Opiskelijan haastateltavana - tekeillä mainio opas

Olin eilen Lapin ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajaopiskelijan haastateltavana. Juoksemiseen tavalla tai toisella liittyneeseen rupatteluun saimme aikaa kulumaan lähes 45 minuuttia. On opiskelijalla melkoinen työ, kun litteroi haastattelut. Muistan työläyden elämästä gradua tekevänä opiskelijana, joka muutaman viikon ikäinen vauva sylissä litteroi tekemiään haastatteluja. Huh, sitä ei tule ikävä.

Opiskelija tekee opinnäytetyönään oppaan, jossa on tietoa näkövammaisen juoksijan oppaalle sekä ideoita näkövammaiselle juoksuharrastukseen. Oppaan tilaajana on Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry.

Opiskelija etsi haastateltaviksi näkövammaisia juoksuharrastajia ja näkövammaisten juoksuoppaita. Eilen kuulin, että näkövammaisia olisi kymmenkunta ja oppaita kuusi. Oppaana juoksevia mahtuisi hyvin mukaan. Muutamia olen houkutellut ottamaan opiskelijaan yhteyttä, vaan en tiedä, miten moni on viestiä laittanut.

Idea on loistava! Tällaista tietoa ei ole kootusti missään. Puskaradio on monesti ollut paras tietolähde, sillä toisten kokemuksista ammentaminen on antanut ainakin minulle vastauksia kiperiin kysymyksiin. Muistan, miten en kolmisen vuotta sitten edes tiennyt, miten sokeana voisin juosta. En ollut koskaan juossut opastuksessa enkä kyennyt keksimään, miten se voisi käytännössä onnistua. Tässä muiden kokemukset olivat korvaamaton tietolähde.

Opiskelijan kysymyksiin vastauksia pohtiessa huomasin, miten moneen asiaan olenkaan kiinnittänyt huomiota tietoisesti tai tietämättäni. Varusteista jutellessa ajattelin ensin sokkoliiviä ja opasliiviä ja heti perään Spibeltiä tai muuta tavaroiden säilyttämiseen sekä juomapullovyötä tai juomareppua.

Kun opiskelija puhui kengistä, tajusin, etten mielelläni juokse kengillä, joissa on korkeahko droppi. En halua juosta aivan vaimentamattomillakaan, joten keskitie lienee paras. Olen äärettömän tykästynyt NB:n kenkiin. Käytössä ovat jo toiset NB 890 -tossut, sillä ensimmäiset juoksin puhki tämän kesän aikana. Uutena ostin kokeiluun Vazee rushit, joilla olen juossut vasta muutaman lenkin. Ensivaikutelma vazeesta on hyvä, vaikka pitkien nauhojen kanssa olen hieman pulassa. Kun muistaisin kauppareissulle ottaa toisen tossun mukaan, saisin ostettua pirtsakkaan lohenpunaiseen väriin sopivat ja ennen kaikkea hieman lyhemmät nauhat.

Vazee paceakin kaupassa kokeilin. Ne eivät tuntuneet jalassa omilta. En tiedä, mikä oli pielessä, sillä tuntuma ei vain ollut hyvä. Kun laitoin jalkaan rushit, ero oli huomattava. Muita en sitten kokeillutkaan, sillä tiesin, että se on lopulta turhaa vaivaa, koska tulen ostamaan nuo rushit.

Kolmansina kenkinä käytän Adidaksen ultra boosteja. Jännä, että se on ainoa Adidaksen malli, joka istuu jalkaan. Muita olen kokeillut, mutta joko lesti on jalan päältä liian kapea tai droppi on liian korkea. Liian korkea droppi tekee olosta epävakaan. Vaikka kävelen useamman sentin korkkareilla, en juostessa voi kuvitellakaan laittavani jalkaani tossuja, joissa kantakorkeus on sellainen, että tunnen oloni epävarmaksi. Tuntuma alustaan katoaa jonnekin maan ääriin, jolloin askelkaan ei tunnu hyvältä. Lisäksi tunnen huojuvani jossain korkeuksissa ja pelkään taittavani nilkkani, koska olen liian kaukana maan pinnasta. Vaikea sanoa, onko tämä omalle askeleelle luontaista vai onko sokeudella jotain tekemistä asian kanssa.

Yhdet Asicsin Nimbuksetkin kaapista löytyvät. Juoksin niillä ekan puolimaran, mutta sen jälkeen ne ovat jääneet kävelykengiksi. Jalat tuntuvat norsun jaloilta, kun niitä yrittää nostella nuo jalassa. Kävellessä ovat tosi hyvät ja antavat kävellä pitkiä lenkkejä ilman kipeytyviä jalkoja.

Toinen jännä varustehuomioni liittyi talveen ja hetkeen, kun on pakko laittaa pipo. Kesällä en osaa juosta lippis päässä. Se ahdistaa ja kiristää. Ei auta, vaikka olisi miten kevyt juoksulippis.

Pakkasilla pää on pakko suojata - halusin tai en. Huomaan laittavani pipon, joka ei taatusti peitä korvia. Koen, että kuuleminen vaikeutuu merkittävästi, jos korvat ovat jonkin kankaan takana piilossa. Saman huomaan hattua tai huppua päähän laittaessa. En kerta kaikkiaan tykkää kävellä huppu päässä, vaikka se olisi toisinaan paras suoja viiltävää tuulta vastaan. Kuuleminen on niin tärkeä, että kuljen kenties tavallista pidempään paljain päin vain siksi, etten halua laittaa mitään päähäni. Aurinkoa ottaessa sentään hellehattu lähtee mukaan helposti. Kirjaa aurinkotuolissa lukiessa sillä saa sopivasti suojattua silmätkin eikä aurinkolaseja tarvitse kaivaa esille.

Juttelimme myös opastamisesta ja siitä, mitä tietoa matkan varrella tarvitsen ja mikä on kiva tietää. Jännästi oivalsin, miten iso merkitys on sillä, että kaveri kertoilee myös huomioita ympäristöstä. Ne voivat tulla ohi mennen muun rupattelun lomassa, kun kaveri näkee jotain itseään kiinnostavaa tai jotain, jonka tietää kiinnostavan minua. Kovissa treeneissä ja lappujuoksuissa opas saa harrastaa yksinpuhelua. Kuuntelen, vaan en vastaa. Paras kokemus tästä on vuoden 2015 Helsinki Street run, jossa oppaanani ollut Sanna rupatteli sujuvasti 2,5 tuntia. Läpi käytiin maisemia, politiikkaa, polkujuoksuja ja yksittäisiä huomioita kuten meidät ohittanut komea espanjalaismies.

Monenlaisia ajatuksia jäi haastattelun jälkeen pyörimään mieleen. Uteliaana odotan, millainen opas Rovaniemeltä valmistuu. Opiskelija lupaili, että ensi vuoden keväällä olisi valmista.