sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tuhannen ja yhden kilometrin tarinat


Eilen sain kirjoittaa tuhannen ja yhden kilometrin tarinat. Siellä on luku loppiaisen pakkaslenkistä, jossa hörpittiin matkalla kuumaa glögiä. On tarina pitkäperjantain pitkiksestä, vappupäivän synttärilenkistä ja lenkkeilystä aurinkoisena juhannuspäivän aamuna vasta heräilevässä Helsingissä.

On luku helmikuisesta pitkiksestä, jossa Tapanilassa suunnittelimme naisporukan kesken lähtevämme selvittämään, missä lähistön taloista tehdään kerrassaan herkullisen tuoksuista ruokaa. Neljä nälkäistä naista huokailivat paistuvan lihan ja kermakastikkeen tuoksun perään.

On reipas lenkki, jossa kaveri sai kirjaimellisesti kiskoa mua perässään. Ei sujunut, niin ei sujunut. Kummallisesti aina tulin vedetyksi seuraavaan askeleeseen ja raivostuttava 40 minuuttia oli lopulta ohi. On aamuseiskalta juostuja minuutin vetoja suoralla, jonne oli loistava näkyvyys ties miten monesta aamukahvipöydästä.

Tarinoissa on hetkiä, joissa olen valmis toivottamaan sillä hetkellä oppaana juoksevalle hyvää matkaa jonnekin ulkoavaruuteen ilman paluulippua. Onneksi muutan mieleni, kun pahin koettelemus on ohi.

Tarinoiden luvuissa on lappujuoksuja, joista mieleenpainuvin tiivistyy sanoihin kuuma ja ylämäki sekä Teiskon maalaismaisemiin. On HCR ja eteen pöllähtäneeseen täysin uupuneeseen intialaisnaiseen kaatunut loppukiri. Luotin täysin kaverin taitoon pitää meidät turvallisella ja selvällä reitillä. Silti nenän edessä hetkittäin häälyvä möhkäle, jonka tiesin tuon naisen seläksi, sai himmaamaan. Rohkeus loppui kesken.

Tarinoiden mukana seuraa hämmennys siitä, mitä kaikkea olen matkan varrella saanut. Siellä on suuria tunteita laidasta laitaan. Siellä on ahdistusta, väsymystä ja loputonta kyllästymistä turhalta tuntuvaan tahkoamiseen. Siellä on huikeita onnistumisia, raikkaita aamulenkkejä, merenrantoja ja voimia antaneita hetkiä. Kramppien tai hengityksen totaalisen hyytymisen keskellä en muista, että muutakin voi olla. Onnistumisten ja kaiken hyvän keskellä vaikeudet unohtuvat ja katoavat taivaantuuliin.

Vuonna 2015 sain kirjoittaa maagisen tuhannen kilometrin merkinnän 20.12, kun kaverin kanssa kirmasimme märillä ja pimeillä jokivarren kävelyteillä katuvaloja ja jouluvaloja katsellen. Varmuuden vuoksi teimme ylimääräistä kierrosta, sillä emme halunneet, että tuhat kilometriä jää vajaaksi joitain satoja metrejä. Se olisi ollut liikaa.

Vuonna 2016 saman itselleni maagiselta tuntuvan luvun sain kirjoittaa aurinkoisena ja ihanan lämpimänä syyskuisena iltapäivänä 10.9. Sama jokivarsi näytti leppeässä lämmössä aivan erilaiselta. Hiekka rapisi, lähes tyyni joki eli elämäänsä ja rauhallinen pitkis kulki omalla painollaan.

Jotain olen vuoden 2016 aikana tehnyt eri tavalla ja systemaattisemmin. En usko, että ilman Harrin ja KU58:n juoksukoulun neuvoja olisin tässä. En usko, että ilman sitä hyvää, hyödyllistä ja ajoittain kerrassaan kamalaa Excel-taulukkoa olisin tänään kirjoittamassa tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita. Periksiantamattoman luonteeni kanssa olen taistellut Excelistä rivin ja sarakkeen kerrallaan. Olen selättänyt mörköjä ja välillä halunnut piilottaa koko taulukon.

Uuden luvun tarinaan saan kirjoittaa huomisaamuna toivottavasti raikkaan aurinkoisilla itäisen Helsingin rannoilla. Kun jälleen solmin tossujen nauhat, olen montaa kokemusta ja oppia viisaampi. Tiedän, että matka on pitkä eikä siinä voi kiirehtiä. Tarina saa tänä vuonna monta uutta lukua ja kenties työ antaa palkinnon, jolla saan jonkin haaveen muuttumaan todeksi.

Kanssani tarinoita ovat kirjoittaneet monet ystävät, kaverit, puolitutut ja satunnaiset kohtaamiset. lman heitä ei tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita olisi. Ilman samanhenkisiä ystäviä en olisi tänään tässä.

Eilisiltana tuhannen ja yhden kilometrin tarinoiden viimeinen luku päättyi lasilliseen Cavaa, jolla sankaritar skoolasi itselleen. Samalla sankaritar skoolasi kaikille mukana kulkeneille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti