lauantai 6. elokuuta 2016

Mistä kaikki alkoi?


Tarina koululiikunnan vihaajasta liikkumista rakastavaksi on ollut pitkä. Jokaisen vaiheen uskon tarvinneeni, sillä ilman niitä en olisi nyt tässä.

Pienenä tyttönä leikin ja liikuin. Etenkin hiihtämisestä pidin ja saatoin hiihdellä läheisen koulun luona olevaa kilometrin latua tuntikausia. Äitini oli joskus jopa lähtenyt katsomaan, kun minua ei näkynyt takaisin kotiin. Hän löysi minut kiertämästä tuota latua kerta toisensa jälkeen, koska se oli kivaa.

Kauhistuttava koululiikunta


Koululiikunta ei ollut juttuni. Joukkueisiin tulin valituksi viimeisenä, koska oli pakko valita. Lähes kaikissa testeissä ja tuloksissa olin viimeisten joukossa. Liikuntanumero oli kutosen ja seiskan tienoilla koko peruskoulun.

Yläasteella tilanne vain paheni, kun liikunnanopettajaksi tuli paikallisen urheiluseuran valmentaja. Vain he, jotka kilpailivat, olivat jotain ja saivat opettajalta kannustusta. Me muut olimme massaa, jotka eivät tehneet mitään, vaikka miten olisimme yrittäneet. Telinevoimistelu oli kaikkein pelottavinta ja uinticooper kauhistus.

Luistelusta pidin ja välillä nautin siitä, kun sain käydä yksin juoksemassa kotinurkkien metsäisiä kävelyteitä. Pyöräily oli tapa siirtyä paikasta toiseen ja samalla mukavaa tekemistä. Kesäisin pyöräilimme kavereiden kanssa uimaan.

Vuodet kokonaan liikkumatta


Sokeuduin yllättäen 16-vuotiaana, jolloin liikkuminen jäi kokonaan. Lukion liikunnan kursseista on todistuksessa suoritusmerkintä. Vanhojen tansseihin osallistuin ja nautin tanssiharjoituksista. Joskus nuorena olisin halunnut tanssia, vaan ei maalla ollut sellaiseen mahdollisuuksia.

Ilman liikuntaa meni useampi vuosi, kunnes opiskeluaikana keksin kurkistaa sisään kuntosalin ovesta. Muutaman vuoden kävin pari kolme kertaa viikossa salilla. Mitenkään systemaattista ei salitreeni ollut, mutta huomasin sen auttavan muun muassa opiskelijan selkäkipuihin. Salin ovi sulkeutui, kun tulin raskaaksi ja poikani syntyi. Kuvittelin, että tämä vaihe oli nyt tässä ja liikun sitten eläkkeellä.

Pelastava ryhmäliikunta


Meni useita vuosia, koska ei ollut aikaa eikä kiinnostusta muuhun kuin kävelyyn paikasta toiseen. Ei ollut mahdollisuuksia lähteä, sillä työt ja pojan kanssa touhuaminen veivät kaiken ajan. Kiersin ympyrää koti-työpaikka-ruokakauppa.

Kymmenisen vuotta sitten erään kaverini houkuttelemana lähdin katsomaan SATSin ryhmäliikuntatarjontaa. Tästä oli puhuttu moneen kertaan, vaan kynnys lähteä katsomaan oli tosi korkealla. Eniten mietin, pääsenkö sokeana mukaan ja huolitaanko minua ryhmäliikuntatunneille. Entä jos en pysykään kärryillä siinä, mitä tunneilla pitää tehdä? Entä jos olen jälleen se huonoin, joka ei osaa?

Vastaanotto SATSilla oli ihana. Yllätin itseni liittymällä jäseneksi ja käymällä satunnaisesti eri tunneilla. Ensimmäinen vuosi meni joten kuten ja välillä tunsin maksavani aivan turhasta. Saliohjelmankin sain, mutta ei sitäkään tullut kovin montaa kertaa tehtyä. Hain itseäni ja liikuntakärpästä, joka tuntui pyörivän jossain juuri ja juuri käden ulottumattomissa.

Loppuvuodesta 2007 tapahtui jotain. Yhtäkkiä huomasin nauttivani liikkumisesta ja odottavani, koska ehdin jonnekin tunnille. Kävin bodypumpissa, cyclingissä ja satunnaisesti muilla tunneilla. Venyttely ja kehonhuolto olivat toisarvoisia, kunhan tuli kuuma ja tunsin tehneeni jotain.

Pelottava juokseminen


Reilut kolme vuotta sitten muutaman kaverin kanssa tuli puhetta juoksemisesta. Salakavalasti ajatus houkutteli. Varovasti kävin kokeilemassa juoksumatolla, miltä se tuntuisi. Kävin jopa muutamilla indoor running -tunneilla. Kivaa ja ei niin kivaa - ristiriitainen fiilis.

Syksyllä 2013 kaksi työkaveria perusti juoksukerhon, jonka ideana oli saada ihmisiä innostumaan juoksemisesta ja antaa matalan kynnyksenmahdollisuus kokeilla. Sydän hakaten lähdin katsomaan, mihin olen päätäni laittamassa. En ollut juossut yli 25 vuoteen kuin korkkarit jalassa johonkin kulkupeliin ja työpaikan käytävällä kohti seuraavaa palaveria. En ollut koskaan juossut opastuksessa enkä tiennyt, miten se edes tapahtuu. Ne Naisten Kympit, joilla olin ollut, olin kävellyt.

Olin perua moneen kertaan ensimmäisen juoksukerhon lenkin. Silloin työhuoneeni seinänaapurina ollut työkaveri muistaa yhä, miten olin kääntyä takaisin vielä käytävältäkin ja ilmoittaa, etten tule. Se, että kaikesta hirvityksestä huolimatta lähdin, oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.

Ensimmäisellä lenkillä jaksoin hädin tuskin juosta pari minuuttia, jonka jälkeen oli käveltävä ainakin tuplasti sama aika. Sain opetella rauhassa, miten opaslenkin kanssa juostaan ja vahvistettua uskoa siihen, että tämäkin on mahdollista. Muistan varmasti loppuikäni torstain 5.9.2013, jolloin otin ensimmäiset juoksuaskeleet oppaan kanssa.

Vuoden verran kävin lenkeillä pari kertaa kuussa. Talvella pakkanen ja sitkeä flunssa toivat monen viikon lenkkitauon. Kesälomalla 2014 jotenkin oudosti päädyin lupaamaan, että lähden katsomaan, miten jaksaisin juosta varttimaratonin eli 10,55 km. Hirvitti, mutta ilmoittauduin Vuosaarijuoksuun. Koska tavoite oli asetettu, elokuulla aloin etsiä juoksuoppaita, jotta voisin lenkkeillä säännöllisemmin ja useammin.

Tuli syyskuu 2014 ja tuli Vuosaarijuoksu. Selvisin hengissä ja viimeistään tuolloin olin myyty. Tiesin, että tätä pitää saada lisää ja tässä on juttu, jota haluan tehdä. Syksyn aikana elämääni ilmaantui lisää ihmisiä, joiden kanssa saatoin käydä lenkeillä. Opin nauttimaan vesisateesta ja talven tullen opin juoksemaan pakkasessa. Opin nauttimaan hiekan ratinasta tossujen alla ja tunteesta, että saan liikkua ja saan juosta.

Tuolle tielle olen jäänyt ja sitä matkaan eteenpäin askel ja unelma kerrallaan. Koetan muistaa, että liikun itselleni, en kenellekään toiselle.

Videoklippi oppaan kanssa juoksemisesta


Jos haluat nähdä, miten oppaan kanssa juostaan, katso näkövammaisten nuorten tekemä videoklippi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti