sunnuntai 20. elokuuta 2017

Palauttelua, malttamattomuutta ja väsymystä


Tuntui, että palauduin HSR:ltä tosi hyvin. Sunnuntain lepäilin ja maanantaina keskipäivän maissa pää koetti selittää, että nyt pitäisi päästä lenkille. Lenkille - vajaa kaksi vuorokautta lappujuoksun jälkeen! Ei mun ole ikinä tehnyt mieli kipaista lenkkarit jalassa ulos näin nopeasti.

Laitoin yhdelle ystävälle viestin, jossa pohdiskelin, onko mulla päässä jotain vikaa, kun tällaisia mietin. Varovasti pohdin myös, onko mun tosiaan maltettava yli viikon puolivälin, kun eka lenkki oli sovittuna vasta torstaiaamulle. Vastauksena sain tiukan komennuksen "On" ja perässä ainakin kaksikymmentä huutomerkkiä. Bonuksena sain ukaasin olla riehumatta liikoja. Kannattiko kysyä?

Maanantai oli vika lomapäivä ja pääsin kerrankin arkena aamupäivästä pilatekseen. Se teki hyvää, kun tehtiin tosi rauhassa ja kaikki liikkeet lattiatasolta. Ohjaaja oli palannut just lomalta, joten ei ollut hänelläkään halua sen kummempaan. Vaikka jalat eivät olleet kipeät, pohkeissa ja takareisissä oli kireyttä. Myös etenkin toinen lonkka oli liikuttelua ja venyttelyä vailla.

Puhti pois jälkikäteen


Muutamat huonot yöunet veivät puhdin loppuviikosta. Torstaiaamun lenkki oli tosi voimatonta taaperrusta. Kostea ja pilvinen aamu, mutta samalla niin ihanan lämmin. Nautin liikkeestä ja koetin olla itselleni armollinen. Kroppaa saa väsyttää ja aina ei tarvitse olla täydessä terässä. Onneksi sanoin tuon ääneen, sillä vasta siinä se konkretisoitui. Huomasin, että ystävällä oli menohaluja, mutta nätisti tyytyi mun jarrunaisen rooliin.

Tammisalon kanavassa oli sinilevää eikä joutsenia näkynyt. Pari sorsaa kertoili ajatuksiaan aamutuimaan ja läheisen päiväkodin pihalta kuului pienten lasten elämäniloista hihkumista. Herttoniemessä oli nainen menossa uimaan. Hetken teki mieli pulahtaa viileään meriveteen. Ei ollut uimakamoja ja työpäivä odotti, joten se siitä ajatuksesta.

Perjantaina juoksin kevyen viikon reippaan. Vaihdoin viikolla puhelinta ja jouduin asentamaan Sports trackerin uudestaan. Siinä hötäkässä en muistanut, että äänipalautteet on laitettava erikseen päälle. Onneksi juostiin mulle niin tutulla reitillä, että kilsamäärät olivat automaationa päässä. Reipasta oli 25 minuuttia ja päättelin meidän ehtivän aavistuksen reilun kolme kilsaa. Todennäköisesti juostiin ajallisesti muutama minuutti kauemmin, vaan ei se tappioksi ole.

Yhä oli voimattomuutta ja väsymystä. Annoin mennä rauhallisemmin, mutta kuitenkin pk-vauhtia kovempaa. Niin vauhdilla olin töistä tullut, että vasta reipasta juostessa muistin, etten koskaan ottanut avaavaa lääkettä ennen lähtöä. Jännitti, miten hengitys pysyy matkassa, sillä en ole juossut reippaita enkä kovia ilman avaavaa. Yllättävän hyvin hengitys kulki. Se ei vinkunut eikä tullut ahdistavaa oloa, kun happi loppuu. Vikoilla minuuteilla aloin huomata, että hengitys kävi raskaammaksi, mutta eiköhän sen siinä kohdassa vähän kuulukin käydä.

Vantaanjoen varressa myrskytuhot olivat hurjia. Kaatuneita puita oli valtavasti. Aivan pienet puuskat eivät olleet yli pyyhkäisseet, sillä osa puista oli valtavan kokoisia. Raivaustöitä oli tehty ja monessa kohtaa tuoksui tuore puu. Ehkä ihanin oli siirtolapuutarhan nurkalla ollut kuusen tuoksu.

Tuomarinkylän peltojen luona oltiin kaverin kanssa kumpikin ponkaista ylimääräinen askel. Pellolla ollut hevonen ei tainnut innostua juoksevista ladyista, vaan pärskähteli meille mielipiteensä. Kookas ja uljas eläin, jota on kaunis katsella, mutta joka on samalla vähän pelottava.

Tapaninvainion uimarannan sillalla reippaan osuus oli tehty ja ansaittu juomatauko odotti. Loppumatkan hölkkäilin pienessä tihkusateessa. Aika virkistävää, sillä kuumahan tuossa oli ehtinyt tulla.

Vielä kerran Siili


Kaveri tutustutti tänä kesänä ihanaan käpyläläiseen kesäkahvilaan. En ollut kahvila Siilistä ikinä kuullutkaan. Miten lähes keskellä kaikkea voi olla niin idyllinen ja ihana kahvila? Mäkelänkatu ja Koskelantie ovat nurkalla, mutta Puu-Käpylän talossa on aivan oma tunnelmansa.

Eilen lenkkeiltiin Marikan kanssa kahvilaan, kun kesä on sen osalta ihan just ohi. Vielä muki kahvia, vaan porkkanakakusta maltoin kieltäytyä. Sopivasti pidettiin sadetta kahvilassa ja lenkin jatkuessa aurinko kurkisteli, miltä Helsingissä tänään näyttää.

Kotinurkilla oli kriisi lähellä. Elokuulle kilsoja oli oman oven näkyessä 99,5. Eihän sitä voinut tuohon jättää. Mikä kauhea luku tuollainen pilkullinen kaksinumeroinen onkaan, kun vaihtoehtona on hieno kolminumeroinen summa? Siispä tehtiin reilun puolen kilsan kierros, jonka jälkeen elokuun osalta satanen oli täynnä.

Pari kaveria juoksi eilen Paloheinässä Masokistin unelmalla sata kilsaa. Mun eilinen sata kilsaa tuli vähän eri tavalla. Vaan sata mikä sata. Tämä tapa sopii mulle paremmin. Ei tulisi mieleenkään juosta sataa kilsaa yhtenä pätkänä. Sisukkaita naisia olivat, kun matka alkoi aamukasilta ja kilsat olivat kasassa joskus klo 22.30 jälkeen.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Selätin helteen - Helsinki street run


Eilisiltana tiivistin Helsinki street runin eli HCM:n kyljessä juostun 17 kilsan matkan Kaija Koota mukaillen - Väsytin helteen ja selätin sen. Kuumuus, painostava ilma, kosteusprosentti melkoinen, satunnaisia tuulenvireitä meren lähellä, pilvien seasta väijynyt aurinko ja ilmassa väreillyt ukkosen uhka tekivät HSR:stä pelottavan vastuksen. Olin seuraillut sääennusteita reilun viikon. Päivä päivältä lämpötilaennuste nousi nousemistaan - eka +18 ja lopuksi +25. Ei naurattanut, sillä epäilin reissusta tulevan todellisen Via dolorosan.

Takana oli muutama loman jälkeisen elämän työpäivä ja sen jälkeen pari vapaata. Vikat lenkit ennen HSR:ää juoksin maanantaina ja tiistaina. Tiistain lenkillä piti juosta muutama kerta pari lyhtypylvään väliä rivakammin, vaan muistin koko idean kotona. Ei sitten, mutta tulipahan leppoisa lenkki ilman suurempia revittelyjä.

Torstaina joogasin lähes 1,5 tuntia ja kävin iltakävelyllä kaverin kanssa. Mukavasti kroppa heräili, mutta toinen lonkankoukistaja esitti pieniä vastalauseita. Venyttelin lisää ja rullailin, sillä epäilin oikean syyllisen olevan niskassa tai hartioissa.

Sääennuste pelotti. Join vichyä ja ostin sipsejä. Suosikkiurkkajuomaani eli Dexalin mustaherukka heavya tein perjantaina kannullisen. Vettä join tavallista enemmän ja nappasin pari suolatablettiakin - varmuuden vuoksi.

Perjantaina haettiin ystävän kanssa juoksujen tykötarpeet ja fiilisteltiin tovi Expossa. Perinteitä vaalien hiilaripitoiselle lounaalle, joka oli tällä kertaa Mamma Rosan pitsa. Ei hassumpaa ja plussana pitsaankin kuulunut alkuruoka eli mulla maukas kukkakaalikeitto.

Joko saa mennä?


Mun makuun startti oli vähän liian myöhään, kun HSR:n paukku kajahti vasta klo 15.45. Aamupalasmoothie, kahvia, puuroa ja lounaaksi kana-kasvistortilla. Lisää vichyä, vettä ja just ennen lähtöä sokeripitoinen Elovenan mangosmoothie. Reppuun nappasin vesipullon, jonka aioin tyhjentää ennen lähtöä.

Olin sopinut Sailan kanssa tapaamisen Telia 5 G areenan nurkille Mannerheimintielle. Pieni paniikki oli iskeä matkalla, kun jäin jumiin Mäntymäentien ja oopperan nurkille. Kadut olivat auki, mutta liikenne jumitti pahemman kerran. Jonottaessa seurasimme taksikuskin kanssa taustapeilistä, miten moottoripyöräpoliisi pysäytti vaaleanpunaisella skootterilla ajaneen noin 70-vuotiaan valkohapsisen herran. Papereita herra sai esitellä, ennen kuin poliisi oli tyytyväinen. Ehkei hän kuitenkaan ollut kaikkein vaarallisin kulkija niillä nurkilla.

Katsottiin maratonin lähtö ja sen jälkeen kamat säilytykseen. Tuttujen moikkailua, kevyttä venyttelyä, musat päälle ja lähtöalueelle asettautumista. Viitisen minuuttia ennen starttia huokaisin, voitaisko jo mennä. En olisi enää malttanut odottaa. Hiki oli paikallaan seistessäkin, joten hirvitti, mitä edessä olisi.

Viimein sekuntien laskeminen ja matkaan. Lähdettiin ihan perältä, jotta nopeat saavat mennä menojaan. Melkoinen ryysis, selkiä edessä ja lopulta lähtöviivan ylitys. Matka oli alkanut ja maali olisi edessä jossain kaukana tulevaisuudessa.

Suihkussa vai juoksemassa?


Mannerheimintien varsi oli yhtä tylsää kuin ennenkin. Vesi valui ja epäilin olevani suihkussa enkä juoksemassa kohti Pikku-Huopalahtea. Katujen ylityksiä ja ekat alamäet. Sain hyvän vinkin alamäkien juoksemiseen, jota koetin noudattaa pitkin matkaa. Pari jyrkkää mäkeä pelotti, mutta muissa koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia antamalla painovoiman viedä.

Eka juomapiste Tilkanvierrossa tuli varkain. Ajattelin sen olevan jossain kilsan päässä, kun yhtäkkiä tunnelissa olikin vettä ja urkkajuomaa. Muki vettä, tutun moikkaus ja matka jatkui.

Tonni kasassa


Olin etukäteen sanonut, että kutosen kohdalla on tälle vuodelle tonni juoksukilsoja täynnä. Tracker sanoi kuulokkeisiin kutosen, mutta tiesin sen vähän edistävän. Sailan mittari piippasi kutosen. Pari sataa metriä eteenpäin ja sitten se on siinä. Nyt on taatusti tonni kasassa! Vuonna 2015 tonni täyttyi 20.12 ja vuonna 2016 10.9. Olenko tehnyt jotain eri tavalla kuin edellisvuosina?

Asfalttia, hiekkaa, satunnaisia tuulenvireitä, kuumuus - Saila rupatteli ja vei mun ajatukset pois edessä olevasta matkasta. Satunnaisesti vastasin jotain, mutta lähinnä olin hiljaa ja kuuntelin.

Hyvissä ajoin ennen seuraavaa juomapistettä kaivoin geelin ja hörpin sitä juoksuaskelten lomassa. Kilsan verran pyörittelin suussa kammottavaa lämpimän omenageelin makua, kunnes sain huuhdottua sen pois vedellä. Kaksi mukia vettä ja matka jatkui. Tällä juomapisteellä oli datan mukaan kulutettu aikaa reilusti muita enemmän. Ehkä en vielä osannut kahden mukin taktiikkaa, joten meni harjoittelun piikkiin.

Maran ykkönen ohi


Puusiltoja, meren tuoksua ja ylämäkiä. Osa mäistä käveltiin, jotta en väsytä itseäni. Kuulin, että tosi moni muukin käveli mäet. Lauttasaari lähestyi ja ehdin jo ihmetellä, miksei maran ykkönen mene ohi. Prätkän ääni. Kuulutusauto. Tuleehan se sieltä - tulikin kaksi miestä. Tulin ohitetuksi hieman myöhemmin kuin edellisvuosina, sillä kolmas juomapiste oli jo takana ja Länsiväylän ylitys lähellä edessä. Ohittaneet lienevät kenialainen ja espanjalainen, joiden ero maalissa on ollut alle 10 sekuntia.

Loivia mäkiä ylös. Ihanaa, mäki voi mennä myös alas. Seuraava geeli, sillä juomapisteelle ei ole pitkä matka. Aaarrrgggg.... Jalat mukavan tahmaisessa omenageelissä. Käsissä ei yhtään ja suussa sentään suurin osa. Näin tänään - onhan geelien kanssa tullut säädettyä, mutta tämä oli kokematta. Toivottavasti en muutu ampiaisten unelmaksi.

Jälleen pari mukia vettä, joista toisen pysähdyin juomaan ihan rauhassa. Takaa tuli maratoonari, joka kirjaimellisesti sukelsi juomamukien sekaan. Ehkä hän koki saavansa viilennystä tuolla tyylillä. Saila nappasi suolakurkkua, mutta mulle maistui vain vesi.

Se suola!


Nousu Lauttasaaren sillalle kävelynä, etten telo koipiani sillan rakenteisiin. Siinä on muutama ikävä metallinen kohta. Ihana tuuli! Samassa lamppu syttyy - olen unohtanut ottaa suolaa. Ilmeeni oli varmaan säikähtäneen kauhistunut, sillä pelkäsin olevani tuhon oma huonomuistisuuteni vuoksi. Äkkiä vyöltä pussi ja Sailalle pyyntö kaivaa siitä mulle suolatabletti. Huh, suolalle maistuu. Ehkä selviän.

Eka reissun vaikea hetki, sillä tuohon asti oli ollut pelottavan helppoa. Vauhti oli pysynyt kivasti suunnitellussa. Oli mulla alkujaan tavoite, mutta kammottava kuumuus ja ilman painostavuus veivät sen mennessään. Lähdettiin varman päälle, jotta pääsen ongelmitta maaliin.

Kahdella aiemmalla HSR:llä olen tuskaillut kramppaavien koipien kanssa ja könynnyt miten kuten maaliin. Pelotti tosissaan, miten käy. Päätin, etten ajattele. Sailakin kielsi ajattelemasta. Olli Lindholm ja Stina Girs lauloivat sopivasti "Voiko pettääkään enempää kuin itseään? Voiko oikein tehdessään tehdä väärin kellekään?". Biisin sanoma hieman toinen, mutta just tässä Lauttasaaren sillalla voin pettää itseäni lopettamalla ajattelemisen ja kramppien pelkäämisen, sillä niitä ei tule.

Hain voimaa musiikista, kun korviin tuli Twisted sisterin 1980-luvun helmiä. Melkein hyräilin itsekseni, kun yksi teinivuosien suosikki W.A.S.P:n I wanna be somebody sai soittolistalla vuoronsa. Kasarihevin tahtiin tossua toisen eteen. En silloin tiennyt, miten ilahduttavia nämä biisit voivat olla 30 vuotta myöhemmin.

Mihinkään bajamajaan ehditä


Ruoholahden juomapiste ja lisää vettä. Otin kaksi mukia silläkin riskillä, että kutosesta asti vainonnut pissahätä pahenee. Ei tässä bajamajaan nyt ehdi. Jos on selvinnyt jo noin seiskan, selviää maaliinkin. Nyt juostaan eikä ajatella. Minä en bajamajaan aikaani hukkaa!

Ratikkakiskoja, katukiveyksiä, rotvallinreunoja ja epätasaisuuksia. Saila huomasi, että aloin väsyä. Sanalliset ohjeet tarkentuivat ja vähänkin huonot kohdat otettiin kävelyaskelilla. Tätä taitoa lukea mua arvostan suunnattomasti parissa juoksuystävässäni. En tiedä, miten he sen tekevät. Mun ei tarvitse sanoa mitään, kun oppaana juokseva vain tietää, milloin väsymys alkaa viedä pieniä paloja keskittymiskyvystä ja omasta tarkkuudestani.

Baana - kohta maalissa


Baanan alussa juoksututtu kannustamassa. En tiedä, mitä salaperäisiä taikavoimia tuolla naisella oli taskuissaan, sillä siitä hetkestä lähtivät retken nopeimmat kilsat. Kilsojen keskivauhdit olivat siihen asti pyörineet 8:02-8:22 tienoilla painottuen jonnekin haitarin puoliväliin. Nyt lähti. Taikavoimat ja uusi vaihde. Saila laskee loppuaikaa ja koettaa saada multa vahvistusta matemaattisille harrasteilleen. Ynnäilen päässäni, mutta sanoja ei enää irtoa. Tiedän, että HSR:n parhaani tulen juoksemaan. Arvoitus on, mikä tuo paras tulee olemaan.

Eikö Baana lopu ikinä? Ratikan ääniä - joko? Vihdoin Mannerheimintien tunneli ja kurvaus Kiasman ja musiikkitalon nurkille. Musiikkitalon kulmalla kaveri kannustamassa. Jälkikäteen kuulin, että olin jopa hymyillyt varovasti. Muistan vilkuttaneeni hänelle ja jos olisi ollut voimia, olisin purskahtanut nauruun. Kaveri huikkasi, että tähänhän sä olet kaikilla hellelenkeillä harjoitellut. Just, tosiaan olin. Jokin tarkoitus kai oli sillä, että kesän aikana suurin osa reippaista tai kovista treeneistä on osunut paahtavaan aurinkoon, helteeseen, tuulettomuuteen ja tukahduttavaan kuumuuteen. Olinhan mä siis harjoitellut, joten hellehän ei mua vie.

Töölönlahti - luojan kiitos


Töölönlahdella joku maratoonari ohittaa hurjan läheltä. Kädet osuvat vastakkain, mutta ei sen kummempaa. Hän ei tainnut oivaltaa, etten todellakaan aio siirtyä senttiäkään sivuun. Useamman miehen letkassa muut ohittivat nätisti, mutta tämä yksi ei. Ehkä hän hoksasi lopulta.

Korviin iskeytyy yksi lempitsemppibiiseistäni "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon". Kyllä! Tällä minimaalisella matkalla kohti maalia ainoa ja pahin vihollinen olen minä itse.

Vaihteeksi kirosin Töölönlahden kävelyteiden epätasaisuuksia. Taisin kirota sama tkohdat kesäkuussa. Väsymys alkaa painaa ja hengittäminen käy raskaammaksi. Otin aamulla ylimääräisen avaavan ja vielä uuden avaavan puolisen tuntia ennen starttia. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, joten toimivat. Astmalääkitys on auttanut - onneksi.

Vika juomapiste, josta otan vielä mukillisen vettä. Maaliin on kilsa, mutta nyt ei mennä riskillä. Selkiä napsitaan, vauhti on hyvä. Hesarin ylitys, ratikkakiskojen yli kävelyaskelilla ja sitten - maalin äänet kuuluvat. Miljoonasade rallattelee "Ostarin helmi, viitoskassan kaunotar, myy nappi auki tupakkaa". Mistä kummasta olen tuonkin soittolistalle poiminut?

Käännös ja alamäki. Rennosti, kerää sekunti voimia. Edessä stadionin nurmikko ja loppusuora. Saila huomauttaa vauhdin olevan alle kutosta. Mulla? Alle kutosta? Loppusuoralla 17 kilsan jälkeen? En voi uskoa! Käännös oikealle, matkaa 10 metriä. Johtomatto, toinen johtomatto ja se on siinä. Maalikuvassa lienee kammottava irvistys, vaan väliäkö tuolla.

Pyörryttää. Istun tovin nurmikolla ja olo kohenee. Mitali, skumppaa, kahvia, syötävää ja se bajamaja. Koipiin Ice poweria. Se tuntuu taivaalliselta! Rupattelua tuttujen kanssa ja maaliin tulijoiden seuraamista. Muutamia tuttuja nimiä odottelen. Kuivaa vaatetta päälle ja Relaxin opiskelijoiden hierontaa. Mun hartiat hieroneella kundilla oli hyvät otteet ja hartiasärky helpotti.

Myräkkä alkoi, kun olin lähdössä kohti kotia. Hurja kokemus tavaroidenlentäessä, sateen rymistellessä ja ukkosen pauhatessa.

Hymyä, hymyä, hymyä, hymyä


Ehkä palaudun maan pinnalle vähitellen. Nettoaika 2.23:22 on 9:19 parempi kuin vuosi sitten ja 9:31 parempi kuin kaksi vuotta sitten. Kolme vikaa kilsaa olivat reissun nopeimmat. Ne nopeutuivat tasaisesti ja vika oli kaikkein nopein. Tuntuu uskomattomalta. Varman päälle meno kannatti, sillä voimia mulla selvästi oli lopussa. Kahdella vikalla kilsalla pyöritin kahta ajatusta: hirveä pissahätä ja maratonia crocksit jalassa juokseva Mannermaan Harri ei kyllä mun ohi mene. Onneksi en tiennyt, että Harrin matka oli valitettavasti jäänyt kesken.

Tuntuu, että leijailen. Tämä oli ehdottomasti vuoden paras lappujuoksu. En ole ollut näin tyytyväinen juoksuuni sitten viime syksyn puolimaran. Tämä antoi uskoa ja näytti mulle, että muutosta tapahtuu pikku hiljaa.

Jotain olen tehnyt viikkojen ja kuukausien varrella oikein. Jotain tein oikein valmistautumisessa. Ehkä niillä kammottavilla helletreeneillä oli oma roolinsa. Tekisi vain mieli fiilistellä ja hymyillä. Nappijuoksu!

Ja ne krampit - niitä ei tullut! Varmaan eka pidempi lappujuoksu, jossa pohkeet ja takareidet eivät krampanneet. Siinäkin tein jotain oikein.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Portaita pitkiksen lomassa


Viime kesänä juoksin muutaman kerran Herttoniemen portaiden ohi. Jo silloin niitä katseltiin sillä silmällä, vaan torppasin koko idean. Olin kuvitellut, että Hesassa ulkoportaat ovat vain Malminkartanossa. Herttoniemen portaista kuulin ystävältä, joka asui putkiremonttievakossa aivan niiden lähellä.

Jossain käsittämättömässä hetkessä olin sanonut ääneen, että perjantain pitkiksellä voitaisiin mennä katsomaan niitä portaita ja vaikka ehkä kenties mahdollisesti jopa kiivetä. Perjantaiaamu koitti ja pohdin ideani järkevyyttä. Aurinko porotti, kosteusprosentti oli pilvissä, lämpömittari näytti reilua kahtakymmentä ja ilma tuntui tropiikilta. Niin pitkis ja portaat...

Juomisen kanssa varustauduin juomarepulla. Ajattelin, että sen säiliö kyllä riittää, kun ei lämpene liikaa. Eka tipautin rakon pohjalle pari jääpalaa ja päälle laskin niin kylmää vettä kuin hanasta sain. Hyvä idea, sillä reilun kolmen tunnin jälkeen hörppimäni viimeiset vesipisarat olivat haaleita. Ei vesi kylmää ollut, mutta sellaista haaleaa, jota pystyi juomaan.

Lähdettiin Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Sieltä Vanhankaupunginlahden itäpuolelle ja kohti Herttoniemeä. Viikin arboretum, useamman metrin korkuisia kaisloja, yliopiston lehmät nauttimassa auringosta, Herttoniemen hyppytorni ja sitten ne portaat. Tiesin, että portaissa on yhtenäinen kaide, joten eiköhän kipuaminen ilman opasta onnistu. Ekan kerran mentiin yhdessä, jotta sain tuntuman, miten käännökset menevät ja pitääkö jossain kohdassa muistaa jotain. Ylhäällä näkymät olivat hienot - Arabianrantaa, Kumpulaa, Herttoniemeä ja paljon muuta. Ylhäällä oli penkki, jossa olisi voinut levähtää. Vaan ei sentään eli askelma kerrallaan alas.

Kapusin kaikki 182 porrasta kolmesti. Puukaidetta oli hyvä seurata. Käännöksissä tuli vähän ylimääristä mutkaa, mutta en uskaltanut päästää kaidetta sormenpäiden ulottumattomiin. Plussana, että kaide oli sileää puuta, joten tikkuja ei tarvinnut pelätä.

Matkalla taisi olla neljä välitasannetta. Keskimmäinen porrasosuus on askelmakorkeudeltaan erilainen kuin muut. Ihmettelin, miksi nouseminen tuntui erilaiselta, kunnes oivalsin, että askelmat ovat korkeampia kuin muissa porrasryppäissä. Varmuuden vuoksi laskin askelmia ja pidin mielessä, miten monta askelmaa on missäkin ryppäässä.

Muutamia ihmisiä juoksi tai käveli portaita ylös ja alas. Hyvien tapojen mukaista olisi toki kulkea siten, että samaan suuntaan mennään aina samaa puolta. Tuskin kovin montaa paheksuvaa katsetta sain, vaikka rikoin hyviä tapoja kävelemällä aina kaiteen vierustaa. Uskoisin, että näkövammasta kertova huomioliivi ja käden pitäminen tiukasti kaiteessa myös käännöskohdissa kertoi kanssakipuajille riittävästi.

Kun lähdettiin juoksemaan takaisin, ei jaloissa ollut puhtia mihinkään. Alkuun jalat vain tärisivät eikä mikään käsky mennyt perille. Kilsan parin jälkeen alkoi tuntua, että ehkä tämä kuitenkin. Loppumatkasta ylämäet tuntuivat vuorilta, joten voimia kipuaminen oli vienyt. Nelisen kilsaa ennen kotia päätin, että maailman paras idea on juosta suoraan kaupalle ostamaan jätski. Ystävä kiihdytti heti, johon parahdin, ettei mun jalat tuollaista kestä. Kehotin malttamaan, sillä tuskin maailman jäätelöt loppuvat vajaassa 40 minuutissa. Miten taivaalliselle jätski voikaan maistua, kun takana on helteinen pitkis ja vähän extrahuvia päälle?

Kiivetessä tuntui ottavan eniten takareisiin ja hetkittäin pakaroihin. Pohkeita väsytti, mutta ei niissä muuta tuntunut. Kunnes eilisaamuna... Jestas! En ollut päästä ylös. Jokainen kävelemään lähteminen oli yhtä irvistelyä. Käveleminen oli alkuun jotain epämääräistä askeltamista. En voinut kuvitellakaan, että voisin mennä rappuihin, joita pitää mennä alaspäin ja joissa ei ole kaidetta.

Sitkeästi lähdin aamupäivällä salille. Jalat tein varovasti, mutta yläkroppaa kiusasin vähän enemmän. No, sen tunnen sitten tänään etenkin rintalihaksissa ja hauiksissa. Tietty ne pirun pohkeetkin ovat vielä kipeät. Laitoin kylmää, venytin varovasti ja rullailin varovasti. Tänä aamuna nöyrryin ja sivelin kumpaankin pohkeeseen kerroksen Voltarenia. Helpottaa, mutta tuntuu. Käveleminen on helpompaa, ei tarvitse irvistellä ja kohta uskallan aivan kevyelle lenkille testaamaan, vetreytyvätkö tuosta lisää.

Vaikka miten päättäisin, ettei enää ikinä portaita, tiedän päätöksen olevan turha. Uudestaan sinne on päästävä! On luksusta, että noin 7 kilsan päässä kotoa ja mukavan lenkkireitin päässä ovat tuollaiset portaat. Sokkoystävälliset ne ovat edellä kirjoittamistani syistä. Askelmat ovat toki avonaiset, mutta askelma on sen verran syvä, ettei ainakaan mun 39 numeron tossu ollut vaarassa mennä seuraavan askelman alle. Yhtenäisesti tasanteillakin jatkuva kaide on ehdoton. Malminkartanossa sitä ei ole eli niihin portaisiin ei mulla ole hinkua. Herttoniemi sai pisteet ja uusi pohkeidenkipeytysretki tulee vielä ennen lumia. Jospa silloin ei olisi hyttysiä. Kesän ekat hyttyset koettivat pistellä poskeensa yhden punatukkaisen tytön. Paukamia on melkoisesti, vaan Zyrtek ja hydrokortisonvoide auttavat. Onneksi oli aloittanut Zyrtekin syönnin alkuviikosta, sillä huomenna lähden pistäytymään maalla, jossa hyttysiä on luultavasti mulle aivan liikaa.

Ja jos portaita tulee ikävä, mulla on työsuhde-etuna niitä 112 kappaletta.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Talviturkki mereen, ihana rauha Vuosannassa ja aurinkolenkkeilyä


Tiistaina lähdettiin Tanjan kanssa extempore Vuosantaan naisten saunavuorolle. Heinäkuussa tavallisten maanantaisaunojen keralla ovat olleet extrana tiistain saunavuorot. En pahastunut, vaikka kaikki eivät olleet tainneet poikkeusta löytää. Saunaa lämmittäneet miehet juttelivat, että edellisiltana saunojia oli ollut nelisenkymmentä ja tuona tiistaina vain parikymmentä. Lauteille, poreisiin ja etenkin mereen mahtui loistavasti.

Puukiukaan löylyt ovat omaa luokkaansa. Onnistuin jälleen kipuamaan lauteilla just siihen nurkkaan, johon osuvat kovimmat löylyt. Muistin sen vasta ensimmäisten vesipisaroiden sihistessä kiukaalla. Siihen nurkkaan on vain helpointa mennä, kun on heti ovesta oikealle ja seinää seuraillen pääsee ilman neuvoja ylälauteelle asti. Hmmmm.... Muistankohan ensi kerralla? Joko mun on opeteltava tykkäämään kovemmista löylyistä tai pyydettävä neuvoja ja suunnattava keskemmälle lauteita. Valintahan se tuokin.

En ollut käynyt meressä sitten Vuosannan joulusaunan. Hirvitti, koska olin lehtitietojen armoilla, että vesi on kylmää. Hrrr.... Olihan se, mutta ei sentään yhtä kylmää kuin joulukuussa.

Koekäytin alkuvuodesta ostamani uimatossut ja yllätyin, miten hyvät ne olivat. Rohkeasti kahlasin ja riittävän syvällä liu'uin uimaan. Montaa vetoa ei tarjennut ottaa, vaan oli se virkistävää. Kahdesti kävin kastautumassa ja toka kerta oli hassusti helpompi.

Saunan jälkeen hiljaisuuden kuuntelua, maisemien ihailua, makkaran grillausta ja jutustelua muiden saunojien kanssa. Näitä hetkiä tarvitsee - kiireettömyys, lämmin heinäkuun ilta ja hiljaisuus. Oli vaikea tajuta, että keskustaan oli vain viitisentoista kilometriä. Tuntui, että olisi ollut aivan eri planeetalla keskustan vilinän ja kiireen tunteen kanssa.

Nojaan puukaiteeseen ja katselen maisemia Vuosannan terassilla.

Kun miehet tulivat laittamaan saunaa kiinni puoli ysin jälkeen, jäimme vielä juttelemaan tunnelmasta, saunasta ja ympäristöstä. Enpäs tiennyt, että lähes vieressä oli yleinen uimaranta. Joulusauna on todennäköisesti tulossa jonnekin jouluaaton nurkille ja pienenä miinuksena ollut vahvasti raudalle tai jollekin muulle haissut kaivovesikin korjaantuu. Minimaalinen miinus oli tuo vesi, sillä ekan kerran suihkun avatessa teki mieli ottaa nenästä kiinni. Kai se rautaa oli - en muista, mutta veden haju oli voimakas ja väri vähän kellertävä. Eihän se vaarallista ollut, mutta tylsää.

Ei tässä sääennusteita tarvita


Heinäkuun aikana on tuntunut, ettei aurinkoisen, lähes tuulettoman ja lämpimän sään perään haikailevien tarvitse katsoa mitään sääennusteita. Riittää, kun kysyvät multa, milloin olen aikeissa juosta vedot tai reippaamman lenkin. Tämä ennuste on ollut melkoisen vakuuttava, sillä niin monet kovemmat treenit olen juossut auringon paahtaessa ja tuulenvireen ollessa vain mielikuvituksen tuotetta.

Olen juossut reippaita täysien uimarantojen ohi ja taivastellut, miten voi olla niin kuuma. Olen huomannut reippaan vauhtien hidastuvan entisestään, kun ei vain pysty. Olen reittejä kehitellessä miettinyt, miten saisin reippaampiin osuuksiin mahdollisimman monta varjoisaa pätkää. Olen laskenut, kumpi on pahempi pitkät aurinkoiset ehkä hieman tuulelle alttiit pätkät vai pidemmät varjoisat pätkät ja paahtavan kuuma Tuomarinkylän peltoaukea. Olen pyyhkinyt kirvelevää hikeä silmistä ja epäillyt sulavani asfaltin pintaan ihan just.

Maanantaina kävin aamusta juoksemassa kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Ajateltiin, että aamulla on viileää. Niin... Ajatella toki saa. Taidettiin olla päivän kuumimpana hetkenä klo 9.00 aamulla. Vetoihin olen tyytyväinen, vaikka setti oli sangen poukkoileva. Tuuli teki temppujaan ja pyöri ympäriinsä. Ei se kova ollut, mutta niin pyörittävä, että suuntaa ei voinut yhtään ennustaa. Suurin osa vedoista pyöri välillä 6:30-6:45, mutta kolme sain kiristettyä kutoseen tai joitain sekunteja yli. Vikan lopussa otettiin perinteinen loppunosto, kun jäljellä oli 15 sekuntia. Sain just kirittyä hyvään vauhtiin, kun aika loppui. Siis loppui! Ei mulle ole koskaan käynyt niin, että sekunnit loppuvat kesken. Sellaiset 5-10 sekuntia olisi mennyt ja sitten olisi tullut stoppi. Alle kutoseen kiristettiin ja ne muutamat sekunnit se tuntui hassun helpolta. Sitä se ei tosiaan ole, mutta jännä huijaus iski omaan ajatteluun.

Maisemakuva Vuosannan rannasta

Tänään kävin aamuseiskalta kokeilemassa, irtoaisiko reipas. Alle varmuuden vuoksi aamupalasmoothie ja muutama lasi vettä. Verkkaa kolmisen kilsaa ja sitten kokeilevasti liikkeelle. Sanoin, että jätetään kesken, ellei irtoa. Jonnekin 45 minuuttia hävisi ja reipas pätkä oli juostu. Juoksin saman reitin kuin vajaa kaksi viikkoa sitten ihan samanlaisella lenkillä. Silloin reippaan pituus oli ehkä 46 minuuttia ja tänään olin samassa kohdassa noin 44 minuutin kohdalla. Vauhditkin olivat olleet vähän parempia, mutta eihän niitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa koviksi. Tiedän, että aamulla ja yllättäen tuulettomalla aurinkoisella säällä oli osuutensa, vaikkei mittari näyttänyt lähtiessä kuin +15. Palatessa en enää uskaltanut katsoa. Ensi viikon lämpimät päivät eivät ole vielä tiedossa, koska lenkkisuunnitelma on pahasti vaiheessa.

Kai tästä jotain tulee. Epäusko on hyppinyt esiin viime viikkoina. Kaarinan puolikkaan starttiin on kymmenisen viikkoa. Street runiin on pari viikkoa. Miten voin jaksaa ne matkat? Suurempi kysymys on, miten voin jaksaa ne matkat vauhdilla, jolla 2.50 puolikkaalla alittuisi. Street runille mulla on selvä suunnitelma: 8:00 vauhdilla niin pitkään kuin punatukkaisesta tytöstä jotain irtoaa. Jos irtoaa kilsa, sitten irtoaa. Jos irtoaa 15, sitten ollaan Baanalla ja maaliin ei ole paljoa. Testinä tuota pidän, mutta hellevarauksella. Jos haluan saada alle 2.50 ajan Kaarinassa, kilsojen on taituttava kasin keskarilla tai jopa sekunti pari alle, sillä juomapisteille pitää varata omat sekuntinsa.

Toinen maisema Vuosannan rannasta

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Polkujuoksurapsoja lukiessa


Olen viimeisen viikon aikana lukenut valtaisan määrän rapsoja kuun puolivälissä juostulta Nuts Pallakselta. Perusmatka 134 km lähti Ylläkseltä ja kulki läpi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston aina Enontekiön Hettaan asti. Lyhyemmät matkat olivat noin 30 ja 55 km. Lyhyin juostiin Ylläksen maisemissa ja pidempi Pallakselta Hettaan.

Rapsoja lukiessa mielessä on kaihertanut tieto, että polkujuoksu on asia, joka ei ole mua varten. Maalla kasvaneena olen lapsena ja nuorena rymynnyt ja juoksennellut pitkin metsiä, kiipeillyt kallioilla, seikkaillut metsäpoluilla ja kivunnut rinteitä ylös ja alas. Tiedän toki, että on eri asia kulkea metsissä Pirkanmaalla kuin Lapissa. Siellä maasto on niin erilaista, etten edes taida hahmottaa erilaisuutta kokonaan. Vaikea hahmottaa jo siksi, etten ole elämässäni käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Rovaniemestäkin olen nähnyt Lapin urheiluopiston, lentokentän ja muutaman kokoustilan. Ei kovin kattava kuva napapiirin ja joulupukin pajan kaupungista.

Lapsuudessa ja nuoruudessa metsärymyämiset olen tehnyt näkevänä. Muistan vihreyden, sankan metsän hämyisyyden, mustikan ja puolukan varvut, valtavat saniaiset, varovasti maisteltavat ketunleivät, pehmeän sammaleen, keskellä metsää vastaan tulleen ojan, jyrkät rinteet ja kalliolle heijastaneen auringon. En ole aikaisemmin haikaillut polkujen perään, vaan nyt pohjoisen rapsoja lukiessa mieli on vaeltanut jokaisen juoksijan matkassa. Olen nähnyt ajatuksissani maisemat ja tuntenut poluilla ja metsissä juoksemisen fiiliksen. Samalla olen tiennyt, että voin vain varovasti kuvitella, mitä kaikki jonkun noista matkoista taittaneet ovat kokeneet tuntien kuluessa, rakkakivikoita kulkiessa, tunturin laen lähestyessä ja Lapin maisemien avautuessa silmien eteen.

Sokeasta punatukkaisesta tytöstä ei polkujuoksijaksi ole. Jos näkisin, veikkaan, että olisin löytänyt itseni juoksemasta pitkin metsiä ja nauttimasta sen ainutlaatuisuudesta. Suunnistajaksi musta ei ole, sillä inhosin ajatusta kartan ja kompassin kanssa rastien etsimisestä. Huokaus, ei niitä löytynyt kuitenkaan. Paljon mukavampaa oli kulkea ja ihmetellä ilman rastien löytämisen pakkoa. Hetkeäkään en usko, että ultramatkat olisivat olleet mun juttu. Sen sijaan varovasti uskon, että lyhyemmät polkumatkat olisivat olleet niitä, joista olisin itseni löytänyt.

Koska polut eivät ole mua varten, fiilistelen lukemalla muiden rapsoja. Hetkittäin tunnen kateuden piston, kun erehdyn miettimään entäs jos -ajatuksia. Poluille mulla on asiaa vain kävellen ja silloinkin rauhallisen varovasti. Onneksi kävelyteitä kulkee myös metsän siimeksessä, joten sitä kautta pääsen vähän juoksemaan kuvitteellisessa metsätunnelmassa. Yksi mieleenpainuvimpia lenkkejä oli toissakesäinen Vuosaaren ja Mustavuoren kiertely, jolloin ystävän kanssa kipusimme Vuosaaren huipulle. Alas laskeuduimme kinttupolkua varovasti askel askeleelta kivien yli hyppien ja jokaisen askeleen tarkasti astuen. Siinä oli välähdys siitä, mitä muistan lapsuuden ja nuoruuden metsäkulkemisiltani.

En tiedä, olisiko Kainuussa tai pohjoisempana reittejä, joissa olisi sokkona helppo kulkea. En tiedä, millaista kävely pohjoisen maisemissa oikeasti olisi. En ole aiemmin miettinyt, jospa jokin päivä matkustaisin pohjoiseen ja kävisin katsomassa. Mulla ei ole ollut innostusta lähteä viettämään aikaa Kainuun tai Lapin luontoon. Jotain ajatuksissa tapahtui, sillä tuo vaihtoehto kutkuttaa mielen syövereissä. En haikaile laskettelemaan enkä hiihtämään. En haikaile Lappiin talvella. Myönnän, en yhtään tykkää ötököistä, sillä saan kaikenlaisten hyttystä muistuttavien pistoista valtavat kutiavat paukamat. Niitä kammoamiani itikoita pohjoisessa taatusti on. Silti jokin kytee mielessä - ehkä jonain päivänä tulevaisuudessa.

Onko sulla vinkkejä? Missä olet poluilla ja vaellusreiteillä kulkenut?