnin kohdalla vauhti oli 5:10 ja 60 sekunnin kohdalla 4:57. En ole ikinä oma-aloitteisesti ilman vetoapua kiihdyttänyt alle vitoseen edes sekunniksi. Kerran pyysin Sailaa vikan vedon lopussa nostamaan vauhdin 4:58:aan, jotta tiedän, miltä se tuntui. Pelottavalta! Oli tuo tosi kovaa ja jalat olivat mennä solmuun. Ei se kuitenkaan olut pelottavaa - tai sitten en ehtinyt ajatella moisia. Tästä on hyvä jatkaa ja ajatella, että jokin päivä juoksen 30 sekuntia alle vitosta. Se jokin päivä voi olla vuoden kuluttua, mutta onhan tässä maailmassa aikaa.

Usvaa joen pinnassa ja vika pitkis


Leppeän lämpimänä syysaamuna kävin ihailemassa syksyn värejä. Vanhankaupunginkoskella oli punaisia vaahteroita ja samalla paljon vihreää. Kesä sinnittelee läsnä, vaikka syksy hiipii vaivihkaa esiin. Vantaanjoesta nousi usva peittäen Pikkukosken uimarannan kätköihinsä.

Kuva Vanhankaupunginkoskelta parikymmentä minuuttia auringon nousun jälkeen

Viimeisen kunnon pitkiksen ennen Kaarinaa juoksin eilen. Koetin pysytellä enemmän asfaltilla, kun Kaarinassakin on paljon asfalttia. Radan vartta kohti Käpylää. Pohjoisbaanan testaus. Kyllä, se tosiaan on tasainen. Tutuista Käpylän ja Pasilan ylämäistä ei ollut tietoakaan. Mäkelänkatu ja kohti Kumpulan vihreyttä. Hämeentie ja Arabianrannan hiekkatietä kohden. Hyvä, että Arabianrannassa sekaan mahtui. Hanhia oli satoja nurmikolla ja meressä.

Olin ajatellut, että ehdin 2,5 tunnissa noin 16 kilsaa. Aika kului oudon hitaasti. Aina lisää puoli kilsaa ja aikaa on yhä jäljellä vaikka miten. Pikkukoskelta kohti junarataa, takaisin jokivarteen ja kohti Kehä I:tä. Apua, täällä on kävelytie suljettu portilla, joten nenä kohti Pukinmäen Mäkkäriä. Pientä seikkailua ja lopulta Kehän ylittävälle sillalle. Liikennevalot olivat puolellani, sillä Mäkelänkadulla, Koskelantiellä ja tässä Kehän rampissa vaihtuivat ajatuksen voimalla. Alamäki jokivarteen. Vieläkin jäljellä noin 9 minuuttia, joten kotiseutukierrosta nurmikenttien seassa. Kotiovelle kaarsin ajassa 2.33 ja 17,16 kilsaa rikkaampana. Askeliakin oli yli 20000.

Oma pitkisvauhtini yllätti. Syke pysyi maltillisena, vaikka toki nousi loppua kohden. Ei tuntunut raskaalta - paitsi ylämäissä. Olisin voinut vielä jatkaa, jos olisi tarvinnut. Lopussa vähän huoletti, kun oppaana ollut kaveri alkoi olla aika puhki. Taisi olla hänelle raskas reissu. Jos olen rehellinen, myönnän, että mua oma jaksamiseni myös ilahdutti. Vuosi sitten olisin ollut paljon enemmän väsynyt, vaan nyt punatukkainen tyttö jaksoi sen suuremmitta huokailuitta. Kotona palkkari ja sauna.

Hierontaa hierontaa


Kävin viikolla Vellulla hieronnassa. Vasta siinä tajusin, miten kaamean väsynyt kroppa ja mieli olivat. Pääsin Arkadiankadulle, kun Vellu huomautti, että naisella on äänessä kireyttä. Totta se oli. En ollut itse itseäni kuullut enkä kuunnellut. Lihaksissakin oli väsymystä, joka tuntui hierojan näppeihin. Väitti, että pohjelihas on jotenkin pyöreä eli väsynyt. Hmmm... En ymmärtänyt, mutta väsyneeltä kroppa tosiaan tuntui.

Huomenna uusi hieronta, kun käyn asiakkaana Erottajalla hierojaksi opiskelevalla työkaverilla. Sitten lokakuun ekalla viikolla vielä uusi retki Vellulle. Sen jälkeen en ainakaan voi sanoa, että Kaarina meni pieleen, koska en ollut käynyt hieronnassa. Tältä osin homma on optimoitu loistavasti.

Muusta en sitten tiedä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Laktaattitesti - hymyilyttävä tulos


Kaikenlaisten säätöjen jälkeen kävin viimein eilen juoksemassa Liikuntamyllyssä laktaattitestin. Olen koettanut juosta tämän vuoden testiä viimeiset puoli vuotta, vaan menestys on ollut huono. Eka selkä-pakarakremppaisena en halunnut testiin lähteä, tokana selkä-pakarakremppaisena siirsin testiä uudestaan, kolmantena sain astmalääkkeet ja haluttiin antaa niiden vaikuttaa ennen testiä ja neljäntenä - menin testiin.

Itse testi ei jännittänyt, sillä edelliskerrasta tiesin, miten homma menee. Paljon enemmän jännitti Liikuntamyllyn ilma. Olin tosi epävarma, miten pystyn siellä juoksemaan omaa kovaa ja miten saan happea. Myös 200 metrin rata hurjine kaarteineen hirvitti. Viimeksi tuli jo huono olo, sillä jyrkät kaarteet tekivät Linnanmäki-fiiliksen.

Mikä laktaattitesti?


Laktaattitesti tai juoksijan tasotesti on testi, joka mittaa fyysistä suorituskykyä. Kropan reagointia rasitukseen seurataan veren laktaattipitoisuuden ja sydämen sykkeen avulla. Näiden avulla määritetään eritehoiset harjoittelualueet, jotta treenaus olisi tuloksekasta. Testistä saa myös aerobisen ja anaerobisen kynnyksen, joiden avulla on helpompi seurailla omia lenkkejä ja niiden todellista rasitusta. Näihin kynnysarvoihin saa myös viitteelliset vauhdit, jotka toki elävät sään, kropan rasitustilan ja elämän kokonaiskuormituksen seassa.

Mulle testin teki Päällysahon Pasi. Hän teki saman testin myös aprillipäivänä 2016, jolloin jännitin aivan hurjasti ja olin varma, että en ikinä selviä moisesta hullutuksesta hengissä. Ja silti testiin oli mentävä, koska uteliaisuus vei voiton.

Herätys, aamiainen ja Liikuntamyllyyn


Halusin juosta testin, kun Liikuntamyllyssä ei ole kansainvaellusta. Se tarkoitti, että testiin oli mentävä aamusta ja arkena. Elokuulla ujutin kalenteriin eilisen kohdalle vapaan aamupäivän, josta päätin pitää kiinni, ellei mikään tauti tai kremppa iske. Koska edellisestä testistä oli vähän alle 1,5 vuotta, koin olevan aika nähdä, onko mitään tapahtunut. Testi nökötti kalenterissa ja olin sinne menossa. Reilu viikko sitten mulle valkeni, etten ole muistanut kysyä, kuka lähtee mulle oppaaksi juoksemaan sinisen valojäniksen matkassa. Onneksi yhden ystävän työvuorot olivat sellaiset, että hän pääsi valopupua seurailemaan. Oikeasti en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos opasta ei olisi järkkääntynyt. Ilman silmällistä seuraa en valopupua seuraile.

Aamulla ylös tavallista arkiaamua myöhemmin. Aamiaiseksi perussmoothie, johon olin eiliselle tunkenut rahkaa, mustikoita, banaanin, pellavansiemenrouhetta, minttua ja nesteeksi mehukeittoa. Muutama lasi vettä ja pahimpaan kahvintuskaan jääkaapista Eilan kylmä latte. Makea kuin mikä, mutta sainpahan lisäbuustia sokerista.

Ennen lähtöä otin avaavan ja toivoin sen riittävän. Ei mulla ollut vaihtoehtoa, sillä kokeiltava oli. Jos en kokeile, jää harmittamaan.

Viis, neljä, kolme, kaks, yks - menoksi


Alkuun Pasi otti lepolaktaatin, joka oli mulla tasan yksi. Viime testissä se oli 0,9. Arvo oli hyvä. Kropassa ei kuulema ollut rasitusta. Hmmm... Ei kai sitten. Edellispäivän 11,5 tunnin työpäivän jälkeen ja vuosikausien huonoilla nukkumisilla.... Jaa...

Moni kaveri on juossut Pasin testissä kaksitonnisia, mutta älähdin jo kevättalvella, että minä en niitä juokse. Tonnit luvattiin ja ne sain. Ajatus oli juosta viisi tonnia ja kuudes oli hätävarana odottamassa. Naureskelin, että älä nyt kuvittele liikoja. En mä juokse kuin viisi ja nekin just ja just.

Hengittämisestä puhuttiin sen verran, että mun pitää olla rehellinen itselleni. Jos tekee liian pahaa ja happi loppuu oikeasti, on jätettävä kesken ja otettava testi uusiksi parempana päivänä. Liiaksi sisulla en saisi mennä, mutta sopivasti kuitenkin.

Ekaksi vauhdiksi Pasi oli laskenut 8:52 min/km. Siitä lähdettiin ja pidettiin valopupu hieman edessä, jotta ystävä näki sen liikkeen. Kaarteiden osalta tehtiin sopimus, että näkevä juoksee sinistä verkka-aluetta ja minä siinä verkka-alueen ja radan rajalla. Näin saatiin kaarteista hieman inhimillisemmät. Samalla säästettiin nilkkoja ja minimoitiin huono olo liiasta kaartelusta.

Eka tonni oli helppo. Yllätti, miten helposti se meni. Syke oli vähän korkeampi kuin ulkona tuossa vauhdissa, kun maalin luona se oli 139. Pistos sormeen, pari hörppyä vettä ja takaisin viivalle. Tonnien välissä ollut 40 sekunnin tauko oli todella lyhyt kaikkeen tähän.

Lisää vauhtia


Toka tonni 8:11 oli reipas, mutta ei paha. Tuollaisia vauhteja olen juossut reippailla lenkeillä. Syke oli noussut reiluun 150:aan, mutta ei tuntunut pahalta. Pasi laski kierroksia ja huusi jossain kohdassa, että ekan tonnin jälkeen laktaatti oli matalampi kuin lepolaktaatti, joka oli siis hyvä juttu.

Kolmanteen 7:36 kiitävää valopupua seuraillen. Se alkoi jo tuntua tekemiseltä, mutta meni ihmeen mukavasti. Ei olisi huvittanut puhua, vaan ei tarvinnutkaan. Musat korvissa ja kierroksia laskien. Mukamas yritin laskea niitä, vaan ei ajatus pysynyt kasassa.

Neljäs edessä eli jäljellä enää 10 kierrosta tuolla 200 metrin radalla. Tästä tuli koko testin vaikein tonni. Vauhtina 7:22 oli jotain mystistä. Rytmillisesti se oli vaikea. Jalat eivät tahtoneet löytää tahtia, vähän väliä jouduin hakemaan rytmin uudelleen ja paketti ei vain pysynyt kasassa. En tiedä, miksi niin kävi.

Syke oli tasaisesti reilussa 160:ssa. Työtä, mutta ei liikaa. Viimein vika edessä ja 7:08 eli just tuon verran ja koko testi on ohi. Siis niin kuvittelin. Hommassa oli jo tekemistä ja helpolla en päässyt. Huh, viimeinen kierros ja sitten maali. Loppu! Siis luulin niin...

Kuvitellahan saa...


Pasi mittasi laktaatin. Minä koetin hengittää ja saada pari vesihörppyä pullosta. Mitä??? Ei se tässä ollutkaan. Kuudes tonni lähtee 10 sekunnin kuluttua vauhtina 6:54. Hätäisesti älähdin, että kai saan jättää kesken. En mä jaksa kuin kierroksen! Keskeytyslupa heltisi ja 40 sekuntia oli taas kulunut.

Ekassa kaarteessa sanoin, että kokeiltavahan mun oli, koska muuten mulle olisi sanottu, ettei tunne Saria, joka jättää yrittämättä. Miksi sain vastauksena naurua? Punatukkainen tyttö ei luovuta kokeilematta.

Eka kierros takana. Jos mä vielä yhden. Hemmetti, kolme menty. Jos mä vielä. Enää yksi jäljellä, ei tätä voi jättää. Tuleeko eka maali vai Tahrat paperilla loppuvat? "Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää. Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme." Ei tuule, mutta puhdas sisu työntää eteenpäin metri metriltä kohti maalia. Älä kysy, loppuiko tuo ennen maalia. En mä tiedä!

En olisi ikinä uskonut, että juoksen kuudennen tonnin kokonaan. Vika kierros oli paha ja keuhkoissa tuntui ikävältä, mutta siinä kohdassa ei kesken jätetä. Maali, laktaatin mittaus ja syke reilussa 170:ssa. Laktaatti oli noin 8,5, kun se edellisessä testissä oli korkeimmillaan kymppi. Silloin vauhdit olivat hitaammat ja jaksoin just ja just juosta viisi tonnista. Silloin lähdettiin paljon hitaammin, mutta viidennen 7:31 oli ainakin yhtä paha kuin eilisen 6:54 - ellei jopa pahempi.

Voisko tyytyväisempi olla?


Testin jälkeen mua vain hymyilytti. Paljon on tapahtunut ja eteenpäin olen mennyt. Pasi analysoi testiä ja kehui mun edistyneen paljon edelliskerrasta. Itsellä oli samanlainen olo.

Katseltiin varovasti vauhteja ja sitä, miten olen reippaat ja kevyet juossut. Aika likellä oikeita olen kipittänyt, sillä äkkiä laskemalla maravauhtinen olisi jossain samoissa kuin mun reippaat ovat pyörineet. Siis maravauhtinen teoriassa. Älä kuvittele, että olisin muuttanut mieleni. Mulle riittää 21,1 kilsaa.

Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset. Niitä odotellessa jatkan hymyilyä ja tyytyväisyyttä itseeni. Olen tehnyt oikeita asioita ja olen tehnyt oikein. Matka on alussa ja se etenee omaa tahtiaan. Neljän viikon kuluttua 2.50 alitus on tiukassa, mutta ei mahdotonta. Mun on oltava itselleni armollinen ja luvattava, etten hauku itseäni maan rakoon, jos se ei alitu. Mitään en menetä lähtemällä kokeilemaan. Jos en kokeile, siinä menetän paljon enemmän.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Syksyn lehtiä onnistuneen viikon varrella


Töissä kiire. Salitreeni tekemättä. Uimassa käymättä. Ja silti - treeniviikko oli tosi onnistunut. Väliäkös sillä, jos en ehdi kaikkea tehdä. Paljon tärkeämpää on, että teen hyvällä mielellä ja teen kunnolla sen, minkä teen.

Viikon lenkkien aikataulutus oli Sarin oppikirjan mukainen eli pitkälti päin seiniä. Kun viikossa on seitsemän päivää, juoksut on toki laitettava kalenteriin neljälle peräkkäiselle päivälle. Ei ollut loisto idea edes niitä kalenteriin kirjoittaessa. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten oli päätettävä, juoksenko kaikki neljä treeniä vai skippaanko niistä yhden. En sitten skipannut.

Joko taas viisiminuuttisia?


Miten mun ohjelmassa voi taas lukea 4 X 5 min 3 min palautuksilla? Justhan juoksin tällaisia. En tahdo taas! Koska en tahdo, houkuttelen kaveriksi jonkun sata kertaa mua vauhdikkaamman, jonka kellolla saadaan vetojen keskaritkin ylös.

Sailalle sopi tiistai eli töiden jälkeen matkaan. Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja mietittiin strategiaa. Samalla ehdittiin höpötellä kuulumiset. Alkuverkkoja olen tietoisesti pidentänyt, jotta kroppa olisi oikeasti lämmin reippaan tai kovan lähtiessä. Nyt tuntuu, että aiempi tapani noin 1,5 kilsan alkuverkasta oli huono ja pidennys 2-3 kilsaan on tuonut jotain muutosta.

Vanha tuttu suora Vantaanjoen ja Oulunkylän siirtolapuutarhan välissä odotti. Entäs jos en tahdo? Ai, ei ole vaihtoehtoja. Hmmm.... Ei sitten. Yhyy!

Eka lähti ja tavoiteltiin 7:20 keskaria, jolla olin viimeksi juossut kaikki vitosen vedot heinäkuun helteisenä aamuna. Vauhti poukkoili ja puskat sotkivat gbs:n elämää. Ei ollut helppoa, mutta lopulta sekunnit kuluivat ja 7:29 oli tulos, johon piti tyytyä. Ehkä oli hyvä, sillä nousujohteinen sarjahan tästä on tultava.

Kakkonen meni nopeammin ja kolmonen alkoi. Tuntui, etten ehtinyt kolmessa minuutissa palautua kunnolla. En tiedä, miksi. Siltä vain tuntui. Hei, tämä suora ei kohta riitä pitkiin vetoihin - huomautti Saila. Kolmas oli helpoin ja keskarina 7:14.

Sitten se kuuluisa vika. Mun tavaksi on tullut ottaa loppukiri noin viimeisen puolen minuutin aikana. Siihen tavoite tänäänkin. Ei ollut enää helpohkoa vaan töitä sai tehdä tosissaan. Vikat 40 sekkaa, puoli minuuttia, 9 sekkaa ja se oli siinä. Ajattelin, että alta seiska olisi kiva. No, 6:52 keskari oli kai sitten kiva. Ja totta on, ettei tuo suora kohta riitä pitkiin vetoihin. Kehitynkö mä sittenkin?

Jälkikäteen Saila pohdiskeli, että parissa ekassa saattoi olla varaa, kun vika meni näin selkeästi kovempaa. Tuossa lienee totuus, mutta ei rohkeus riittänyt kokeilemaan. Syke huiteli vetojen aikana reilussa 160 eli jotain duunia punatukkainen tyttö teki. Hengittäminen ei pahemmin takunnut, sillä avaava oli otettu alle. Jaloissa alkoi vikan vedon kohdalla tuntua, että ne menevät solmuun eivätkä eteenpäin.

Tyytyväinen iltahuviini olin. Taisi siinä olla ohikulkijoillakin ihmettelyä, mitä nuo suhaavat edestakaisin tässä. Ja kuinka moni oli ihminen, joka on nähnyt mun ramppaavan tuota pirun suoraa lukuisat kerrat milloin minkäkinlaisella vauhdilla ja seurassa?

Ne ihanat aamut


Töiden alettua kello seiskan aamulenkit ovat mahdollisuus. Vetojen jälkeen olin kotona iltaseiskan jälkeen ja ovella tuumasin Sailalle olevani 12 tunnin kuluttua tossut jalassa jossain itäisen Helsingin nurkilla heräämässä uuteen päivään. Yllättävän vähän muita kulkijoita, sorsia, joutsenia, pari uimaria, rapiseva hiekka, rupattelua ja lupa olla vain hiljaa. Jossain kutosen jälkeen alkoi jaloissa painaa väsymys. Yksipuolisesti päätin, että oikaistaan muutama sata metriä paluumatkalla eikä kivuta niitä pieniä mäkiä, jotka olisivat Marjaniemen siirtolapuutarhan toisella puolella. Mua houkutteli paljon enemmän kuusiaidan vierusta ja tasainen baana.

Vikat sadat metrit ja työpaikka näkyvissä. Pilvinen taivas. Pientä rakoilua ja pilvien karkaamista. Ja sitten.... Aivan työpaikan nurkalla ihana aurinko kurkisti ja laittoi hymyilemään. Totesimme ystävän kanssa yhteistuumin, että aurinko toi just lupauksen hyvästä päivästä.

Kiihtyvä reipas yllätti


Ei taatusti ollut maailman viisainta juosta reipas 45 min torstaina töiden jälkeen. Olisiko sitten ollut viisaampaa jättää se juoksematta? Jos multa kysytään, tässä kohdassa ei olisi.

Itsekkäästi livistin töistä heti neljältä, sillä halusin ehtiä joogaan lenkin jälkeen.

Tammisalon kanavan nurkilta jalkoihin lisää vauhtia ja kohti Hertsikan uimarantaa. Sanoin avustajalle, että käännytään siellä päädyssä, jossa alkavat kiemurat ja tullaan omia jälkiämme takaisin. En halunnut lähteä kiemurtelemaan ja hidastamaan vauhtia ehdoin tahdoin.

Ihmeen hyvin jaksoi. Kääntöpaikka ja takaisin. Ihan kuin vähän kiihdytettäisiin? Apua, joko tässä on ylitys, josta lähdettiin. Vielä on viitisen minuuttia jäljellä eli kovempaa olen paluumatkan tullut.

Kun korviin tulivat seuraavat aika- ja vauhtitiedot, sanoin avustajalle, että laskee mielessään yhdeksäänkymmeneen. Parempi, että hän laski enkä minä. Olisi voinut olla kiusaus pikavauhtiin. Viimein noin kolme varttia täynnä ja todellakin loppua kohti kiihtyvä reipas. Noilla vauhdeilla jos jaksaisin viiden viikon kuluttua rutkasti pidempään, olisin tyytyväinen.

Joogaan ehdin, mutta suuremmin eivät jalat perustaneet sotureista tai voimaliikkeistä. Paljon enemmän ne kiinnostuivat venyttelystä ja etenkin lonkankoukistajia venyttävistä asanoista.

Pitkis työviikon päätteeksi


En mielelläni juokse pitkistä perjantaina, kun takana on työviikko. Ideaali aika olisi lauantaina, mutta ei aina voi valita. Ohjelmassa kolmanneksi vika tosi pitkä pitkis ennen Kaarinaa.

Halusin vähän vaihtelua, joten kurvattiin jokivarresta kohti Paloheinää. Todennäköisesti oltiin lähellä Paloheinän mäkeä, mutta kaverille seutu oli vierasta eikä mäkeä löytynyt. Väitän yhä, että parkkis oli just se, jossa ollaan joskus pidetty autoa, kun ollaan juostu lenkki ja kivuttu mäkeä ylös.

Parkkikselta takaisin hiekkateille ja kohti Haltialaa. Voi huokaus sitä Haltialan suoraa. Toki siinä on hyvä tehdä vetoja, mutta eihän se oikeasti lopu ikinä.

Kiira-myrskyn tuhoja näkyi täälläkin metsissä. Vanhoja isoja puita, jotka olivat tainneet kaataa myös toinen toisiaan. Koivikko oli pysynyt pystyssä. Kunnon vanhanajan Suomi-filmi fiilis, kun aurinko heijasteli koivikon seasta. Kerrassaan tunnelmallinen kohta.

Haltialan nurkat ja pieni kierros sillan kautta joelle, jossa nenä kohti kotinurkkia. Juomatauko ja matka jatkui. Työkaveri käveli vastaan koiran kanssa, pieniä ihmisiä pyöräili ja lenkkeilijöitäkin oli melkoisesti.

Aurinko lähestyi taivaanrantaa. Tosi kaunista, vaan en hoksannut pyytää kaveria ottamaan mulle kuvaa.

Auringon painuessa alaspäin pieni syksyinen viileys iski jalkoihin. Lehdet rapisivat jaloissa ja shortseissa ei ollut kuuma. Uskottava on - syyskuu ja jokin hetki shortsilenkit on tältä kesältä juostu. Ihan vielä en suostu luovuttamaan.

Pieni extrakierros kotinurkilla, jotta saisin 150 min täyteen. Päivityksen jälkeen Sports trackerin automaattipysäytys ei suostu toimimaan, joten vähentelin minuutteja mielessäni. Onneksi saan kotona koneella Trackerin selainpuolen kautta nähtyä, missä kohdassa aika on vain pyörinyt matkan etenemättä metriäkään. Tarkkaa työtä pitkis oli, sillä saldoksi tuli 2.29:39 ja 16,62 km. Rauhallista, jota tarvitsen. Sykekin pysyi aisoissa, vaikka tuppaa aina loppua kohden pitkiksillä nousemaan.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Maanantain opetus: Älä unohda avaavaa


Viikon ainoa kovempi treeni olivat 8 X 2 minuutin vedot, joissa sai palautella välissä kaksi minuuttia. Ajattelin, että ne ovat alta pois, kun juoksen heti maanantaina. Kiireinen ja budjettipainotteinen päivä töissä, sillä vuoden 2018 suunnittelu on must do just now -listalla.

Kotona säätöä uuden puhelimen ja sykevyön kanssa. En käsitä, miksei Sports trackeriin sopiva Suunnon vyö suostu parittumaan uuden iPhoneni kanssa. Olen yrittänyt kohta kymmenen kertaa ja tulos on nolla. Gigantin asiakaspalvelu-chatin mukaan sen pitäisi toimia, vaan ei niin ei.

Tänään aioin Itiksen Gigantissa käydessäni kysyä tuosta eli tehdä kuten chat-nainen viikolla neuvoi. Sain kuitenkin niin hurjan huonoa palvelua, että jätin toiseen kertaan. Bluetooth-näppis otti ja hajosi perjantai-illan kunniaksi, joten uutta olin vailla. Taivas, millaista kohtelua sain myyjämieheltä! Ei heillä ole kuin tämä yksi, ei missään muussa sanota sen toimivan Applen laitteiden kanssa, kyllä kaikki ostavat just tämän, ei ole netissäkään, kyllä se tämä on ostettava ja niin edelleen. Alkoi punatukkaiselle tytölle tulla vedätyksen maku suuhun ja proput alkoivat hehkua. Kun jälleen selitin myyjämiehelle, että olen eilisiltana katsonut netistä ja teillä on sen mukaan myös muunlainen näppis ja sitä on tässä myymälässä, päätin, että asiointini jää pelkkään näppikseen. Mies selasi nettiä, mutisi itsekseen ja yllätys yllätys - lopulta alkoi löytyä muutakin. Hemmetti, mulle ei myydä ihan mitä sattuu eikä mua myöskään kohdella miten sattuu. Kaikenlaista vuosien varrella ostaneena olen oppinut varmistamaan taustani etsimällä faktoja etukäteen, sillä siitäpäs saavat, jos koettavat myydä ties mitä.

Mutta siihen maanantaihin... Yhtäkkiä tajusin, että Merituuli on ihan kohta ovella ja sitten mennään. Tossut jalkaan ja ulos. Verkkailtiin jokivartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Oltiin menty pari kilsaa, kun jostain ajatusten syövereistä paljastui totuus - kaikessa hötäkässä en ottanut avaavaa. Mitähän tästäkin tulee? En mä kyllä vetoja juoksematta jätä!

Eka meni ihan ok. Tokassa alkoi hengittäminen olla hankalaa, neljännessä kuulin itse, miten hengitys vinkui ja kuudennen jälkeen se vasta vinkuikin. Oli pakko pysähtyä ja hengitellä kaikessa rauhassa. Pari vikaa menivät miten kuten ja hengissä selvisin.

Raivostutti oma muistamattomuus. Ärsytti, etten päässyt parhaimpaani tuollaisen alkeellisen mokan vuoksi. Ylipäätään kiukutti, kun olisin halunnut leikkiä vauhdeilla ja katsoa, mitä irtoaa. Sitten menen säätämään noin.

Todellisuudessa mentiin ihan kelvollisesti. Eka oli jossain 6:55 tienoilla, jonka jälkeen saatiin vauhdit pysyttelemään 6:20-6:50 välissä. Kelvollinen olosuhteisiin nähden. Ja sainpas jossain vedossa Merituulinkin hengästymään. Se oli ihan uutta.

Vähän mietin, laitanko näitä ollenkaan. Jostain juoksuryhmästä luin pari päivää sitten, miten eräs kirjoitti olevansa hidas juoksija, kun kymppi menee vain noin 47 minuuttiin ja ainakin 45 minuuttiin pitäisi päästä, jotta saisi pikkuisen nopeutta itselleen. Niin.... Suhteellinen käsite eikä pitäisi verrata, mutta tuossa kohdassa omat vauhdit ja tekemiset tuntuivat lähinnä pelleilyltä.

Jo loppuverkassa mietin juttua myös toiselta puolen. Tuo treeni näytti mulle, että avaava on todella tarpeen. Se näytti, ettei astmalääkettä ole määrätty turhaan. Ero oli valtava, kun vertasin mielessäni just tehtyjä vetoja ja vetoja, joita ennen olin avaavan ottanut. Enää ei tarvitse miettiä, onko se tarpeen ja mitä se todellisuudessa auttaa.

Seuraavana päivänä keuhkoissa ja kurkussa tuntui. Sen verran tiukoille olin itseni vetänyt. Vielä keskiviikkoaamunakin sanoin aamulenkillä, että tuntuu pikkuisen keuhkoissa. Yleensä en ota avaavaa ennen leppoisia lenkkejä, sillä en sitä niissä tarvitse. Keskiviikkona otin varman päälle ja hengittelin annoksen vähän ennen lähtöä.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Palauttelua, malttamattomuutta ja väsymystä


Tuntui, että palauduin HSR:ltä tosi hyvin. Sunnuntain lepäilin ja maanantaina keskipäivän maissa pää koetti selittää, että nyt pitäisi päästä lenkille. Lenkille - vajaa kaksi vuorokautta lappujuoksun jälkeen! Ei mun ole ikinä tehnyt mieli kipaista lenkkarit jalassa ulos näin nopeasti.

Laitoin yhdelle ystävälle viestin, jossa pohdiskelin, onko mulla päässä jotain vikaa, kun tällaisia mietin. Varovasti pohdin myös, onko mun tosiaan maltettava yli viikon puolivälin, kun eka lenkki oli sovittuna vasta torstaiaamulle. Vastauksena sain tiukan komennuksen "On" ja perässä ainakin kaksikymmentä huutomerkkiä. Bonuksena sain ukaasin olla riehumatta liikoja. Kannattiko kysyä?

Maanantai oli vika lomapäivä ja pääsin kerrankin arkena aamupäivästä pilatekseen. Se teki hyvää, kun tehtiin tosi rauhassa ja kaikki liikkeet lattiatasolta. Ohjaaja oli palannut just lomalta, joten ei ollut hänelläkään halua sen kummempaan. Vaikka jalat eivät olleet kipeät, pohkeissa ja takareisissä oli kireyttä. Myös etenkin toinen lonkka oli liikuttelua ja venyttelyä vailla.

Puhti pois jälkikäteen


Muutamat huonot yöunet veivät puhdin loppuviikosta. Torstaiaamun lenkki oli tosi voimatonta taaperrusta. Kostea ja pilvinen aamu, mutta samalla niin ihanan lämmin. Nautin liikkeestä ja koetin olla itselleni armollinen. Kroppaa saa väsyttää ja aina ei tarvitse olla täydessä terässä. Onneksi sanoin tuon ääneen, sillä vasta siinä se konkretisoitui. Huomasin, että ystävällä oli menohaluja, mutta nätisti tyytyi mun jarrunaisen rooliin.

Tammisalon kanavassa oli sinilevää eikä joutsenia näkynyt. Pari sorsaa kertoili ajatuksiaan aamutuimaan ja läheisen päiväkodin pihalta kuului pienten lasten elämäniloista hihkumista. Herttoniemessä oli nainen menossa uimaan. Hetken teki mieli pulahtaa viileään meriveteen. Ei ollut uimakamoja ja työpäivä odotti, joten se siitä ajatuksesta.

Perjantaina juoksin kevyen viikon reippaan. Vaihdoin viikolla puhelinta ja jouduin asentamaan Sports trackerin uudestaan. Siinä hötäkässä en muistanut, että äänipalautteet on laitettava erikseen päälle. Onneksi juostiin mulle niin tutulla reitillä, että kilsamäärät olivat automaationa päässä. Reipasta oli 25 minuuttia ja päättelin meidän ehtivän aavistuksen reilun kolme kilsaa. Todennäköisesti juostiin ajallisesti muutama minuutti kauemmin, vaan ei se tappioksi ole.

Yhä oli voimattomuutta ja väsymystä. Annoin mennä rauhallisemmin, mutta kuitenkin pk-vauhtia kovempaa. Niin vauhdilla olin töistä tullut, että vasta reipasta juostessa muistin, etten koskaan ottanut avaavaa lääkettä ennen lähtöä. Jännitti, miten hengitys pysyy matkassa, sillä en ole juossut reippaita enkä kovia ilman avaavaa. Yllättävän hyvin hengitys kulki. Se ei vinkunut eikä tullut ahdistavaa oloa, kun happi loppuu. Vikoilla minuuteilla aloin huomata, että hengitys kävi raskaammaksi, mutta eiköhän sen siinä kohdassa vähän kuulukin käydä.

Vantaanjoen varressa myrskytuhot olivat hurjia. Kaatuneita puita oli valtavasti. Aivan pienet puuskat eivät olleet yli pyyhkäisseet, sillä osa puista oli valtavan kokoisia. Raivaustöitä oli tehty ja monessa kohtaa tuoksui tuore puu. Ehkä ihanin oli siirtolapuutarhan nurkalla ollut kuusen tuoksu.

Tuomarinkylän peltojen luona oltiin kaverin kanssa kumpikin ponkaista ylimääräinen askel. Pellolla ollut hevonen ei tainnut innostua juoksevista ladyista, vaan pärskähteli meille mielipiteensä. Kookas ja uljas eläin, jota on kaunis katsella, mutta joka on samalla vähän pelottava.

Tapaninvainion uimarannan sillalla reippaan osuus oli tehty ja ansaittu juomatauko odotti. Loppumatkan hölkkäilin pienessä tihkusateessa. Aika virkistävää, sillä kuumahan tuossa oli ehtinyt tulla.

Vielä kerran Siili


Kaveri tutustutti tänä kesänä ihanaan käpyläläiseen kesäkahvilaan. En ollut kahvila Siilistä ikinä kuullutkaan. Miten lähes keskellä kaikkea voi olla niin idyllinen ja ihana kahvila? Mäkelänkatu ja Koskelantie ovat nurkalla, mutta Puu-Käpylän talossa on aivan oma tunnelmansa.

Eilen lenkkeiltiin Marikan kanssa kahvilaan, kun kesä on sen osalta ihan just ohi. Vielä muki kahvia, vaan porkkanakakusta maltoin kieltäytyä. Sopivasti pidettiin sadetta kahvilassa ja lenkin jatkuessa aurinko kurkisteli, miltä Helsingissä tänään näyttää.

Kotinurkilla oli kriisi lähellä. Elokuulle kilsoja oli oman oven näkyessä 99,5. Eihän sitä voinut tuohon jättää. Mikä kauhea luku tuollainen pilkullinen kaksinumeroinen onkaan, kun vaihtoehtona on hieno kolminumeroinen summa? Siispä tehtiin reilun puolen kilsan kierros, jonka jälkeen elokuun osalta satanen oli täynnä.

Pari kaveria juoksi eilen Paloheinässä Masokistin unelmalla sata kilsaa. Mun eilinen sata kilsaa tuli vähän eri tavalla. Vaan sata mikä sata. Tämä tapa sopii mulle paremmin. Ei tulisi mieleenkään juosta sataa kilsaa yhtenä pätkänä. Sisukkaita naisia olivat, kun matka alkoi aamukasilta ja kilsat olivat kasassa joskus klo 22.30 jälkeen.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Selätin helteen - Helsinki street run


Eilisiltana tiivistin Helsinki street runin eli HCM:n kyljessä juostun 17 kilsan matkan Kaija Koota mukaillen - Väsytin helteen ja selätin sen. Kuumuus, painostava ilma, kosteusprosentti melkoinen, satunnaisia tuulenvireitä meren lähellä, pilvien seasta väijynyt aurinko ja ilmassa väreillyt ukkosen uhka tekivät HSR:stä pelottavan vastuksen. Olin seuraillut sääennusteita reilun viikon. Päivä päivältä lämpötilaennuste nousi nousemistaan - eka +18 ja lopuksi +25. Ei naurattanut, sillä epäilin reissusta tulevan todellisen Via dolorosan.

Takana oli muutama loman jälkeisen elämän työpäivä ja sen jälkeen pari vapaata. Vikat lenkit ennen HSR:ää juoksin maanantaina ja tiistaina. Tiistain lenkillä piti juosta muutama kerta pari lyhtypylvään väliä rivakammin, vaan muistin koko idean kotona. Ei sitten, mutta tulipahan leppoisa lenkki ilman suurempia revittelyjä.

Torstaina joogasin lähes 1,5 tuntia ja kävin iltakävelyllä kaverin kanssa. Mukavasti kroppa heräili, mutta toinen lonkankoukistaja esitti pieniä vastalauseita. Venyttelin lisää ja rullailin, sillä epäilin oikean syyllisen olevan niskassa tai hartioissa.

Sääennuste pelotti. Join vichyä ja ostin sipsejä. Suosikkiurkkajuomaani eli Dexalin mustaherukka heavya tein perjantaina kannullisen. Vettä join tavallista enemmän ja nappasin pari suolatablettiakin - varmuuden vuoksi.

Perjantaina haettiin ystävän kanssa juoksujen tykötarpeet ja fiilisteltiin tovi Expossa. Perinteitä vaalien hiilaripitoiselle lounaalle, joka oli tällä kertaa Mamma Rosan pitsa. Ei hassumpaa ja plussana pitsaankin kuulunut alkuruoka eli mulla maukas kukkakaalikeitto.

Joko saa mennä?


Mun makuun startti oli vähän liian myöhään, kun HSR:n paukku kajahti vasta klo 15.45. Aamupalasmoothie, kahvia, puuroa ja lounaaksi kana-kasvistortilla. Lisää vichyä, vettä ja just ennen lähtöä sokeripitoinen Elovenan mangosmoothie. Reppuun nappasin vesipullon, jonka aioin tyhjentää ennen lähtöä.

Olin sopinut Sailan kanssa tapaamisen Telia 5 G areenan nurkille Mannerheimintielle. Pieni paniikki oli iskeä matkalla, kun jäin jumiin Mäntymäentien ja oopperan nurkille. Kadut olivat auki, mutta liikenne jumitti pahemman kerran. Jonottaessa seurasimme taksikuskin kanssa taustapeilistä, miten moottoripyöräpoliisi pysäytti vaaleanpunaisella skootterilla ajaneen noin 70-vuotiaan valkohapsisen herran. Papereita herra sai esitellä, ennen kuin poliisi oli tyytyväinen. Ehkei hän kuitenkaan ollut kaikkein vaarallisin kulkija niillä nurkilla.

Katsottiin maratonin lähtö ja sen jälkeen kamat säilytykseen. Tuttujen moikkailua, kevyttä venyttelyä, musat päälle ja lähtöalueelle asettautumista. Viitisen minuuttia ennen starttia huokaisin, voitaisko jo mennä. En olisi enää malttanut odottaa. Hiki oli paikallaan seistessäkin, joten hirvitti, mitä edessä olisi.

Viimein sekuntien laskeminen ja matkaan. Lähdettiin ihan perältä, jotta nopeat saavat mennä menojaan. Melkoinen ryysis, selkiä edessä ja lopulta lähtöviivan ylitys. Matka oli alkanut ja maali olisi edessä jossain kaukana tulevaisuudessa.

Suihkussa vai juoksemassa?


Mannerheimintien varsi oli yhtä tylsää kuin ennenkin. Vesi valui ja epäilin olevani suihkussa enkä juoksemassa kohti Pikku-Huopalahtea. Katujen ylityksiä ja ekat alamäet. Sain hyvän vinkin alamäkien juoksemiseen, jota koetin noudattaa pitkin matkaa. Pari jyrkkää mäkeä pelotti, mutta muissa koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia antamalla painovoiman viedä.

Eka juomapiste Tilkanvierrossa tuli varkain. Ajattelin sen olevan jossain kilsan päässä, kun yhtäkkiä tunnelissa olikin vettä ja urkkajuomaa. Muki vettä, tutun moikkaus ja matka jatkui.

Tonni kasassa


Olin etukäteen sanonut, että kutosen kohdalla on tälle vuodelle tonni juoksukilsoja täynnä. Tracker sanoi kuulokkeisiin kutosen, mutta tiesin sen vähän edistävän. Sailan mittari piippasi kutosen. Pari sataa metriä eteenpäin ja sitten se on siinä. Nyt on taatusti tonni kasassa! Vuonna 2015 tonni täyttyi 20.12 ja vuonna 2016 10.9. Olenko tehnyt jotain eri tavalla kuin edellisvuosina?

Asfalttia, hiekkaa, satunnaisia tuulenvireitä, kuumuus - Saila rupatteli ja vei mun ajatukset pois edessä olevasta matkasta. Satunnaisesti vastasin jotain, mutta lähinnä olin hiljaa ja kuuntelin.

Hyvissä ajoin ennen seuraavaa juomapistettä kaivoin geelin ja hörpin sitä juoksuaskelten lomassa. Kilsan verran pyörittelin suussa kammottavaa lämpimän omenageelin makua, kunnes sain huuhdottua sen pois vedellä. Kaksi mukia vettä ja matka jatkui. Tällä juomapisteellä oli datan mukaan kulutettu aikaa reilusti muita enemmän. Ehkä en vielä osannut kahden mukin taktiikkaa, joten meni harjoittelun piikkiin.

Maran ykkönen ohi


Puusiltoja, meren tuoksua ja ylämäkiä. Osa mäistä käveltiin, jotta en väsytä itseäni. Kuulin, että tosi moni muukin käveli mäet. Lauttasaari lähestyi ja ehdin jo ihmetellä, miksei maran ykkönen mene ohi. Prätkän ääni. Kuulutusauto. Tuleehan se sieltä - tulikin kaksi miestä. Tulin ohitetuksi hieman myöhemmin kuin edellisvuosina, sillä kolmas juomapiste oli jo takana ja Länsiväylän ylitys lähellä edessä. Ohittaneet lienevät kenialainen ja espanjalainen, joiden ero maalissa on ollut alle 10 sekuntia.

Loivia mäkiä ylös. Ihanaa, mäki voi mennä myös alas. Seuraava geeli, sillä juomapisteelle ei ole pitkä matka. Aaarrrgggg.... Jalat mukavan tahmaisessa omenageelissä. Käsissä ei yhtään ja suussa sentään suurin osa. Näin tänään - onhan geelien kanssa tullut säädettyä, mutta tämä oli kokematta. Toivottavasti en muutu ampiaisten unelmaksi.

Jälleen pari mukia vettä, joista toisen pysähdyin juomaan ihan rauhassa. Takaa tuli maratoonari, joka kirjaimellisesti sukelsi juomamukien sekaan. Ehkä hän koki saavansa viilennystä tuolla tyylillä. Saila nappasi suolakurkkua, mutta mulle maistui vain vesi.

Se suola!


Nousu Lauttasaaren sillalle kävelynä, etten telo koipiani sillan rakenteisiin. Siinä on muutama ikävä metallinen kohta. Ihana tuuli! Samassa lamppu syttyy - olen unohtanut ottaa suolaa. Ilmeeni oli varmaan säikähtäneen kauhistunut, sillä pelkäsin olevani tuhon oma huonomuistisuuteni vuoksi. Äkkiä vyöltä pussi ja Sailalle pyyntö kaivaa siitä mulle suolatabletti. Huh, suolalle maistuu. Ehkä selviän.

Eka reissun vaikea hetki, sillä tuohon asti oli ollut pelottavan helppoa. Vauhti oli pysynyt kivasti suunnitellussa. Oli mulla alkujaan tavoite, mutta kammottava kuumuus ja ilman painostavuus veivät sen mennessään. Lähdettiin varman päälle, jotta pääsen ongelmitta maaliin.

Kahdella aiemmalla HSR:llä olen tuskaillut kramppaavien koipien kanssa ja könynnyt miten kuten maaliin. Pelotti tosissaan, miten käy. Päätin, etten ajattele. Sailakin kielsi ajattelemasta. Olli Lindholm ja Stina Girs lauloivat sopivasti "Voiko pettääkään enempää kuin itseään? Voiko oikein tehdessään tehdä väärin kellekään?". Biisin sanoma hieman toinen, mutta just tässä Lauttasaaren sillalla voin pettää itseäni lopettamalla ajattelemisen ja kramppien pelkäämisen, sillä niitä ei tule.

Hain voimaa musiikista, kun korviin tuli Twisted sisterin 1980-luvun helmiä. Melkein hyräilin itsekseni, kun yksi teinivuosien suosikki W.A.S.P:n I wanna be somebody sai soittolistalla vuoronsa. Kasarihevin tahtiin tossua toisen eteen. En silloin tiennyt, miten ilahduttavia nämä biisit voivat olla 30 vuotta myöhemmin.

Mihinkään bajamajaan ehditä


Ruoholahden juomapiste ja lisää vettä. Otin kaksi mukia silläkin riskillä, että kutosesta asti vainonnut pissahätä pahenee. Ei tässä bajamajaan nyt ehdi. Jos on selvinnyt jo noin seiskan, selviää maaliinkin. Nyt juostaan eikä ajatella. Minä en bajamajaan aikaani hukkaa!

Ratikkakiskoja, katukiveyksiä, rotvallinreunoja ja epätasaisuuksia. Saila huomasi, että aloin väsyä. Sanalliset ohjeet tarkentuivat ja vähänkin huonot kohdat otettiin kävelyaskelilla. Tätä taitoa lukea mua arvostan suunnattomasti parissa juoksuystävässäni. En tiedä, miten he sen tekevät. Mun ei tarvitse sanoa mitään, kun oppaana juokseva vain tietää, milloin väsymys alkaa viedä pieniä paloja keskittymiskyvystä ja omasta tarkkuudestani.

Baana - kohta maalissa


Baanan alussa juoksututtu kannustamassa. En tiedä, mitä salaperäisiä taikavoimia tuolla naisella oli taskuissaan, sillä siitä hetkestä lähtivät retken nopeimmat kilsat. Kilsojen keskivauhdit olivat siihen asti pyörineet 8:02-8:22 tienoilla painottuen jonnekin haitarin puoliväliin. Nyt lähti. Taikavoimat ja uusi vaihde. Saila laskee loppuaikaa ja koettaa saada multa vahvistusta matemaattisille harrasteilleen. Ynnäilen päässäni, mutta sanoja ei enää irtoa. Tiedän, että HSR:n parhaani tulen juoksemaan. Arvoitus on, mikä tuo paras tulee olemaan.

Eikö Baana lopu ikinä? Ratikan ääniä - joko? Vihdoin Mannerheimintien tunneli ja kurvaus Kiasman ja musiikkitalon nurkille. Musiikkitalon kulmalla kaveri kannustamassa. Jälkikäteen kuulin, että olin jopa hymyillyt varovasti. Muistan vilkuttaneeni hänelle ja jos olisi ollut voimia, olisin purskahtanut nauruun. Kaveri huikkasi, että tähänhän sä olet kaikilla hellelenkeillä harjoitellut. Just, tosiaan olin. Jokin tarkoitus kai oli sillä, että kesän aikana suurin osa reippaista tai kovista treeneistä on osunut paahtavaan aurinkoon, helteeseen, tuulettomuuteen ja tukahduttavaan kuumuuteen. Olinhan mä siis harjoitellut, joten hellehän ei mua vie.

Töölönlahti - luojan kiitos


Töölönlahdella joku maratoonari ohittaa hurjan läheltä. Kädet osuvat vastakkain, mutta ei sen kummempaa. Hän ei tainnut oivaltaa, etten todellakaan aio siirtyä senttiäkään sivuun. Useamman miehen letkassa muut ohittivat nätisti, mutta tämä yksi ei. Ehkä hän hoksasi lopulta.

Korviin iskeytyy yksi lempitsemppibiiseistäni "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon". Kyllä! Tällä minimaalisella matkalla kohti maalia ainoa ja pahin vihollinen olen minä itse.

Vaihteeksi kirosin Töölönlahden kävelyteiden epätasaisuuksia. Taisin kirota sama tkohdat kesäkuussa. Väsymys alkaa painaa ja hengittäminen käy raskaammaksi. Otin aamulla ylimääräisen avaavan ja vielä uuden avaavan puolisen tuntia ennen starttia. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, joten toimivat. Astmalääkitys on auttanut - onneksi.

Vika juomapiste, josta otan vielä mukillisen vettä. Maaliin on kilsa, mutta nyt ei mennä riskillä. Selkiä napsitaan, vauhti on hyvä. Hesarin ylitys, ratikkakiskojen yli kävelyaskelilla ja sitten - maalin äänet kuuluvat. Miljoonasade rallattelee "Ostarin helmi, viitoskassan kaunotar, myy nappi auki tupakkaa". Mistä kummasta olen tuonkin soittolistalle poiminut?

Käännös ja alamäki. Rennosti, kerää sekunti voimia. Edessä stadionin nurmikko ja loppusuora. Saila huomauttaa vauhdin olevan alle kutosta. Mulla? Alle kutosta? Loppusuoralla 17 kilsan jälkeen? En voi uskoa! Käännös oikealle, matkaa 10 metriä. Johtomatto, toinen johtomatto ja se on siinä. Maalikuvassa lienee kammottava irvistys, vaan väliäkö tuolla.

Pyörryttää. Istun tovin nurmikolla ja olo kohenee. Mitali, skumppaa, kahvia, syötävää ja se bajamaja. Koipiin Ice poweria. Se tuntuu taivaalliselta! Rupattelua tuttujen kanssa ja maaliin tulijoiden seuraamista. Muutamia tuttuja nimiä odottelen. Kuivaa vaatetta päälle ja Relaxin opiskelijoiden hierontaa. Mun hartiat hieroneella kundilla oli hyvät otteet ja hartiasärky helpotti.

Myräkkä alkoi, kun olin lähdössä kohti kotia. Hurja kokemus tavaroidenlentäessä, sateen rymistellessä ja ukkosen pauhatessa.

Hymyä, hymyä, hymyä, hymyä


Ehkä palaudun maan pinnalle vähitellen. Nettoaika 2.23:22 on 9:19 parempi kuin vuosi sitten ja 9:31 parempi kuin kaksi vuotta sitten. Kolme vikaa kilsaa olivat reissun nopeimmat. Ne nopeutuivat tasaisesti ja vika oli kaikkein nopein. Tuntuu uskomattomalta. Varman päälle meno kannatti, sillä voimia mulla selvästi oli lopussa. Kahdella vikalla kilsalla pyöritin kahta ajatusta: hirveä pissahätä ja maratonia crocksit jalassa juokseva Mannermaan Harri ei kyllä mun ohi mene. Onneksi en tiennyt, että Harrin matka oli valitettavasti jäänyt kesken.

Tuntuu, että leijailen. Tämä oli ehdottomasti vuoden paras lappujuoksu. En ole ollut näin tyytyväinen juoksuuni sitten viime syksyn puolimaran. Tämä antoi uskoa ja näytti mulle, että muutosta tapahtuu pikku hiljaa.

Jotain olen tehnyt viikkojen ja kuukausien varrella oikein. Jotain tein oikein valmistautumisessa. Ehkä niillä kammottavilla helletreeneillä oli oma roolinsa. Tekisi vain mieli fiilistellä ja hymyillä. Nappijuoksu!

Ja ne krampit - niitä ei tullut! Varmaan eka pidempi lappujuoksu, jossa pohkeet ja takareidet eivät krampanneet. Siinäkin tein jotain oikein.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Portaita pitkiksen lomassa


Viime kesänä juoksin muutaman kerran Herttoniemen portaiden ohi. Jo silloin niitä katseltiin sillä silmällä, vaan torppasin koko idean. Olin kuvitellut, että Hesassa ulkoportaat ovat vain Malminkartanossa. Herttoniemen portaista kuulin ystävältä, joka asui putkiremonttievakossa aivan niiden lähellä.

Jossain käsittämättömässä hetkessä olin sanonut ääneen, että perjantain pitkiksellä voitaisiin mennä katsomaan niitä portaita ja vaikka ehkä kenties mahdollisesti jopa kiivetä. Perjantaiaamu koitti ja pohdin ideani järkevyyttä. Aurinko porotti, kosteusprosentti oli pilvissä, lämpömittari näytti reilua kahtakymmentä ja ilma tuntui tropiikilta. Niin pitkis ja portaat...

Juomisen kanssa varustauduin juomarepulla. Ajattelin, että sen säiliö kyllä riittää, kun ei lämpene liikaa. Eka tipautin rakon pohjalle pari jääpalaa ja päälle laskin niin kylmää vettä kuin hanasta sain. Hyvä idea, sillä reilun kolmen tunnin jälkeen hörppimäni viimeiset vesipisarat olivat haaleita. Ei vesi kylmää ollut, mutta sellaista haaleaa, jota pystyi juomaan.

Lähdettiin Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Sieltä Vanhankaupunginlahden itäpuolelle ja kohti Herttoniemeä. Viikin arboretum, useamman metrin korkuisia kaisloja, yliopiston lehmät nauttimassa auringosta, Herttoniemen hyppytorni ja sitten ne portaat. Tiesin, että portaissa on yhtenäinen kaide, joten eiköhän kipuaminen ilman opasta onnistu. Ekan kerran mentiin yhdessä, jotta sain tuntuman, miten käännökset menevät ja pitääkö jossain kohdassa muistaa jotain. Ylhäällä näkymät olivat hienot - Arabianrantaa, Kumpulaa, Herttoniemeä ja paljon muuta. Ylhäällä oli penkki, jossa olisi voinut levähtää. Vaan ei sentään eli askelma kerrallaan alas.

Kapusin kaikki 182 porrasta kolmesti. Puukaidetta oli hyvä seurata. Käännöksissä tuli vähän ylimääristä mutkaa, mutta en uskaltanut päästää kaidetta sormenpäiden ulottumattomiin. Plussana, että kaide oli sileää puuta, joten tikkuja ei tarvinnut pelätä.

Matkalla taisi olla neljä välitasannetta. Keskimmäinen porrasosuus on askelmakorkeudeltaan erilainen kuin muut. Ihmettelin, miksi nouseminen tuntui erilaiselta, kunnes oivalsin, että askelmat ovat korkeampia kuin muissa porrasryppäissä. Varmuuden vuoksi laskin askelmia ja pidin mielessä, miten monta askelmaa on missäkin ryppäässä.

Muutamia ihmisiä juoksi tai käveli portaita ylös ja alas. Hyvien tapojen mukaista olisi toki kulkea siten, että samaan suuntaan mennään aina samaa puolta. Tuskin kovin montaa paheksuvaa katsetta sain, vaikka rikoin hyviä tapoja kävelemällä aina kaiteen vierustaa. Uskoisin, että näkövammasta kertova huomioliivi ja käden pitäminen tiukasti kaiteessa myös käännöskohdissa kertoi kanssakipuajille riittävästi.

Kun lähdettiin juoksemaan takaisin, ei jaloissa ollut puhtia mihinkään. Alkuun jalat vain tärisivät eikä mikään käsky mennyt perille. Kilsan parin jälkeen alkoi tuntua, että ehkä tämä kuitenkin. Loppumatkasta ylämäet tuntuivat vuorilta, joten voimia kipuaminen oli vienyt. Nelisen kilsaa ennen kotia päätin, että maailman paras idea on juosta suoraan kaupalle ostamaan jätski. Ystävä kiihdytti heti, johon parahdin, ettei mun jalat tuollaista kestä. Kehotin malttamaan, sillä tuskin maailman jäätelöt loppuvat vajaassa 40 minuutissa. Miten taivaalliselle jätski voikaan maistua, kun takana on helteinen pitkis ja vähän extrahuvia päälle?

Kiivetessä tuntui ottavan eniten takareisiin ja hetkittäin pakaroihin. Pohkeita väsytti, mutta ei niissä muuta tuntunut. Kunnes eilisaamuna... Jestas! En ollut päästä ylös. Jokainen kävelemään lähteminen oli yhtä irvistelyä. Käveleminen oli alkuun jotain epämääräistä askeltamista. En voinut kuvitellakaan, että voisin mennä rappuihin, joita pitää mennä alaspäin ja joissa ei ole kaidetta.

Sitkeästi lähdin aamupäivällä salille. Jalat tein varovasti, mutta yläkroppaa kiusasin vähän enemmän. No, sen tunnen sitten tänään etenkin rintalihaksissa ja hauiksissa. Tietty ne pirun pohkeetkin ovat vielä kipeät. Laitoin kylmää, venytin varovasti ja rullailin varovasti. Tänä aamuna nöyrryin ja sivelin kumpaankin pohkeeseen kerroksen Voltarenia. Helpottaa, mutta tuntuu. Käveleminen on helpompaa, ei tarvitse irvistellä ja kohta uskallan aivan kevyelle lenkille testaamaan, vetreytyvätkö tuosta lisää.

Vaikka miten päättäisin, ettei enää ikinä portaita, tiedän päätöksen olevan turha. Uudestaan sinne on päästävä! On luksusta, että noin 7 kilsan päässä kotoa ja mukavan lenkkireitin päässä ovat tuollaiset portaat. Sokkoystävälliset ne ovat edellä kirjoittamistani syistä. Askelmat ovat toki avonaiset, mutta askelma on sen verran syvä, ettei ainakaan mun 39 numeron tossu ollut vaarassa mennä seuraavan askelman alle. Yhtenäisesti tasanteillakin jatkuva kaide on ehdoton. Malminkartanossa sitä ei ole eli niihin portaisiin ei mulla ole hinkua. Herttoniemi sai pisteet ja uusi pohkeidenkipeytysretki tulee vielä ennen lumia. Jospa silloin ei olisi hyttysiä. Kesän ekat hyttyset koettivat pistellä poskeensa yhden punatukkaisen tytön. Paukamia on melkoisesti, vaan Zyrtek ja hydrokortisonvoide auttavat. Onneksi oli aloittanut Zyrtekin syönnin alkuviikosta, sillä huomenna lähden pistäytymään maalla, jossa hyttysiä on luultavasti mulle aivan liikaa.

Ja jos portaita tulee ikävä, mulla on työsuhde-etuna niitä 112 kappaletta.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Talviturkki mereen, ihana rauha Vuosannassa ja aurinkolenkkeilyä


Tiistaina lähdettiin Tanjan kanssa extempore Vuosantaan naisten saunavuorolle. Heinäkuussa tavallisten maanantaisaunojen keralla ovat olleet extrana tiistain saunavuorot. En pahastunut, vaikka kaikki eivät olleet tainneet poikkeusta löytää. Saunaa lämmittäneet miehet juttelivat, että edellisiltana saunojia oli ollut nelisenkymmentä ja tuona tiistaina vain parikymmentä. Lauteille, poreisiin ja etenkin mereen mahtui loistavasti.

Puukiukaan löylyt ovat omaa luokkaansa. Onnistuin jälleen kipuamaan lauteilla just siihen nurkkaan, johon osuvat kovimmat löylyt. Muistin sen vasta ensimmäisten vesipisaroiden sihistessä kiukaalla. Siihen nurkkaan on vain helpointa mennä, kun on heti ovesta oikealle ja seinää seuraillen pääsee ilman neuvoja ylälauteelle asti. Hmmmm.... Muistankohan ensi kerralla? Joko mun on opeteltava tykkäämään kovemmista löylyistä tai pyydettävä neuvoja ja suunnattava keskemmälle lauteita. Valintahan se tuokin.

En ollut käynyt meressä sitten Vuosannan joulusaunan. Hirvitti, koska olin lehtitietojen armoilla, että vesi on kylmää. Hrrr.... Olihan se, mutta ei sentään yhtä kylmää kuin joulukuussa.

Koekäytin alkuvuodesta ostamani uimatossut ja yllätyin, miten hyvät ne olivat. Rohkeasti kahlasin ja riittävän syvällä liu'uin uimaan. Montaa vetoa ei tarjennut ottaa, vaan oli se virkistävää. Kahdesti kävin kastautumassa ja toka kerta oli hassusti helpompi.

Saunan jälkeen hiljaisuuden kuuntelua, maisemien ihailua, makkaran grillausta ja jutustelua muiden saunojien kanssa. Näitä hetkiä tarvitsee - kiireettömyys, lämmin heinäkuun ilta ja hiljaisuus. Oli vaikea tajuta, että keskustaan oli vain viitisentoista kilometriä. Tuntui, että olisi ollut aivan eri planeetalla keskustan vilinän ja kiireen tunteen kanssa.

Nojaan puukaiteeseen ja katselen maisemia Vuosannan terassilla.

Kun miehet tulivat laittamaan saunaa kiinni puoli ysin jälkeen, jäimme vielä juttelemaan tunnelmasta, saunasta ja ympäristöstä. Enpäs tiennyt, että lähes vieressä oli yleinen uimaranta. Joulusauna on todennäköisesti tulossa jonnekin jouluaaton nurkille ja pienenä miinuksena ollut vahvasti raudalle tai jollekin muulle haissut kaivovesikin korjaantuu. Minimaalinen miinus oli tuo vesi, sillä ekan kerran suihkun avatessa teki mieli ottaa nenästä kiinni. Kai se rautaa oli - en muista, mutta veden haju oli voimakas ja väri vähän kellertävä. Eihän se vaarallista ollut, mutta tylsää.

Ei tässä sääennusteita tarvita


Heinäkuun aikana on tuntunut, ettei aurinkoisen, lähes tuulettoman ja lämpimän sään perään haikailevien tarvitse katsoa mitään sääennusteita. Riittää, kun kysyvät multa, milloin olen aikeissa juosta vedot tai reippaamman lenkin. Tämä ennuste on ollut melkoisen vakuuttava, sillä niin monet kovemmat treenit olen juossut auringon paahtaessa ja tuulenvireen ollessa vain mielikuvituksen tuotetta.

Olen juossut reippaita täysien uimarantojen ohi ja taivastellut, miten voi olla niin kuuma. Olen huomannut reippaan vauhtien hidastuvan entisestään, kun ei vain pysty. Olen reittejä kehitellessä miettinyt, miten saisin reippaampiin osuuksiin mahdollisimman monta varjoisaa pätkää. Olen laskenut, kumpi on pahempi pitkät aurinkoiset ehkä hieman tuulelle alttiit pätkät vai pidemmät varjoisat pätkät ja paahtavan kuuma Tuomarinkylän peltoaukea. Olen pyyhkinyt kirvelevää hikeä silmistä ja epäillyt sulavani asfaltin pintaan ihan just.

Maanantaina kävin aamusta juoksemassa kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Ajateltiin, että aamulla on viileää. Niin... Ajatella toki saa. Taidettiin olla päivän kuumimpana hetkenä klo 9.00 aamulla. Vetoihin olen tyytyväinen, vaikka setti oli sangen poukkoileva. Tuuli teki temppujaan ja pyöri ympäriinsä. Ei se kova ollut, mutta niin pyörittävä, että suuntaa ei voinut yhtään ennustaa. Suurin osa vedoista pyöri välillä 6:30-6:45, mutta kolme sain kiristettyä kutoseen tai joitain sekunteja yli. Vikan lopussa otettiin perinteinen loppunosto, kun jäljellä oli 15 sekuntia. Sain just kirittyä hyvään vauhtiin, kun aika loppui. Siis loppui! Ei mulle ole koskaan käynyt niin, että sekunnit loppuvat kesken. Sellaiset 5-10 sekuntia olisi mennyt ja sitten olisi tullut stoppi. Alle kutoseen kiristettiin ja ne muutamat sekunnit se tuntui hassun helpolta. Sitä se ei tosiaan ole, mutta jännä huijaus iski omaan ajatteluun.

Maisemakuva Vuosannan rannasta

Tänään kävin aamuseiskalta kokeilemassa, irtoaisiko reipas. Alle varmuuden vuoksi aamupalasmoothie ja muutama lasi vettä. Verkkaa kolmisen kilsaa ja sitten kokeilevasti liikkeelle. Sanoin, että jätetään kesken, ellei irtoa. Jonnekin 45 minuuttia hävisi ja reipas pätkä oli juostu. Juoksin saman reitin kuin vajaa kaksi viikkoa sitten ihan samanlaisella lenkillä. Silloin reippaan pituus oli ehkä 46 minuuttia ja tänään olin samassa kohdassa noin 44 minuutin kohdalla. Vauhditkin olivat olleet vähän parempia, mutta eihän niitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa koviksi. Tiedän, että aamulla ja yllättäen tuulettomalla aurinkoisella säällä oli osuutensa, vaikkei mittari näyttänyt lähtiessä kuin +15. Palatessa en enää uskaltanut katsoa. Ensi viikon lämpimät päivät eivät ole vielä tiedossa, koska lenkkisuunnitelma on pahasti vaiheessa.

Kai tästä jotain tulee. Epäusko on hyppinyt esiin viime viikkoina. Kaarinan puolikkaan starttiin on kymmenisen viikkoa. Street runiin on pari viikkoa. Miten voin jaksaa ne matkat? Suurempi kysymys on, miten voin jaksaa ne matkat vauhdilla, jolla 2.50 puolikkaalla alittuisi. Street runille mulla on selvä suunnitelma: 8:00 vauhdilla niin pitkään kuin punatukkaisesta tytöstä jotain irtoaa. Jos irtoaa kilsa, sitten irtoaa. Jos irtoaa 15, sitten ollaan Baanalla ja maaliin ei ole paljoa. Testinä tuota pidän, mutta hellevarauksella. Jos haluan saada alle 2.50 ajan Kaarinassa, kilsojen on taituttava kasin keskarilla tai jopa sekunti pari alle, sillä juomapisteille pitää varata omat sekuntinsa.

Toinen maisema Vuosannan rannasta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Polkujuoksurapsoja lukiessa


Olen viimeisen viikon aikana lukenut valtaisan määrän rapsoja kuun puolivälissä juostulta Nuts Pallakselta. Perusmatka 134 km lähti Ylläkseltä ja kulki läpi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston aina Enontekiön Hettaan asti. Lyhyemmät matkat olivat noin 30 ja 55 km. Lyhyin juostiin Ylläksen maisemissa ja pidempi Pallakselta Hettaan.

Rapsoja lukiessa mielessä on kaihertanut tieto, että polkujuoksu on asia, joka ei ole mua varten. Maalla kasvaneena olen lapsena ja nuorena rymynnyt ja juoksennellut pitkin metsiä, kiipeillyt kallioilla, seikkaillut metsäpoluilla ja kivunnut rinteitä ylös ja alas. Tiedän toki, että on eri asia kulkea metsissä Pirkanmaalla kuin Lapissa. Siellä maasto on niin erilaista, etten edes taida hahmottaa erilaisuutta kokonaan. Vaikea hahmottaa jo siksi, etten ole elämässäni käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Rovaniemestäkin olen nähnyt Lapin urheiluopiston, lentokentän ja muutaman kokoustilan. Ei kovin kattava kuva napapiirin ja joulupukin pajan kaupungista.

Lapsuudessa ja nuoruudessa metsärymyämiset olen tehnyt näkevänä. Muistan vihreyden, sankan metsän hämyisyyden, mustikan ja puolukan varvut, valtavat saniaiset, varovasti maisteltavat ketunleivät, pehmeän sammaleen, keskellä metsää vastaan tulleen ojan, jyrkät rinteet ja kalliolle heijastaneen auringon. En ole aikaisemmin haikaillut polkujen perään, vaan nyt pohjoisen rapsoja lukiessa mieli on vaeltanut jokaisen juoksijan matkassa. Olen nähnyt ajatuksissani maisemat ja tuntenut poluilla ja metsissä juoksemisen fiiliksen. Samalla olen tiennyt, että voin vain varovasti kuvitella, mitä kaikki jonkun noista matkoista taittaneet ovat kokeneet tuntien kuluessa, rakkakivikoita kulkiessa, tunturin laen lähestyessä ja Lapin maisemien avautuessa silmien eteen.

Sokeasta punatukkaisesta tytöstä ei polkujuoksijaksi ole. Jos näkisin, veikkaan, että olisin löytänyt itseni juoksemasta pitkin metsiä ja nauttimasta sen ainutlaatuisuudesta. Suunnistajaksi musta ei ole, sillä inhosin ajatusta kartan ja kompassin kanssa rastien etsimisestä. Huokaus, ei niitä löytynyt kuitenkaan. Paljon mukavampaa oli kulkea ja ihmetellä ilman rastien löytämisen pakkoa. Hetkeäkään en usko, että ultramatkat olisivat olleet mun juttu. Sen sijaan varovasti uskon, että lyhyemmät polkumatkat olisivat olleet niitä, joista olisin itseni löytänyt.

Koska polut eivät ole mua varten, fiilistelen lukemalla muiden rapsoja. Hetkittäin tunnen kateuden piston, kun erehdyn miettimään entäs jos -ajatuksia. Poluille mulla on asiaa vain kävellen ja silloinkin rauhallisen varovasti. Onneksi kävelyteitä kulkee myös metsän siimeksessä, joten sitä kautta pääsen vähän juoksemaan kuvitteellisessa metsätunnelmassa. Yksi mieleenpainuvimpia lenkkejä oli toissakesäinen Vuosaaren ja Mustavuoren kiertely, jolloin ystävän kanssa kipusimme Vuosaaren huipulle. Alas laskeuduimme kinttupolkua varovasti askel askeleelta kivien yli hyppien ja jokaisen askeleen tarkasti astuen. Siinä oli välähdys siitä, mitä muistan lapsuuden ja nuoruuden metsäkulkemisiltani.

En tiedä, olisiko Kainuussa tai pohjoisempana reittejä, joissa olisi sokkona helppo kulkea. En tiedä, millaista kävely pohjoisen maisemissa oikeasti olisi. En ole aiemmin miettinyt, jospa jokin päivä matkustaisin pohjoiseen ja kävisin katsomassa. Mulla ei ole ollut innostusta lähteä viettämään aikaa Kainuun tai Lapin luontoon. Jotain ajatuksissa tapahtui, sillä tuo vaihtoehto kutkuttaa mielen syövereissä. En haikaile laskettelemaan enkä hiihtämään. En haikaile Lappiin talvella. Myönnän, en yhtään tykkää ötököistä, sillä saan kaikenlaisten hyttystä muistuttavien pistoista valtavat kutiavat paukamat. Niitä kammoamiani itikoita pohjoisessa taatusti on. Silti jokin kytee mielessä - ehkä jonain päivänä tulevaisuudessa.

Onko sulla vinkkejä? Missä olet poluilla ja vaellusreiteillä kulkenut?

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Oivalluksia karkin syönnistä


Olen vuosikymmeniä ollut perso makealle. Opiskeluaikana upposivat karkin lisäksi pullat, keksit, viinerit ja lähes mikä tahansa makea. Välillä koetin olla syömättä, vaan eihän siitä mitään tullut. Päivän pari kitkuttelin ja sitten jälleen lakka-hunajaviineriä tai jotain muuta hyvää kahvin kanssa tai karkkia kirjan lukemisen seuraksi.

Kun odotin poikaa, olin ekan kerran tilanteessa, jossa makea ei maistunut. Suurinta herkkuani monet kuukaudet olivat pieni pyöreä näkkäri ja vichy. Ei, mikään muu näkkäri ei kelvannut. Sen oli oltava tuota pientä pyöreää. Karkki maistui ensin, mutta aika nopeasti huomasin joutuvani heittämään pois avattuja karkkipusseja, koska sisältö oli kovettunut. En syönytkään, sillä ne eivät maistuneet millekään tai maistuivat pahalle. Toiveikkaana ajattelin, jos vaikka.... Poika syntyi ja sama meno makean osalta jatkui eli ei tullut pysyvää muutosta.

Joitain vuosia sitten huomasin, etten enää ostanut kotiin keksejä enkä makeaa kahvileipää. Keksejä otan, jos niitä on töissä iltapäiväkahvilla. Muuten eivät vain maistu. Positiivista! Saman kohtalon ovat kokeneet viinerit ja monet muut makeat kahvileivät. Marjapiirakoita, Lidlin taivaallisia mustikkamuffinsseja, porkkanakakkua ja satunnaisesti jotain muuta syön. Kotiin en osta kuin niitä mustikkamuffinsseja, mutta onneksi käyn Lidlissä lähinnä silloin, kun Sportyfeelin recoveryt tai ne isommat energiageelit ovat loppu. Ai, myös alkoholiton olut vie jalat kohti Lidliä, sillä mikä on parempaa saunajuomaa kuin tuo.

Mutta se karkki.... Olen sentään tullut ronkelimmaksi ja mikä tahansa ei kelpaa. Oikeastaan on aika vähän karkkeja, joita syön ja joista tykkään. Suklaata popsin, mutta en sitäkään enää niin paljon. Limujakaan en juo, sillä Pepsi maksi -kausi jäi aikoinaan lyhyeksi. Tänä vuonna olen tainnut juoda kahdesti mukillisen Cocista.

Monet kerrat olen huokaillut, miksi en saa mitään tolkkua tähän karkinsyömiseen. Se ei vain vähene ja kerta toisensa jälkeen löydän kauppakassista karkkipussin.

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut lomalla ja huomannut merkillisen asian. Ei mulle maistu karkki! Käsittämätöntä! Ostin viikolla Punnitse ja säästä -kaupasta jogurtti-inkiväärejä, joita olen popsinut. Ostin myös Prismasta karkkipussin, joka on yhä avaamattomana. Samoin vain puoliksi syötynä on reilu viikko sitten ruokakaupasta ostamani karkkipussi. Mitä kummaa tapahtuu?

Mietin ja pohdin, kun tuntui omituiselta. Söin mansikoita, kävin kahvilassa ja otin kahvin seuraksi mustikkapiirakkaa, porkkanakakkua tai tänään jopa Haltialassa munkin. Se karkkipussi pysyi avaamattomana ja toinen puoliksi syötynä. Ei tehnyt mieli maistaa.

Olenko syönyt karkkia väsymykseen? Olenko syönyt karkkia rauhoittaakseni kiireen tunnetta? Olenko syönyt karkkia levätäkseni? Olenko syönyt karkkia, koska kiireisen päivän jälkeen se on antanut jokin omituisen hyvän olon tunteen? Vastaus näihin kaikkiin taitaa olla kyllä tai lähes kyllä.

En tiedä, miten saan nykyisen tyylin jatkumaan elämässä loman ja kesän jälkeen. Hirvittää, että palaan samaan tuttuun tapaan. Tiedän, ettei tarvitse ja tiedän voivani valita joka kerran uudestaan. Silti pelkään, että muutama virhevalinta vie takaisin tutulle polulle.

En ole aikaisemmin ajatellut asiaa näin. Ehkä en ole ollut valmis miettimään ja kuuntelemaan, mitä itsessäni tapahtuu. En tiedä, olenko tänään yhtään valmiimpi. Ainakin olen kenties hoksannut, mistä on kyse. Jospa se olisi alku, josta voisi päästä eteenpäin.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Vesijuoksua kävelyteiden yksinvaltiaana


Tiistai-iltana todistin itselleni, etten ole sokerista. Jotta saan viikon lenkkeihin jotain tolkkua, olin päättänyt juosta 150 min pitkiksen silloin. Päivän mittaan katselin sääennustetta ja etenkin sateen todennäköisyyden prosentteja. Näytti hyvältä, kun klo 17.00 jälkeen prosentit pienenivät alle 50 %:iin ja ennuste lupaili pelkkiä sadekuuroja. No niin, ei tästä paha tule.

Lähdettiin jokivartta kohti Tikkurilaa. Suunnittelin, että juostaan noin 75 min ja käännytään takaisin. Arvelin meidän ehtivän jonnekin Tikkurilan likelle - ainakin Kehä III:n tuolle puolen.

Shortseissa ja lyhythihaisessa tarkeni hyvin. Tuulenpuuskat riuhtoivat, mutta ilma tuntui lämpimältä. Kehä I:n alitus ja taivas testaili varovaisesti, josko antaisi muutaman pisaran. Mieltä ei muuteta - ei noita varmaan paljoa tule, kun ennustehan näytti vain kuuroja. Pisarat tihentyvät. Pukinmäen matonpesupaikka ja sataa lähes kaatamalla. Minkähän päivän ennustetta olen katsonut? Kun kerran on märkä, ei tässä enää kannata suunnitelmia muuttaa. Loogista päättelyä, että on ihan litimärkä teki miten päin tahansa.

Jokivartta kohti pohjoista ja tiukasti joki vasemmalla, jottei eksytä. Siltamäen tienoilla pillin vihellyksiä ja riemukkaita hihkaisuja. Helsinki cupin osallistujat pelaamassa eli hekään eivät ole sokerista. Mietin, että toivottavasti kentän nurmi ei ole liukas, jottei kenellekään satu mitään.

Takaa pinkoo vauhdilla isä rattaiden kanssa. Eikö ollakaan ainoita? Tuon isän lisäksi nähtiin kaksi naista lenkillä, joten liki ainoita oltiin. Hämmentävää, kun sai taaplata hiekkateiden kuningattarena tarvitsematta miettiä, mistä suunnasta seuraava fillari sujahtaa ohi tai miltä puolelta rohkenee ohittaa koiranulkoiluttajan. Yksinvaltiudessa on puolensa.

Kehä III alitettu ja mittari hihkaisee 8 km. Nytpähän tiedän, että siihen on tuon verran. Ei ole vielä aika kääntyä ympäri, joten jatketaan. Sade piiskaa, ilma on harmaa eikä eteenpäin näy kuin usvan ja pisaroiden läpi. Kysäisin avustajaltani, näkyykö edessä Tikkurilan tornitaloa. Ei näkynyt kuin harmaata ja pisaroita. Näkyvyys oli niin mitätön, ettei paljoa ympäristöstä tiennyt.

Jaa, vielä pari minuuttia, jonka jälkeen ympäri ja tuolla sillan alla juomatauko. Nyt näkyy tornitalo eli ehdin sinne nurkille, mihin ajattelin ehtiväni. Käännös ja takaisin kohti sateensuojaa Kehä III:n alla.

Hellelenkeillä tai edes auringossa muistaa juoda, mutta sateella ja lämpötilan tuntuessa sopivalta, juomapullot palaavat liian helposti täysinä kotiin. Sillan alla stoppi ja toinen pullo tyhjäksi. Vaikkei pysähdytty kuin hetkeksi, kroppa ehti jäähtyä ja ekat kymmenet metrit olivat hankalia.

Lammikot olivat kasvaneet ja lisääntyneet valtavasti menomatkasta. Paljon ei kannattanut hienohelmana niiden yli loikkia tai kokeilla kiertää, koska tossut olivat märät joka tapauksessa. Pari siltaa oli vähän liukkaita, joten varovasti. Siltamäen nurkilla yhä futispeli käynnissä. Pelaajat näyttivät aika pieniltä.

Vaihtelua lenkkiin ja Tapaninvainiossa joen yli. Sanoin, ettei uimarannalla ole taatusti ketään. avustajani korjaa, että on siellä kaksi poikaa. Näytti, että toinen oli jopa uimassa. Lapsena muistan, miten sanottiin, että järvivesi on sateella lämmintä. Ainakin muutaman kerranleireillä uin pienemmässä tai isommassa vesisateessa.

Edellispäivän vedot alkoivat tuntua jaloissa ja vikat pari kolme kilsaa kävivät työstä. Vauhtia hieman alas, jotta syke ei lähde nousemaan. Vähän ennen Käskynhaltijantien alitusta kävelytien poikki oli kaatunut puu. Kulkuväylä oli reilu puoli metriä. Onneksi näkyvyyttä oli suuntaan ja toiseen, joten ehkei ole onnettomuusaltein paikka. Junaradan nurkilla ajattelin, että onneksi tämä loppuu. Kotiovella matkaa takana 16,92 km ja aikaa meni 2.31 ja rapiat. Olisihan tuon voinut sateettomassakin juosta.

Vasta sisällä tajusin, miten tolkuttoman kurainen olin. Tossut märät ja kuraiset, pohkeet kuraiset ja punatukkainen tyttö aivan läpimärkä. Merkillistä, miten vaatteet olivat pesukoneesta pois ottaessani kuivemmat kuin sinne laittaessani. Linkous taitaa tehdä ihmeitä. Puhelimen suojaus oli onnistunut, mutta avaimet olivat märät. Niin paljon vettähylkivä varustevyö oli pitänyt, etteivät avainnipun taskussa olleet setelit olleet täysin pestyä rahaa. Hieman epäluuloisesti olin suhtautunut poikani mulle Cittarista synttärilahjaksi ostamaan varustevyöhön, kun merkki oli tuiki tuntematon. Hyvin täytti tehtävänsä kaatosateessakin. Yllättäen myös luukuulokkeet olivat hengissä ja soittivat musaakin koko retkeilyn ajan. Ja tulipahan pestyä nuo pölyisiksi ja likaisiksi päässeet Addun Ultraboostit, joiden pesua olen laiskuuttani siirtänyt ja siirtänyt. Niin märät olivat, että helpointa oli laskea suihkulla vettä päälle.

Keskiviikkoaamun lenkin juoksi harvinaisen tyytyväisenä lämpimässä ja pilvisessä aamussa. Ei ollut sadepisaroita tai tuulenpuuskia ikävä. Muutaman edellispäivän kuviot painoivat niin paljon jaloissa, että puolimatkan tauko Puu-Käpylän idyllissä kahvin ja porkkanakakun kera oli taivaallinen hetki. Kahvila Siili on kehunsa ansainnut. Ja paluumatkakin sujui reippaammin - porkkanakakussa on parantavaa voimaa, kun kroppa jaksoi ihan eri tavalla. Sen verran ahneeksi heittäydyin, että jokivarren lähestyessä päätin kiertää extrakilsan, koska onhan heinäkuun tähänastisissa juoksukilsoissa kolminumeroinen luku paljon hienompi kuin kaksinumeroinen. Ihmeekseni olen kuluttanut jalkojani juoksuaskelilla heinäkuussa jo satasen.

Kukat on kuvattu viime vuoden heinäkuussa. Paikasta tai kukkalajista ei ole aavistustakaan. osui nenän eteen koneeni uumenista.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Leppoisia lenkkejä ja kesäloman kunniaksi vetoja helteessä


Periaatteessa tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Periaatteessa olen lomalla, vaikka käytännössä tiedän tekeväni joitain pieniä työasioita ajoittain seuraavina viikkoina. Jännä huomata, ettei Suomi enää pysähdy heinäkuuksi samalla tavoin kuin vielä muutamia vuosia sitten. Aivan merkillisiä deadlineja on heti elokuun alun nurkilla, asioita tulee vaikkapa ministeriöiden suunnasta heinäkuisina päivinä ja oletus sille, että ihmisiä on töissä on aivan eri.

Muistan, miten tein 1990-luvun lopulla projektia, jossa partnerit olivat Saksassa, Englannissa ja Portugalissa. Kerran ja viidennenkymmenennen sain selostaa, miten en heinäkuussa saa tätä tai tuota asiaa eteenpäin tai selvitettyä, koska ei tässä maassa ole ketään töissä. Elokuussa ja syyskuun alkupuolella tuskailin, kun ei muualla Euroopassa ollut ketään töissä. Huippuna oli Portugali, jossa yhteistyötaho palasi kesälomalta syyskuun puolivälissä. Tuntuu, että tähän suuntaan on menty myös meillä. Olen aina tykännyt jäädä lomalle vasta selkeästi heinäkuun puolella, sillä olen nauttinut hiljaisesta talosta ja mahdollisuudesta tehdä loppuun kaikenlaisia keskeneräisiä asioita. Tänään elämä ei ole enää tuota, vaikka yhä tykkään olla töissä 1,5-2 viikkoa juhannuksen jälkeen.

Ne karmeat viisiminuuttiset


Jo pari viikkoa sitten sovittiin Suvin kanssa, että juostaan tänään mun ohjelmassa olleet 4 X 5 min vedot, joissa palautukset olivat mitättömät 2 minuuttiset. Etukäteen hirvitti ja olin vakuuttunut, ettei tuosta voi selvitä hengissä. Vanhoista merkinnöistä katselin, että olin juossut tuollaisia vetoja viimeksi vuoden 2016 syyskuussa, jolloin ilma oli viileä. Mulle tiedossa oli kovempi setti ja Suville kevyttä juoksua elämässä ennen Pallasta.

Miten sää tiesi, että just tänään kannattaa nostaa lämpötila heti aamutuimaan reiluun +20 asteeseen? Miten se tiesi, ettei tuultakaan kannata paljon olla? Oivalliset lähtökohdat hellejuoksuja kammoavalle.

Verkkailtiin reilu kolme kilsaa ja hiki valui jo tuossa. Ei auttanut, sillä periksi en ollut aikeissa antaa. Vauhdit mitoitin lämpötilaan eli sellaista 7:30 tahtia eka ja siitä vaikka sekunti kerrallaan nousujohteisena sarjana.

Vauhdit olivat vähän tempoilevia. Välillä keulittiin ja minimaalinen ylämäki hidasti matkaa. Onneksi joen ja siirtolapuutarhan välissä oli myös varjoisa pätkä, jottei aivan täydessä paahteessa tarvinnut pinkoa. Palautuksiin otettiin pari ylimääräistä juomataukoa eikä urkkajuoman hörppimistä laskettu palautteluaikaan. Ilman tuota sovellutusta en olisi selvinnyt.

Vikassa opittiin ja loppukiriä lukuun ottamatta se oli vauhdiltaan tasaisin. Mun havittelema minimaalinen nousujohteisuus piti, kun eka oli noin 7:30 ja vika noin 7:20. Tänään ei hengitys tehnyt temppujaan, mutta yhtään kovempaa en olisi helteessä uskaltanut yrittää. No, otin sentään kahdeksan sekunnin loppukirin.

Tyytyväinen olin ja erityisen tyytyväinen siitä, että selvisin hengissä. Naisten matkaa seuraili myös isolta piikkipallolta näyttänyt siili. En tiedä, mitä liikkui sen koiranulkoiluttajan ajatuksissa, joka ohitettiin useamman kerran. Merkillistä kyllä, ei nähty muita juoksijoita. Kaikki vaan kävelivät - ei kai auringolla ollut jotain tekemistä sen kanssa.

Aamuvarhaiset prinssin kohtaa


Perjantaina käytiin Merituulin ja Suvin kanssa rauhakseen Vanhankaupunginkoskella ihailemassa maisemia. Mulla oli puhti pois ja Merituuli oli lähdössä seuraavana päivänä Keuruun yömaratonin puolikkaalle jänikseksi. Monta hyvää syytä katsella maisemia, jutella kuulumiset ja nauttia aamuauringosta.

Pikkukosken uimarannan kulmilla odotti prinssi! Tiedä, millainen unelmamies siitä olisi kuoriutunut. Epäselväksi jäi, sillä valokuvaajille poseerattuaan prinssi loikki hissukseen kohti puskien viileyttä. Prinssi - sammakko! Neljän naisen se antoi itseään ihmetellä, koska vastaantulijakin jäi katsomaan, miten kummassa sammakko oli pysähtynyt auringonottotauolle keskelle kävelytietä.

Kuvassa tuo uljas prinssi, jonka toinen jalka on vähän hassussa asennossa. Rauhalliset loikat kohti viileyttä paljastivat, että jalka oli kunnossa.

Muutama pitkä lenkki


Viikon pitkiksen juoksin tiistaina, kun avustajan kanssa kierreltiin katukylttejä ja tienviittoja lukien noin 15,5 kilsaa. Tiesin osaavani neuvoa, kun mulle luetaan kylttejä. Niin paljon olen Helsingin katuja ja kujia 26 vuoden aikana taaplannut, että moni nurkka on tuttu tai vielä tutumpi. Valkoisen kepin kanssa en yksin tuollaiselle lenkille rohkenisi, mutta näkevän kanssa juttu on ihan eri.

Mäkelänkadun varressa oli tympeintä, vaikka liikenne oli kesäisen iltapäivän rauhallista työmatkaliikennettä. Puu-Käpylän idylli oli avustajalleni uutta. Hän ihaili vanhoja taloja ja niiden tunnelmaa. Junaradan luona kiepattiin poikkeuksellisesti radan länsipuolelle. En ole tainnut koskaan juosta Oulunkylässä siten, että olisin aivan radan vieressä, mutta sen länsipuolella. Siinä oli mukava hiekkatie eivätkä lähes vieressä kulkeneet junat hurjan paljoa häirinneet. Kovin lähellä rataa talot olivat, mutta onhan samanlaisia monessa paikassa.

Pitkis olisi ollut 140 minuuttia, mutta luistin vähän ja kaarsin lähtöruutuun viitisen minuuttia aikaisemmin. Hyvin kompensoin, kun edellisviikolla meni saman verran ylipitkäksi. Muistan, miten aikoinaan kammosin näitä pitkiä lenkkejä. Olen oppinut tykkäämään niistä ja nauttimaan siitä, miten voi rauhassa ihmetellä maailmaa, kuunnella musiikkia tai rupatella maailmanmenosta. Aikoinaan jalat eivät tahtoneet jaksaa tuollaisia, mutta kestävyys on parantunut ja tänään jalatkin pysyvät matkassa.

Eilen käytiin yhden ystävän kanssa nauttimassa sunnuntain auringosta. Alkuperäinen ajatus oli juosta jokin lyhyt ja kevyt. Alkuperäisenä... Tiesin, että mulla odottavat vedot seuraavana aamuna ja ystävä oli tullut työmatkalta edellispäivänä. No, suunnitelmat ja niiden pitävyys...

Vajaan kilsan jälkeen pohdittiin tosissaan, mihinkäs ollaan menossa. En ollut koskaan käynyt Pyhän Laurin kirkon kahvilassa. Tiesin, että se on sunnuntaisin auki, joten miksikäs ei. Nenä kohti kahvitupa Laurentiusta.

Olin kuvitellut, että kirkon kohdalla pääsee joen yli. Ei yhtään huvittanut juosta sitä tympeää Tuusulantien varren suoraa, jos pääsisi muualtakin. Kirkko lähestyi, kirkko jäi takavasemmalle, Niittytien K-market ja huoltoasema siinsivät kaukana edessä. Kyllä täällä kai jokin silta tulee - joskus. Ainakin tuolla Niittytien nurkalla - reilun kilsan päässä.

Laurentius oli ihana! Rakennus on 1800-luvulta ja on tosi tunnelmallinen. Miljöössä saa tunteen 1800-luvun kylästä ja silmät sulkemalla voi eläytyä jonnekin historian havinaan. Kahvi ja korvapuusti maistuivat, penkille olisi voinut jäädä ja lepohetki teki hyvää helteisen lenkin keskellä. Huokaus, mikä laiskotus iski, kun piti nousta. Jalat väittivät, ettei niitä huvita. Kroppa väitti, ettei sitä huvita. Pää sanoi, ettei sitä huvita. Edessä tympeä suora ja jokivarren rauhaan matkaa. Muutaman sanan sain itselleni sanoa, jotta uskoin jokaisen askeleen olevan se, mitä oikeasti haluan tehdä.

Se lyhyt ja kevyt sunnuntailenkki oli lopulta 15,5 kilsaa. Hirvitti, miten jalat tointuvat tähän aamuun ja vetoihin. Jokin ihme tapahtui, sillä aamulla ei tuntunut yhtään siltä, että olisin eilen juossut. Pikemmin jalat tuntuivat levänneen ja olivat freesit aloittamaan päivän shown. Taisin tarvita eilisen lenkin ja taisin juosta sen jossain toisessa olotilassa. Ajatukset ja kroppa tiesivät ja minä tottelin.