lauantai 22. huhtikuuta 2017

Länsiväyläjuoksun huono karma


Kolmesti olen aikonut osallistua Länsiväyläjuoksun pidemmälle matkalle ja vain ensimmäisellä kerralla olen onnistunut. Haikeilla mielin katselin klo 13.15 kelloa ja ajattelin lähtölaukauksen pamahtavan Otaniemessä. Näillä minuuteilla matkaa olisi jäljellä 5-6 km, jos kaikki olisi mennyt suunnitelman mukaan. Haikeaa, vaikka pahin pettymys on laantunut.

Aivan en ole vielä selättänyt fiilistä, joka liittyy huvittamattomuuteen. Jos kuka omin päin juoksentelemaan pystyvä olisi erehtynyt sanomaan mulle viime päivinä, ettei huvita lähteä lenkille tai ei huvita lähteä lappujuoksuun, olisin todennäköisesti saanut infernaalisen hepulin. Etenkin, jos perusteluna olisi ollut vain se, ettei huvita tai sataa vähän vettä eikä siksi huvita. Huvittamattomuus voi kertoa jostain tärkeästä, joka on noteerattava. Se voi myös olla hyvä tunne, joka viestittää, että on pysähdyttävä. Mulle nämä näkökulmat olisivat viime päivinä olleet täysin merkityksettömiä, vaikka järki tiesi niiden olemassaolon. Oma motivaation puute ja totaalinen kyllästyminen pään iskemiseen päin seinää oli niin hurja, että se olisi voittanut järjen äänen ja ymmärryksen, jota kaiken muun tunneryöpyn alla on.

Tunnelmia 2015 Länäristä


Toissakeväänä juoksemani Länärin 17,3 km oli siihen asti elämän pisin lappujuoksu enkä oikein tiennyt, mitä matkalta odottaisin. Reitti ei ollut helpoimpia ja välillä epäilimme Sailan kanssa, ettei näistä ylämäistä tulla ikinä alas. Tuntui, että nousimme, nousimme ja nousimme. Välillä tasaisia pätkiä ja jälleen ylöspäin.

Reiluun kymppiin matka meni mukavasti. Sen jälkeen kramppasi ja voimat alkoivat vähitellen loppua. Kävelypätkiä ja ajatusten virittämistä maaliin. Jos olisin ollut yksin matkassa, olisin jättänyt kesken 15 kilsan kohdalla. Siinä oli täydellinen seinä eikä mitään motivaatiota jatkaa. Saila sai puhuttua askel askeleelta eteenpäin ja lopulta näkyvissä kyltti, jossa oli ihana luku 17 km eli maaliin noin 300 metriä. Sen kyltin kohdalla myös kaveri, joka oli tullut maaliin paljon aikaisemmin. Hän lähti juoksemaan loput sadat metrit meidän kanssa ja jostain ihmeestä rutistin voimia pieneen kiriin Otaniemen kentällä. Kaikista vaikeuksista huolimatta maalissa tunsin itseni voittajaksi.

Viime vuonna pohdin, että kokeilisin, miltä reitti nyt tuntuu. Ei onnistunut, sillä sairastuminen vei oppaaksi lähdössä olleen kaverin enkä saanut uutta tilalle. Kyllä Merituuli koetti selittää tropit saatuaan, että hän tästä vielä. siihen ilmoitin jyrkkänä päätöksenä, etten huoli häntä mukaan. Kukaan ei juokse sairaana!

Vuoden 2016 osallistumisen siirto tälle vuodelle ja kohti uutta yritystä. Uskomaton epäonni vainosi jälleen, sillä nyt oppaaksi oli lähdössä toinen kaverini, joka sairastui alkuviikosta. Jälleen kyselyjä, jos kenen kalenteriin sopisi. Osa oli töissä, osalle matka oli liian pitkä, osa juoksi itse ja osa juoksi itse jossain muualla tai ainakin huomenna Helsinki spring marathonilla. Hyvä on, minä luovutan. Ei sitten!

Odotus näyttää nyt päättyneen


Ratkaisun oppaanmetsästyksestä tein torstaiaamuna klo 6.58, kun solmin eteisessä tossujen nauhoja. Oli päätettävä, mitä juoksen aamulenkkinä. Alkuperäinen ajatus oli kevyt 50 minuuttinen, jossa ihan muutama reipas pätkä vauhtia testaillen. Oli päätettävä, odotanko vielä opaskuvion järjestymistä vai päätänkö odotuksen päättyneen. Vaaka kallistui jälkimmäiseen ja pikaisesti kehittelin aiempien treeniviikkojen pohjalta reippaan, jonka juoksisin ihan just. Ovi auki ja nenä kohti aurinkoista aamua.

Verkkailin poikkeuksellisen pitkään, sillä vasta kolmen kilsan jälkeen Tapaninvainion uimarannan sillalla tunsin olevani sopivan hereillä kokeilemaan, lähtisikö punatukkaisesta tytöstä jotain irti. Jalat olivat koko matkan olleet tosi raskaat ja etenkin etureidet tuntuivat haloilta. Käännös jokivarteen. Nenä kohti kaukana edessä olevaa Vanhankaupunginkoskea ja askeleeseen ripaus lisää vauhtia. Ei! Ei! Vastatuuli! Mitä olen tehnyt saadakseni heti seiskan jälkeen aamulla reippaamman lenkin ja koko reippaan osuuden vastatuuleen? Kuka on sanonut, että olen tällaista pyytänyt? Teki mieli kirota ja irvistellä, vaan päättäväisyys ei antanut periksi himmata takaisin pk-vauhtiin. Hammasta purren tappelin 30 minuuttia ja sain edes kohtalaisen vauhdin aikaan. Reippaan kilsat pyörivät 8:26-8:36 välissä, mikä oli kelvollinen ajatellen kellonaikaa ja innolla puhkuvaa vastaista. Muita liikkujia oli paljon. Etenkin sinitakkisia pyöräilijöitä oli lähes ruuhkaksi asti. En ymmärrä, miten kaikilla fillaroitsijamiehillä oli torstaiaamuna sininen takki.

Muutama vastatuulikilsa lisää


Eilen lähdin töiden jälkeen pitkikselle. Sen osasin mitoittaa oikein, sillä ohjelmaan oli vahingossa jäänyt myös pitkis, vaikka olisi ollut Länäri-viikko. Ulkona arvoin, mikä suunta olisi tuulen kannalta edes kohtalaisen mukava. Aikaa olisi tuhlattavana 140 minuuttia, joka tarkoittaisi jotain vähän reilua 15 kilsaa. Jokivartta jälleen kohti Tapaninvainiota ja alusta lähtien Tuomarinkylän kartanonpuolelle, jos siellä olisi suojaisempaa. Ei ollut, vaan tuntui, että vastassa on tiiliseinä.

Tuulen voima oli hurja. Välillä tuntui, että huojun puolelta toiselle, kun koetan iskeä vastaan ja voittaa tuulen voimat. Kohina oli niin kova, ettei tahtonut kuulla, jos takaa tuli ihminen. Onneksi pyöräilijät soittivat kelloa, jolloin heidät oli helpompi huomata.

Sorsia laskeutumass auimaan Tapaninvainion uimarannalta. Toki sorsienkin on päästävä rannalta eikä mistä tahansa. Haltialan silta ja matka jatkui. Kartanonkoskella kiersimme metsäalueen, joka lienee Tammiston luonnonsuojelualue. En ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan, vaan Google tiesi sen olevan Vantaan ensimmäinen luonnonsuojelualue, sillä se on suojeltu jo vuonna 1946. Metsässä kasvaa ainakin tammia, lehmuksia, vaahteroita ja pähkinäpensaita. Jokin polkukin metsän halki meni, mutta sinne ei tohdittu lähteä. Uteliaisuus jäi kalvamaan, joten polun voisi joskus käydä kurkkaamassa vaikka kävellen.

Pieniä pätkiä juoksimme tyynessä ja auringossa. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut puskea eteenpäin. Jälkikäteen katselin datasta, missä kohdassa oli ollut täydellinen tuulensuoja. Ero näkyi vauhdissa selvästi.

Lopulta takaisin Haltialan sillalle, joenhaaran ylitys katujen kautta, Siltamäki, Tapaninvainio ja lopulta pääradan alitus näkyvissä. Mittari hihkaisi, että matkaa olisi taitettava vielä reilut 12 minuuttia. Pikaisesti ynnäilin, mistä saisi sopivan pätkän. Lopulta juostiin seuraavalle sillalle ja sieltä takaisin. Vanhan junasillan nurkilla kasoittain sorsapariskuntia ja joella jopa yksi meloja tuulta uhmaamassa. Parkkipaikalla mittari hihkaisi 16 kilsaa ja kuutisen minuuttia ylipitkän ajan. Helpotus, että retki oli ohi. Olin liikkeellä turhan huonolla syömisellä ja pari kolme vikaa kilsaa pohkeissa alkoi tuntua kramppien oireita. Kovin pitkään en olisi pärjännyt, sillä vesi ja urkkajuomakin oli jo juotu. Kotona sauna, jossa väsyneet jalat hetkeksi kohti kattoa ja loppuilta lepoa. Pojan kanssa katsoimme elämämme ensimmäisen Vain elämää -jakson, sillä poika halusi nähdä Olli Lindholmin päivän. Yö-fanin olen tuosta abiturientista onnistunut kasvattamaan.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lepopäivä ilman mitään ylimääräistä


En muista, koska olen pitänyt päivän, jolloin en liiku enkä tee mitään ylimääräistä. No, en tiedä, lasketaanko pyykinpesu ylimääräiseksi vai ei. Hetken leikin ajatuksella, että lähden Itiksen Elixiaan (eli yhä mun ajatuksissa SATSille) testaamaan yhtä mulle vierasta yoga-tuntia. Järki voitti ja jätin menemättä.

Olen ollut tosi väsynyt. Siihen on monia syitä, mutta taatusti pääsiäisen aikaan omin jaloin ulkoillut 41 kilsaa ovat yksi. En malttanut olla eilen aloillani, vaan kyselin kaverin pitkikselle. Aamun auringossa käytiin Arabianrannassa kurkkaamassa merta ja kierrettiin lopulta taloa, jotta saatiin tasan 13 kilsaa. Eihän sitä voinut jättää muutamaa kymmentä metriä vajaaksi. Oli ihanaa päästä reiteille, joille ei ole olut asiaa lähes puoleen vuoteen. Vaikka lähtiessä mittari näytti pakkasta, aurinko toi keväisen tunteen.

Lauantain kävely olisi riittänyt viikon pitkäksi, vaan ei mieli malttanut. Vasta eilisen lenkin jälkeen tunsin, että Länsiväylää varten on kaikki tehty. Olisin ollut aivan valmis juoksemaan jo nyt. Illalla tuntui, etten millään malta odottaa lauantaita. Hassua, sillä yleensä olen hermoromahduksen partaalla ja haluan peruuttaa koko osallistumisen. Tämä on aivan uusi tunne. Mitähän se tietää? Ennen Kaarinan puolikasta olin tosi luottavainen ja siellä homma meni hyvin. Uskaltaisinko ajatella, että lauantainakin kaikki menee riittävän hyvin?

Pääsiäismaanantain aamuun heräsin aikaisin ja nautin tunteesta, että on vielä vapaapäivä. En viitsinyt nousta, vaan nappasin kesken olleen Clive Cuslerin Hyökyaallon ja uppouduin kiinalaisten pahisten, kiinalaisten laittomien siirtolaisten, kansallisen merentutkimuslaitoksen ja Dirk Pitin maailmaan. Oli ihana maata sohvalla hiljaisessa talossa ja tietää, ettei just nyt tarvitse nousta.

Päivän aikana luin kirjan loppuun ja ehdin jo penkoa seuraavaa. Pohdinnassa on, aloitanko Sandra Brownia, Ann Cleavesia vai jotain ihan muuta. Onneksi päätös on edessä vasta parin tunnin kuluttua nukkumaan mennessä.

Voimat olivat aivan poissa. Tuntui, etten jaksanut puristaa kättä nyrkkiin, kun vain väsytti. Nukahdin päivän aikana useampaan kertaan ja tuntui, etten jaksa edes liikkua. Iltaa kohden olo on vähän kohentunut ja tuntuu, että voimia on palannut takaisin.

Päivällä katselin ikkunasta ja pohdin kävelylenkkiä. Pohdin, jos kysyisin jotain kaveria seuraksi. Pohdin ja päätin, ettei tänään. Kropan voimattomuus kyllä tiesi, että lepopäivä on otettava just tähän hetkeen. Huomenna ja torstaina lyhyet lenkit ja torstain lenkillä kiihdyttäen muutamia lyhtypylväiden välejä. Jonain aamuna uimaan ja ainakin nyt tuntuu, että kävisin huomisaamuna tekemässä kevyen salitreenin ennen töitä. Onneksi voi päättää vasta aamulla, mitä haluankaan tehdä.

Mun on ollut välillä vaikea ottaa lepopäiviä. Usein olen ottanut sen vasta just tässä tilanteessa, kun ei ole enää voimia tehdä mitään. Väkisin en ole lähtenyt yrittämään, vaan olen osannut hellittää hetkeksi ja vain olla. Palautumista voisin taatusti harjoitella paremmillakin keinoilla. Kun katson elämän kokonaiskuormitusta, veikkaan palautumisen jäävän liian pieneksi. Toisaalta liikkuminen on se, joka antaa voimia ja tukee monia muita asioita. En käsitä, miten olen joskus osannut olla liikkumatta. En käsitä, miten olen osannut olla vain sisällä, kun yksi parhaista asioista on kipaista lenkkarit jalassa ulos.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Selkä parempana ja reippaampiakin lenkkejä


Pitkään vihoitellut selkä ja pakara ovat olleet pari viikkoa täysin oireettomia. En tahdo uskoa todeksi, että raihnaisakan elämä voisi olla taaksejäänyttä ja tästä voisi olla suunta kohti kesää. Yhä on vaikea ymmärtää, minkä ihmeparantumisen selkä ja pakara kokivat Kyproksen työmatkalla. Ainakaan paljosta liikkumisesta ja vähästä istumisesta tuo paraneminen ei saanut voimia, sillä Kyproksella kumpikaan noista ei toteutunut.

Viime viikolla rohkaistuin juoksemaan ensimmäisen reippaan. Varovasti ajattelin, että jos vartin tai jos vähän enemmän. Ohjelmassa luki 35 minuuttia, mutta Harri teki vaihtoehtoisen ohjelman, jossa reippaampien minuuttimääriä oli vähennetty. Tämä vain siksi, ettei iske stressi, jos en pystykään.

Sailan kanssa lähdettiin Vantaanjoen varteen ja haikailin parista 8:00 kilsasta. Lämmiteltiin vartin verran, jonka jälkeen kokeilin, miltä askel tuntuisi. Päätin, että menen 20 minuuttia ja sitten 5 minuuttia kerrallaan kohti 35 minuuttia, mutta vain sillä ehdolla, ettei pakaraan eikä selkään satu. Musat korvissa ja Sailan rupattelua kuunnellen homma eteni melkein kuin unelma. Minuutit kuluivat - 16 minuuttia, 19 minuuttia ja Saila kysyy, mitä tehdään. Jatkuu! 22 minuuttia, 23 minuuttia, jolloin päätin, että 30 menee. Tuli 27 minuuttia, tuli 28:40, jolloin päätin, että hamaan loppuun asti eli ei tässä enää himmata.

Viimeisillä minuuteilla kiristettiin vauhtia ja katsottiin, mitä punatukkaisesta tytöstä irtoaisi. Yllätys oli melkoinen, kun reippaan osuuden keskari oli 7:51 ja lopun kirissä kovimmaksi vauhdiksi irtosi 6:28. Hymyilin päiväkausia tuon jälkeen. En voinut uskoa, että jonain päivänä lenkki voisi kulkea kuin unelma. Aurinko paistoi, tuuli lennätti pölyä ja loppuverkassa mua vain hymyilytti. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tosiaan tarvitsin tuon.

Tämän talven viimeinen vai ensi talven ensimmäinen lumisadelenkki?


Kiirastorstaiaamuna ahkeroin tämän viikon reippaan. Pihalta olin pyörtää ympäri, kun nenänpäähän leijaili lumihiutaleita. Epäilin, etten sittenkään ollut hereillä - ei voi enää.

Jokivarren hiekkatie oli lumikerroksen peitossa. Lumi narisi tossujen alla ja puusillat olivat petollisen liukkaita. Tunsin, etten herää millään. Herätyskellon soidessa olin jonkin unimaailman vankina ja ylösnouseminen tuntui kerrassaan tahmealta. Kolmisen kilsaa mentiin rauhakseen, vaikka jälkikäteen katselin, että kilsa kilsalta vauhti oli kiihtynyt. Tapaninvainion uimarannan sillalla päätin, että sillan jälkeen kokeilen, onko kroppa tässä maailmassa.

Vauhtia tossuihin ja matkaan. Jälleen päätin, että jos se 20 minuuttia menee, olen tyytyväinen. Vauhti oli hitaampi kuin edellisellä reippaalla ja syke oli lähteä taivaisiin. Kolme kilsaa meni hujauksessa ja sisu ei antanut myöten lopettaa. Ei kyllä tuntunut niin ikävältä, että olisi ihan oikeasti tehnyt mieli lopettaakaan. Ajankulua seuratessa tajusin, että kohta tulee kiire töihin. Lopulta reippaasta taisi tulla noin 33 minuuttinen ja loppuverkasta vähän turhan lyhyt. Dataa katsoessa huomasin, että jälleen olin tehnyt kiihtyvän reippaan, kun ekat kilsat kipaisin 8:24 keskarilla, olin vikaan saanut keskariksi 8:05. Tyytyväinen saatoin olla, sillä aamuseiskalta lumisateessa ei ollut kaikkein hurmioitunein juoksufiilis.

Minne tuuli kuljettaa?


Kysymystä pohdimme kaverin kanssa maanantai-iltana, kun lähdimme extemporelenkille kohti Vanhankaupunginkoskea. Ajateltiin, että siellä voisi olla hieman tuulensuojassa, kun ei ole peltoaukeita. No, ajatella saa kaikenlaista. Onhan seinää päin juokseminenkin juoksemista - tai jotain puskutraktorin hommaa muistuttavaa puuhaa. Tuuli puski vastaisena koko matkan. Vasta nenän kääntyessä takaisin Savelaa kohti helpotti ja saattoi nauttia tuulen viemästä.

Kaveri katseli jokivartta ja päätteli, ettei yhdelle huonolta tienpätkältä vaikuttavalle ole asiaa. Hmmm... Sain kunnon ylämäkilenkin kun kivuttiin, kivuttiin ja vielä vähän kivuttiin. En tarkkaan tiedä, missä ylämäissä käytiin ja mikä huikean jyrkkä mäki tepsuteltiin alas. Syke nousi ja jaloissa tuntui, vaan hyvää se teki.

Kotipihan kulmilla pohdiskelin, tuleeko taivaalta muutama vesipisara. Ei kai... Ei enää tunnu - ei täällä mitään sada. Tuulee vain. Kotona suihku ja suihkun jälkeen puhelin piippaa. Kaveri laittaa viestiä "Katso ulos. Oli meillä tuuri!". Kaatosade oli alkanut ehkä vartti sen jälkeen, kun olin sisällä ja kaveri autossa. Hän oli päässyt parkkikselta kuivana kotiin, mutta ei ollut monesta minuutista kiinni.

Pääsiäislenkki Haltialaan


Eilen oli aikeena juosta viikon pitkis, joka olisi viimeinen ennen Länsiväyläjuoksua. Ystävällä oli pieniä flunssanoireita, joten ei lähdetty riskeeraamaan mitään. Lämpömittari näytti -2,5 ja mulla oli kesäisempiä juoksuvaatteita käden ulottuvilla. Poika nauroi mulle, kun etsin pipoa ja manasin, että olen jo laittanut talvijuoksuvaatteet yläkaappiin perimmäiseen nurkkaa. Hanskoja ja buffeja oli, mutta pipoa jouduin tosissani etsimään. Lopulta se ei pysynyt päässä kuin kilsan verran, mutta olipahan mukana.

Pitkäperjantain auringossa noin 70 minuuttia oli paras aloitus päivälle. Mua olisi juoksututtanut ja huomasin, etten olisi millään malttanut lopettaa. Järki sanoi, ettei flunssaoireilla leikitä eli kotipihaan mars. Aika metka tunne lopettaa lenkki, kun jalat vain veisivät ja mieli ei millään asettuisi aloilleen.

Viime viikonloppuna olimme muutaman kaverin kanssa viesteilleet pääsiäispyhien kävelylenkistä. Eilisiltana laitoin viestiä ja kyselin naisten aikatauluja. Keskipäivän korvilla meitä lähti neljä naista kohti Haltialaa ajatuksena rupatella, kävellä, ehkä kahvitella ja nauttia rauhallisesta menosta.

Välillä muutama lumihiutale leijaili maahan. Tuuli oli paikoittain hyinen eivätkä kaapin perukoilta kaivamani talvijuoksutrikoot olleet yhtään liikaa. Joella oli muutama meloja ja etenkin fillaroitsijoita oli paljon. Mieleen jäi yksi sinivalkoinen meloja, joka näytti aivan Suomi 100 -tunnelmissa olevalta.

Haltialassa väkeä riitti. Paljon lapsia, jotka olivat ihmettelemässä poniratsastusta, hevoskärryajelua ja varmasti lampolan pieniä karitsoja. wanhan pehtoorin terassi oli auki ja istahdimme kahvimukien ääreen. Ei ollut aivan terassikeli, vaan ensimmäinen terassihetki kesässä 2017 on istuttu. Kuuma kahvi lämmitti ja munkki maistui, kuten ennenkin. Montaa hetkeä ei terassin korituoleilla istuttu, kun alkoi tuntua viileältä.

Oli ihanaa olla liikkeellä ilman mittaria ja ilman mitään vauhtien tuijottamisia. Käveltiin reippaasti ja ainakin mulle reissu oli päivän parhaita paloja. Niin, helppo oli lähteä ilman mittaria, kun tiesin, että edestakaisin Haltialaan kilsoja tulee noin 12. Yhden kaverin mittari vahvisti muistikuvani, sillä se näytti matkaa tehdyn 11,7 km.

Päiväkävely oli mulle muistutus siitä, miten ihanaa voi olla tehdä lenkki myös kävellen. Yksin valkoisen kepin kanssa kävelyvauhti on väistämättä hitaampi, mutta seurassa askeleessa on reippautta. Vähintään yhtä tärkeää kuin liike oli kavereiden seura ja voima, jota siitä sain.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kesäpiipahdus Kyproksella


Kesäaikaan siirtymisen kunniaksi herätyskello piipitti keskellä yötä ja nenä kääntyi Lufthansan lentoa kohti. Käväisin maaliskuun lopulla neljän päivän työreissulla Kyproksen pääkaupungissa Nikosiassa. Iso osa ajasta kului Euroopan neuvoston konferenssissa, jossa julkistettiin Euroopan vammaisstrategia vuosille 2017-2023 sekä keskusteltiin ihmisoikeuksista ja niiden toteutumisesta.

Hetkittäin mieli halasi shortsilenkille, vaan ei sellaiseen ollut oikeasti aikaa eikä edes opasta. Olin reissussa työkaverin kanssa ja teimme kävelylenkkejä ajan salliessa. Onneksi emme mahtuneet konferenssivieraille kaavailtuun hotelliin, joka oli keskellä ei mitään, vaan majoituimme aivan Nikosian vanhan kaupungin keskellä. Parvekkeeni alla oli kävelykatu ja kaikki oli suoraan nenän edessä. Pohjois-Kyproksen rajavyöhykkeellekään ei ollut kuin muutama sata metriä.

Nikosia on saaren keskiosassa Pedieos-joen rannalla. Joki meni jossain reilun kilometrin päässä hotellilta, joten sinne asti ei ollut aikaa kävellä. Kaupunki on tosi vanha, sillä siitä on tullut saaren pääkaupunki jo 900-luvulla. Vanhassa kaupungissa tunnelma ja kaikki heijasteli menneisyyttä ja mielikuvituksessa saatoin nähdä ratsujen laukkaavan pitkin kapeita kivettyjä katuja. Saatoin nähdä ihmiset askareissaan ja tuntea ajan pysähtyvän jonnekin historian hämäriin.

En tiedä, mikä vanhoissa kaupungeissa viehättää. Olen aivan lumoutunut esim. Lissabonin, Rodoksen tai Funchalin vanhasta kaupungista eikä Tallinna tai Tukholmakaan paljon suosikeilleni häviä. Toisaalta sydämessä sykkii ikuinen ihastus New Yorkiin ja Reykjavikiin, jotka ovat aivan jotain muuta. Samaa paloa tunnen Lanzaroten karua kauneutta kohtaan.

Jäin miettimään, millaista olisi asua Nikosiassa edes tovi. Keskikesällä - kiitos ei. Entä keväällä, jolloin kaikki on vihreää ja raikasta, kun kesän helle antaa odottaa itseään? Entä syksyllä, kun kesä luovuttaa vähitellen otettaan ja paahtava helle muuttuu lempeäksi syyspäiväksi? Ehkei kyproslainen elämäntyyli sopisi pohjoismaiseen säntillisyyteeni, mutta ei se estä haaveilemasta.

Pohjois-Kyproksella käynti oli ehkä kerran elämässä -tilaisuus, johon halusin tarttua. Neljä suomalaisnaista käveli YK:n valvoman vihreän linjan yli aurinkoisena aamuna ja kierteli pari tuntia ihmettelemässä. En muistanut, että Pohjois-Kypros on julistautunut itsenäiseksi 1983 ja Turkki miehitti tuon alueen jo vuonna 1974. Ilmeisesti tämä kaikki juontaa juurensa jo 1960-luvun alkuun, jolloin Kypros itsenäistyi Britannian vallan alta.

Tunnelma oli rauhallinen - rauhallisempi kuin varsinaisen Kyproksen puolella. En ollut koskaan käynyt moskeijassa, joten en tiennyt, mitä odotin, kun kävelin sisään valtaisaan kauniiseen moskeijaan. Sisällä oli rauhallista, turistit kulkivat hiljakseen edestakaisin ja taustalla kuulunut iäkkään miehen koraanin luku tuntui meditatiiviselta. Aika pysähtyi hetkeksi ja rauha hiipi ajatuksiin.

Kauppahallissa saimme kierrellä ilman ruuhkaa ja ihmetellä hedelmien, vihannesten ja monien paikallisten tuotteiden tarjontaa. Pienestä puodista matkalaukun täytteeksi lähti muutamaa erilaista teetä ja maistiainen turkkilaista kahvia. Tosiaan, se on yhä maistamatta. Pääsiäisenä on ehkä hyvä hetki testata, mitä siitä pidän.

Konferenssi oli istumismaraton ja matkustamisessa riitti istumista. Pelkäsin, mitä selkä ja pakara tuumaa moisesta huvista. Ehkä olen allerginen Suomelle, sillä molempien oikuttelu päättyi kuin seinään. Työkaverille huokaisin, että mun on lähdettävä maanpakoon, jos kipeytyvät Suomeen palatessa. Toistaiseksi kaikki on kunnossa ja olen jopa saanut juosta hieman ripeämpiä lenkkejä kivutta.

Jotain mieleen jäi kaihertamaan, sillä haaveilen paluusta Kyprokselle. En tiedä, haikailenko turistikohteiden perään - tuskin. En myöskään haikaile sinne keskikesällä. Jälleen kerran huokaan, miksi ei ole sen verran liikkumisnäköä, että voisin tepastella koneeseen ja lentää joksikin aikaa milloin minnekin maailman ääriin. Just nyt lentäisin Larnacaan, ajaisin Nikosiaan ja eläisin siellä hetken. Nauttisin vapaudesta ja kurkkisin uusiin asioihin. Sen jälkeen palaisin arkeen ja uusia kokemuksia rikkaampana kulkisin päivän kerrallaan kohti seuraavia seikkailuja.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Aurinkolenkkejä ja reippaamman testailua


Muutamalla viimeisellä lenkillä on ollut uskomaton tuuri. Viime viikon perjantaina koko päivän satoi, vettä tuli taivaantäydeltä ja oli synkän harmaata. Kruununa oli kova tuuli, jonka avulla olisi voinut lentää jonnekin.

Olin sopinut avustajani kanssa lenkistä töiden jälkeen. Kauhistuneena katselin ulos ja mietin, ehdinkö juosta kymmentäkään metriä, ennen kuin olen läpimärkä. Puoli viiden maissa kipaisin työpaikan ovesta ulos. Mitä? Eihän täällä sada! Vesisade oli loppunut puoli tuntia aikaisemmin ja taivas näytti kirkastuvan. Parin kilsan jälkeen aurinko kurkisti pilvien takaa ja oli seurana loppulenkin.

Seuraavana päivänä totuus paljastui, kun hipsuttelin 14 kilsaa harmaassa ja välillä tihkusateisessa iltapäivässä. Kun Tapanilasta kurvasin Malminkaarelle, tuntui, ettei enää tätä. Salaa olin toivonut Malminkaaren taaplaamisen olevan tältä talvelta ohi. Jokivarsi näytti siltä, että siellä tarvitsisi kanootin, joten ei auttanut. Malminkaarta menimme etappi kerrallaan: Malmin kenttä, Nova näkyy, viimeinen sillan alitus ja Kehä näkyy. Kummasti se loppui, vaikka alussa epäilytti. Lenkin lopussa oli pakko kiertää korttelia, koska kilsojen tasaluku oli liian lähellä. Kyllä olivat metrit pitkiä, kun Sports tracker ei vain hihkaissut tasakilsaa, vaikka miten odotin.

Reippaamman testailua


Tiistaina juostiin Merituulin kanssa reippaampi reilu kymppi. Eivät selkä ja pakara anna juosta kovempaa. Mentiin likimain mun puolimaravauhtia ja vähän sitä hitaampaa ja pakarassa tuntui jo lenkin aikana. Ja yllätys yllätys - Merituuli raahasi minut ensin Malminkaarelle. Armahti sentään Malmin jälkeen ja kiepautti jollekin mulle tuntemattomalle hiekkatielle. Oli ihanaa, kun nurkat olivat hänelle tuttuja, joten voitiin kiemurrella hieman rauhallisemmilla ja mulle vieraammilla katupätkillä.

Malminkaarella testattiin, miten pystyisin juoksemaan rivakammin. Ajattelin, että kiihdytetään jonnekin 7:30-7:40 tienoille. Kiihdytettiin ja kiihdytettiin vähän lisää. Lopulta jouduin sanomaan, ettei tästä tule mitään. Ei kroppa antanut, vaikka pää olisi halunnut testailla, miltä kovat vauhdit tuntuvat.

Olin sanonut Merituulille nuo kilsavauhdit ja hän kurkisteli mittariaan. Vaikka miten kiihdytettiin, mittarin lukemat vain suurenivat. Miten tämä näyttää tällaisia? Eihän vauhti kovene ollenkaan? Kyllä mustakin tuntuu, että juostaan ihan kunnolla - Merituulin kommentti. Niin.... Mittarissa oli kiepsahtanut päälle asetus , joka näytti vauhdin kilometriä tunnissa ei suinkaan minuuttia / kilometri. Olihan se 9,5 km/h aika kovaa...

Tapanilassa ihmeteltiin pakettiautoja ja ihmisiä. Oli pakko mennä lähemmäs katsomaan. Seitsemänkymmentäluvun lapset päättelivät ensimmäisenä - mustalaisia. Koetin pohtia nykyaikaa ja päättelin - huumekauppiaita, varastetun tavaran myyjiä tai venäläisiä kauppiaita.

Menimme lähemmäs ja katselimme, mitä ihmeen kasseja ja laatikoita ihmiset raahaavat. Näkyvissä kyltti - Luomumyynti. Ehkä 2010-luvun lapset ajattelevat joskus tulevaisuudessa ensimmäisenä luomumyyntiä, kun näkevät jonkin kiinnostavan ihmispaljouden, jotka puuhaavat jotain merkillistä. Aika pitkälle ollaan tultu 1970-luvulta, jolloin muistan mustalaisten mm. kiertäneen kauppaamassa pitsiliinoja.

Talvi löytyi Vanhankaupunginlahdelta


Eilen nieleskelin tovin, kun sain ystävältä viestin, jossa hän kauhisteli Vuosaaressa olevan maa valkoisena. Aioimme lähteä töiden jälkeen lenkille eikä mulla ollut kuin kesätossut ja ohkaisia juoksuvaatteita. Ajatus mahdollisesta sohjosta ja liukkaudesta kauhistutti.

Ei auttanut - lenkkivaatteet päälle ja ulos. Ei lunta, ei sadetta, ei paljoa tuulta ja aurinko pilkisti. Miten onni voi olla näin ihanasti puolellani? Viikin suoran kauttahiekkatielle ja Vanhankaupunginlahdelle. Lahti oli valkoinen, metsässä ei ollut lunta ja lahtea kiertävä kävelytie oli paikoittain aivan talvinen. Lumikoppuraa, jäätikköä, muutama lumivalli ja jään päällä uutta lunta. Uskottavahan mun oli, että lunta oli satanut, sillä ei se muuten olisi jään päälle päätynyt. Vaikka pätkiä meni superhitaasti, oli ihana kulkea hiljaisuudessa ja nauttia siitä, ettei katujen melske ole korvanjuuressa.

Herttoniemen portaat houkuttelivat, vaan ei tällä selällä. Jokin toinen päivä menemme sinne. Muistaisin, että portaissa on hyvä kaide, jota seurata. En ole käynyt, mutta näin olen kuullut ja ainakin alussa kaide näkyi olevan, kun katselimme portaita ohi mennessä.

Herttoniemessä ihmisten ilmoille pöllähtäessä tuntui hassulta. Oho, ai täällä on ihmisiä ja autoja. Mistä ne tulivat? K-market Hertassa ihmisiä vasta olikin. Emme aivan kuuluneet joukkoon, kun ostoksena oli yksi pullo makuvettä. Fiksut ihmiset lähtevät iltapäiväpitkikselle ilman juotavaa - onneksi on kauppoja ja onneksi mulla on aina vähän rahaa mukana.

Lopulta eilinen retkeily oli 14,5 kilsaa ja aikaa meni kiitettävästi. Helpotus oli, ettei pakara tuntunut lainkaan. Helpotus ei ollut se, että kivuttomana saatoin juosta päälle ysin kilsavauhteja. Ei näillä vauhdeilla lähdet puolikkaalle eikä mihinkään muuhunkaan lappujuoksuun. Yhdentoista viikon kuluttua mun pitäisi olla hyvin lähellä HHM:n maalia. Pelottaa, mitä siitä tulee.