lauantai 31. joulukuuta 2016

Joulusauna ja talvella mereen


Kävin herättelemässä joulumieltä Villa Vuosannan naisten joulusaunassa. Yllättävän paljon saunojia oli jouluviikon keskiviikkona, mutta hienosti mahduimme rantasaunalle ja Pikku villaan. Kaverin kanssa pähkäilimme hetken, kumpaan menemme, kun jotain oli valittava. Rantasauna voitti, koska grillikota ja etäinen ajatus joulukuisesta merestä houkuttelivat.

Muutama lämpöaste ja pimeä ja märkä joulukuinen ilta. Vesilammikoita oli joka paikassa ja taskulamppu oli arvokas kapine. Vuosannassa tunnelmaa oli loihdittu ulkotulilla ja lyhdyillä. Viisaasti osa ulkotulista oli viritetty pahimpien rapakoiden kohdalle, jotta kulkijat näkivät kiertää ne.

Meri oli lähes sula, sillä vain rannan tuntumassa oli jääriitettä. Vastakkaisen rannan valot heijastuivat mustan meren takaa ja toivat palasen erikoista fiilistä. Ensivilkaisulla ei ollut tajuta, että välissä on meri ja valotäplät tulevat vastarannalta.

Saunan puulämmitteinen kiuas antoi hyvät löylyt ja terassin lämmin allas houkutteli. Uikkarit päälle, pyyhe ympärille ja terassille kurkistamaan pimeää joulukuista iltaa. Paljaiden varpaiden alla terassi tuntui viileältä, vaan kohta pääsisi lämpimään altaaseen.

Portaita astellessa pohdin ääneen, uskaltaako vai eikö uskaltaa. Olin jonain heikkona hetkenä luvannut kokeilevani talviuintia ennen 50-vuotispäivää. Ei kiirettä - siihen on lähes 5,5 vuotta. Houkuttelisi, vaan ehkä tai ehkä ei. Jos kuitenkin... Uskaltaisinkohan?

Näitä pohdiskelin ääneen ja takana kävellyt nainen tarrasi ajatuksiini. Muitta mutkitta hän ehdotti, että lähtee kanssani mereen, koska aikoo mennä itsekin. Sadasosasekunnin pohdinnan jälkeen tajusin tarttuvani tilaisuuteen ja lähteväni rohkeasti katsomaan. Ajattelu oli parasta lopettaa, heittää pyyhe kaverille ja tepastella viimeisten portaiden kautta rantaan vieville pitkospuille.

Rannassa pientä jääriitettä ja vähän roskaa. Pohjassa kiviä, jotka muistin heinäkuiselta saunareissulta. Varovasti askel askeleelta syvemmälle. Vettä reisiin asti - jokohan olisi sopivan syvää. Hengitys ja kyykkyyn. Mä tein sen! Hengitys tahtoi salpautua ylös noustessa, mutta mä tein sen. Olin kastautunut joulukuisessa meressä.

Tovi ja toinenkin terassin lämpimässä altaassa poreiden kera. Pientä ryhmäpainetta taisi olla nähtävissä, kun altaan viidestä naisesta kaksi oli käynyt meressä. Kyllähän loput kolmekin sinne menivät. Kiljahduksista päätellen vesi oli kylmää, mutta voittajafiiliksellä naiset palasivat.

Koska olin käynyt kerran, ajatus toisesta kerrasta ei ollut mahdoton. Ennen paluuta saunaan pistäydyin kastautumassa uudelleen. Jälleen kahlaus veteen ja sopivan syvällä kyykkyyn. Hieman paleli, mutta altaan lämmin vesi auttoi.

Virkistävää ja mukavaa, joten tuskin jää ainoaksi kerraksi. Jos joskus jossain on mahdollisuus, käyn uudelleen. Eihän sitä tiedä, vaikka vielä ennen ensi kesää. Mitään en lupaa, mutta tartun mahdollisuuteen, kun sellainen eteen annetaan.

Saunan jälkeen makkarapaketin kanssa grillikotaan. Vuosannan grilli on loistava. Grillimakkara ja alkoholiton olut maistuivat ja hiillos lämmitti. Yhdet savupöllähdyksetkin grilli heitti kodassa istuvien päälle.

Vuosannan saunavuorot jatkuvat säännöllisen epäsäännöllisesti. Varmasti menen uudelleen. Käy sinäkin kokeilemassa tai lähde kaveriksi!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Liukasta, katuvarsilenkkeilyä, helppoa menoa ja joulun läheisyyttä


On ollut niin liukasta, että olen tyytynyt katujen varsilla lenkkeilyyn ja jättänyt kaikki kovat juoksematta. Itsenäisyyspäivän jälkeen kirmattiin Sailan kanssa vetoja työpaikkani nurkalla. En tiedä, kuinka moni katseli lähitalojen ikkunoista pohtien, mitä nuo naiset tuolla puuhaavat. Kuudesta minuutin vedosta minuutin palautuksilla saatiin hyvä nousujohteinen setti. Vikassa otin kaiken irti ja sen keskariksi tuli upea 5:22. Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä seitsemättä minuutin vetoa ei olisi irronnut. Vähän lisäarvoa tuolle antaa sekin, että nastat jalassa on aina kömpelömpää.

Tälle viikolle olisi ollut reipas puolituntinen. Puolessa viikkoa oli hyvä suunnitelma korvata tuo muutamalla juoksumatolla tehdyllä vedolla. No, ei mennyt suunnitelman mukaan.

Olin tiistaina työmatkalla Seinäjoella, joka verotti voimia niin paljon, ettei keskiviikkoaamuna salilla irronnut kuin perussalitreeni. Juoksumatto oli suorastaan luotaantyöntävä ja lämmittelytkin menin tekemään crossarille. En usko, että maailma kaatuu yhteen juoksemattomaan kovempaan lenkkiin. Jos kaatuu, sitten saa kaatua.

Torstaista lähtien olen nauttinut lenkkiputkesta, kun olen käynyt joka päivä jonkinlaisella enemmän tai vähemmän hipsuttelulenkillä. Torstaina kierrettiin lyhyesti lähistön jalkakäytäviä pitkin ja perjantaiaamuna yllätettiin kaverin kanssa itsemme taaplaamalla noin 9,5 kilsaa pitkin itäistä Helsinkiä. Ohjelmassa on helmikuulla mäkivetoja, joita varten käytiin tsekkaamassa Myllypuron jätemäki. Ei hassumpi, vaikka ehkä aavistuksen turhan jyrkkä. Pituudesta en ole varma, kun en ajatellut sitä ylös kavutessa. Enemmän ajattelin kauniita vihreitä ja sinisiä valoja, joilla mäki oli valaistu. Olisi ollut vielä punaista, jolloin jouluvalaistu mäki olisi ollut valmis. Sinisestä valosta tulee toki kaikenlaisia ajatuksia, mutta vihreä pehmensi sitä tosi nätisti eikä tunnelma ollut ollenkaan kalsea.

Tänään käytiin iltapäivällä Merituulin kanssa helppo 8 kilsaa ja todettiin Vantaanjoen varsi juoksukelpoiseksi. Onneksi, sillä onhan se paljon miellyttävämpää kuin katujen varret. Malminkaari, Pukinmäenkaari ja muut vastaavat ovat kuitenkin liikennemelua, autoja ja muuta hälyä täynnä. Kyllä niillä juoksee, mutta kieltämättä jokivarren hyvä kunto oli positiivinen yllätys. Sinne siis huomisiltanakin!

Lenkkien keskivauhdit olen pitänyt jossain 8:37-9:00 välissä ja keskisykkeen enemmän pk2:n kuin pk1:n puolella. Vaikea sanoa, onko sykkeessä tapahtunut muutosta huhtikuisen laktaattitestin jälkeen. Uuteen testiin aion mennä joskus alkuvuodesta. Tänään keskisyke oli pk2:n ja vk1:n rajamailla, mutta pystyin puhumaan ihan hyvin koko reissun eikä tuntunut yhtään raskaalta. Olisin voinut jatkaa vielä muutaman kilsan, vaan viisautta oli jättää päivän matka tuohon 8 kilsaan. Huomasin, että tässä tulee kuusi juoksupäivää putkeen, joten järkipuhetta on itselle pidettävä, ettei mene liian rankaksi.

Hassua, kun viikon kuluttua on joulupäivän ilta. Joulu tulee ilman stressaamista ja ilman eestaas säntäilyä. Ruokakauppaan hyökkään torstaina, joululaatikot, rosollin ja sienisalaatin nappaan aatonaattona mukaan työpaikkani ruokalan joulutorilta - luksusta - ja siivous hoituu joka toinen viikko käyvän siivoojan osuessa oivallisesti alkavalle viikolle. Paketteja on, vaan ei ole paketoitu. Se on asia, jota inhoan yli kaiken. Paketeista tulee aina jotenkin muhkuraisia ja eriskummallisia. En ymmärrä, miten kaupoissa saadaan aikaan nättejä paketteja. Ehkei mulla ole paketointigeeniä.

Joulukuusi ilmestyi olohuoneen nurkkaan tänään. Kolme vuotta sitten totesin, että olen elämässäni katsellut ja nuuhkinut riittävästi oikeaa kuusta, joten nyt voin ostaa tekokuusen. Yllättävän kaunis siitä tulee valoineen ja koristeineen. Hyasintti tuoksuu, kuusenkynttilät loistavat ja joululaulut soivat.

Muutama päivä sitten hain joulufiilistä Tuomaan markkinoilta. Vaikka siellä oli hulinaa, kummasti tunnelma rauhoitti. Levollisuus laskeutui mieleen, kun ihailin joulua, nautin tunnelmasta ja korviin kantautui:

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus. Muistojen virta, lapsuuden sadut. Sanoma joulun on uusi mahdollisuus."

Muistan, miten ehkä kymmenisen vuotta sitten stressasin joulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Vuosi vuodelta olen päästänyt irti ja todennut, että joulu tulee joka tapauksessa. Tänä vuonna sain lähetetty hurjat kolme joulukorttia, kun edellisvuosina niitä on lähtenyt kasoittain. Ei tullut aitoa tunnetta, että haluaisin niitä etsiä ja kirjoittaa. Siispä muistin vanhempiani ja kahta muuta Unicefin korteilla.

Edessä on täysi työviikko, monia keskeneräisiä asioita ja paljon muuta mukavaa. Keskiviikkona käydään Villa Vuosannassa naisten joulusaunassa ja aattoaamun saan aloittaa lenkillä. Kun vain flunssat ja muut pöpöt pysyisivät kaukana. Ainakin tilaisuuksia niiden mukaan ottamiseen on yllin kyllin, vaan jospa pojan kanssa pysyttäisiin terveinä.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Uintitekniikkaa vai ei?


Huomisia työvaatteita ja töiden jälkeisen lenkin kamoja pakkaillessa jäin miettimään uintitekniikkaa ja yleensä uimista. Ajatus lähti siitä, kun päätin käydä viikon uintireissun huomisaamuna ennen työpäivää.

Olen itseoppinut uimari, jonka uintitekniikkaa tai mitään muutakaan uimiseen liittyvää ei ole kukaan koskaan katsonut. Kotikylälläni järjestettiin uimakouluja, mutta niihin en koskaan päässyt. Tarkkaan en muista syytä, mutta jotain tekemistä sillä oli paikallisen järven veden ja järven rannalla olleen Aaltosen kenkätehtaan kanssa.

Saattoi olla niin, että äitini piti järvivettä likaisena, sillä muistelen, etten saanut koskaan uida tuossa järvessä. Vanhempana pyöräilin yksin tai kavereiden kanssa muutaman kilometrin päässä oleville järville, joissa uimme monet kerrat helteisinä kesäpäivinä.

Mummulan rannassa uin käsipohjaa ja vähitellen rohkenin kokeilla muutakin. En muista, miten vanha olin, kun tajusin osaavani uida edes jotenkin. Koira oli se, jonka opin ja jota uin pitkään. Toisena harjoittelin sammakon, joka alkoi joskus tuntua luontevammalta kuin koira.

Uimahalleissa en lapsena tai nuorena juuri käynyt. Parilla uimahallireissulla olin mukana, kun kotikylältä tehtiin bussiretkiä Mäntän uimahalliin. Yläasteella uintia oli liikuntatunneilla ja se kauhistus - uinticooper.

Muistan lopunikääni kauhistuksen, kun selvisi, että on päivä, jolloin uidaan tämän lukuvuoden cooper. Ei 12 minuuttia uintia ole paljon, mutta kun se menee totaalisen suorittamisen puolelle, mielekkyys on kaukana. Liikunnanopettaja oli urheiluvalmentaja, jonka ajatukset olivat suorituksissa, kisoissa ja etenkin huippusuorituksissa. Niihin eivät mahtuneet tavalliset tytöt, joiden uintitaito ja muu liikunnallinen lahjakkuus oli kaukana huipusta.

Peruskoulun jälkeen olin vuosia uimatta. Satunnaisesti kävin kesäisin järvessä ja uimahallissa ehkä viisi kertaa. Inhosin koko ajatusta jostain typerästä uimisesta.

Pari vuotta sitten olimme työpaikan syysretkellä Hämeenlinnassa. En halunnut lähteä tutustumaan linnaan, jossa olin käynyt monet kerrat. En halunnut lähteä Aulangon maille ulkoilemaan. Vaihtoehdoksi jäi kylpylä, johon hieman vastahakoisesti lähdin. Olisin toki voinut jäädä töihin, mutta toisaalta retki oli ajatuksena houkutteleva.

Aulangon kylpylässä sain uida rauhassa, sain lekotella poreissa ja sain käydä kylmäaltaassa. En tiedä, mikä näistä herätti miettimään, jos kuitenkin - ehkä...

Seuraavalla viikolla olin menossa uimaan ennen työpäivää. Uimahalliin en lähtisi, mutta työpaikan luksuksena on alakerrassa oleva uima-allas. Se tekee tästä niin helppoa, että ei ole mitään syytä jättää kokeilematta.

Kun olen pari vuotta uinut lähes viikoittain, taito on kehittynyt hieman. Olen auttamattoman hidas ja tekniikasta ei ole tietoakaan. Välillä onnistun kipeyttämään niskan ja välillä unohdan hengittää. Hengittämiseen sain vinkkejä, joita koetan muistaa noudattaa edes joka kolmas kerta. Oppi ei ole vielä mennyt aivan perille, koska milloin vettä on nenässä ja milloin suussa.

Olen miettinyt, saisinko mitään irti uintitekniikkakurssista. En tiedä, millaisia ne ovat. En tiedä, miten iso ryhmä on. En tiedä, perustuuko koko opetus mallioppimiseen ja visuaalisuuteen. En ylipäätään tiedä uintitekniikasta tai sen oppimisesta tuon taivaallista.

Jos haluan kehittyä uimarina, tekniikalle on tehtävä jotain. Kun tietäisin, mitä tuo mystinen jotain on. Vedestä ja aamun uintihetkestä on tullut rauhoittava laskeutuminen päivään. Jännästi nautin siitä, kun saan useimmiten olla altaalla omissa oloissani ja kuunnella veden kohinaa.

Onko vinkkejä?

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Joulujuoksussa kymppi kaikessa rauhassa


Eilen iltapäivällä muutaman asteen pakkasessa ja paikoittain hyisessä tuulessa starttasi lähes tuhat kävelijää ja juoksijaa kolmanteen Joulujuoksuun. Matkoina vitonen ja kymppi ja hyväntekeväisyyskohteena Pelastakaa lapset ry.

Mulle Joulujuoksu oli toinen, sillä ensimmäinen on mennyt aivan ohi. Tänäkin vuonna lähdin kympille ajatuksena juosta hyvällä mielellä ilman kiirettä ja nauttia matkasta. En halunnut ottaa mitään suorituspaineita enkä aikatavoitteita, vaikka toki vuoden vanhan ajan parantaminen tuntui houkuttelevalta.

Hop hop - minuuttipeliä


Lähtö meni kiireeksi, kun jonotettiin ja säätöä oli suuntaan ja toiseen. Muutaman tutun näin Finlandia-talon aulassa ja narikan luona. Erityisen ihanaa oli nähdä Marjo, jonka kanssa ei olla nähty sitten HHM:n ja kesäkuun. Yksi kaveri toivotti punatukkaiselle tytölle hyvää matkaa ja käski olla varovainen, kun olin lähdössä kesätossuilla. Kenkävalintaa arvoin viimeiseen asti ja nastat olivat mukana.

Tavarat säilytykseen ja vessajonoon. Katselin huolestuneena kelloa, sillä inhoan kiireisiä startteja. Ei mulla koskaan liikaa aikaa ole, mutta ei myöskään mene sekuntipeliksi. Eilen meni ja huomasin ahdistuvani minuuttien laskemisesta ja ajan loppumisesta.

Päästiin pihalle ja kaivoin puhelimen esiin. Viritin just Sports Trackeria päälle, kun lähtöön kuulutetaan olevan 20 sekuntia. Niinpä niin.... Onhan tässä vielä aikaa - tai sitten ei. Kävellessä ei puhelinta räplätä, koska kädet loppuvat kesken. Kaksi kättä puhelimessa ja kolmas oppaana olleen kaverin käsivarresta kiinni pitämässä. Voi, miksi lapseni ei aikoinaan antanut mun pyytää joulupukilta lahjaksi kolmatta kättä? Eilen sitä olisi jälleen tarvittu.

Ryysistä, ryysistä ja lisää ryysistä


Lähtöhässäkän vuoksi jäätiin ihan perälle, mikä vei pahoihin sumppuihin. Edessä kävelijöitä, ihmisten kantapäitä, yhtäkkiä pysähtyviä ihmisiä, leveästi monta rinnan kulkevia ihmisiä, ryntäilyä ja kovin kaoottinen fiilis. Rytmi katosi yhtenään ja koko homma tuntui turhauttavalta. Odotin kuumeisesti hetkeä, jolloin kaikki tuo ryysis on pois ja saan juosta kaikessa rauhassa.

Massatapahtumat ovat tunnelmaltaan kivoja. Niissä on ihana nähdä tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Niissä on se oma juttunsa, jonka vuoksi lähden uudestaan ja uudestaan. Sitten niissä on kääntöpuoli eli lähdön hirveä ryysis. Oppaan kanssa juostessa se on joka kerran yhtä ahdistavaa. Siinä punnitaan mun hermot, oppaan taito lukea ympäristöä, oppaan hermot sekä mun ja oppaan keskinäinen luottamus. Samalla punnitaan ennustustaitoja, koska eihän ruuhkassa edes näkevä näe, mitä edessä on. Siinä on vain massa ihmisiä, joten ympäristön lukeminen on tosi hankalaa.

Äääääkkkkk - liukasta


Kenkävalinta oli tällä kertaa tosi vaikea. Keskiviikkona juoksin kesätossuilla ja liukastelin jopa hiekkatiellä. Päivän aikana pinnat olivat salakavalasti jäätyneet. En olisi uskonut, että jopa hiekkatiet olivat paikoittain petollisenliukkaita.

Perjantaina lähdin nastoilla, jottei tarvitse luistella. Nastat ovat hyvä ja turvalliset. Testasin pari viikkoa sitten Intersportin alesta ostamiani Sarvoja, jotka tuntuivat jalkaan yllättävän hyviltä. En tiedä, oliko epävarmuutta, ensimmäisen kerran kokeilua vai todellista, mutta aivan kuin Sarvojen nastat eivät olisi pitäneet yhtä hyvin kuin Icebugien.

Keskustan tuntumassa oli paljon sulaa, joten kesätossut olivat sen puolesta hyvä valinta. Petollisen liukkaita kohtia oli alamäissä, alamäkien mutkissa ja silloilla. Myös rannan tuntumassa tossut lipsuivat ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Alamäissä ei uskaltanut rallatella rennon kovaa alas, vaan oli mentävä supervarovasti. Sillat olivat pahoja, sillä pikkiriikkisillä askelilla sipsutellessa pääsi kyllä eteenpäin ja jokaisella askeleella myös muutaman sentin taaksepäin. Muistini ja järkeni sanoo, että jää kiiltää. Uskoisin, että ainakin joissain kohdissa sen voi nähdä ja siten kiertää. Juttelin illalla Joulujuoksun jatkoilla yhden tutun kanssa, joka vahvisti ajatukseni sanomalla, että näkevänä hän voi valita, mihin astuu. Siten välttää astumasta pahimpiin jäätikkökohtiin. Mulla ei tätä vaihtoehtoa ole, ellei näkevä huomaa katsoa vähemmän liukasta kohtaa.

Muutaman pätkän saatoin juosta asfaltin vieressä hiekalla. se oli hyvä, sillä siinä saattoi rentouttaa kropan hetkeksi. Huomasin, että lähes koko matka meni hartiat korvissa ja kroppa hälytystilassa kaatumisuhkaa vältellen. Illalla huokasinkin kaverille, kuka kumma on juossut niskallani ja hartioillani. Hieroja-aikaa odotellessa - enää vajaa kolme päivää.

Tsemppejä ja maaliin asti


Yhden kaverin mies tsemppasi loistavasti useamman kerran. Hymyilytti, kun kaukaa kuului "Hyvä Sari!". Se antoi voimia sinnitellä matka loppuun asti.

Retki ei ollut rankka, paitsi kropan jännittämisen ja mielettömän tarkkaavaisuuden vuoksi. Se taisi nostaa sykettäkin niin paljon, että olin mennyt vk1-alueella, vaikkei siltä tuntunut.

Kakkoskierros meni vähän ekaa nopeammin. Oli helpottavaa, kun sai juosta omassa rauhassa ja oli tilaa. No, Pitkälläsillalla jouduin johonkin lauantai-iltapäivän viettäjien ruuhkaan, josta ohi pääsy ei tahtonut onnistua.

Maalisuoralla lyhyt loppukiri, vaikka siinäkin pelkäsin jäätä. Nettona 1.31:47 on kelvollinen. Viime vuoden ajasta jäin lähes 2,5 minuuttia, mutta ei maailma siihen kaadu. Keli oli aivan eri ja tällä kertaa liukasteluun, varomiseen ja hipsutteluun kului useita minuutteja.

Ohjelmassa kymppi oli merkitty vauhdikkaaksi lenkiksi. Sitä eilinen ei ollut, mutta turvallisuus ja järjen käyttö edellä. Tärkeintä on, että sain liikkua ja sain ulkoiluttaa itseäni joulukuisessa Helsingin iltapäivässä. Itsekriittisyyden voin unohtaa, sillä talvi on talvi ja silloin on mentävä olosuhteiden ehdoilla.

Yksi kaveri pohdiskeli, että hän olisi laittanut nastat. Voi olla, että olisi ollut hyvä valinta. Kesätossut puolsivat paikkaansa 60 % reitistä, joten plussalle ehkä jäin. Nastoissa tuntuma alustaan on paljon huonompi kuin kesätossuissa. Se lienee syy, miksi en erityisemmin niistä välitä. Jos on valittava kahdesta pahasta pienempi eli juoksemattomuus talvella tai nastat, valitsen nastat. Vielä pahempaa olisi olla juoksematta.