sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Jälleen mun juttu - kaikesta huolimatta


Kaarinan puolimarasta on reilu viikko. Tuntuu, että siitä olisi paljon kauemmin, sillä sen jälkeen on tapahtunut monenlaista. Ehkä eniten etäisyyden tunteeseen vaikuttaa se, kun lähdin lähes suoraan Kaarinan vesisateesta kohti aurinkoista Etelä-Tanskan Fredericiaa. Ehdin käydä kotona viettämässä lauantai-illan ja sunnuntaiaamuna taksilla kohti kenttää jo klo 5.35.

Vaan mitä tapahtui ennen koneeseen nousua ja kongressin tauoilla ulkona nautittua aurinkoterapiaa?

Kuva Frederician auringosta kongressipaikan sisäpihalta

Sataa sataa....


Turun motaria ajellessa ehti nähdä kaiken kaatosateesta aurinkoon. Perillä Kaarinassa oli pilvistä, mutta ei satanut - vielä. Starttiin vartin verran ja ulkona tulee kaatamalla vettä. Ei suuremmin huvita alkuverkkailla, vaan sisällä lukion aulassa viimeiseen asti. Puolikas geeli, annos avaavaa ja vähän vettä. Musat päälle, Tracker päälle ja muutama minuutti ennen starttia ulos.

Lähtö on ruuhkainen, kun noin 300 puolikkaan ja kokonaisen juoksijaa on samaan aikaan viivalla. Aiempina vuosina nämä ovat lähteneet eri aikaan. Nyt lähdöt yhdistettiin, kun osallistujia on edelliskertoja vähemmän. Ajankohdan aikaistaminen taitaa vaikuttaa ja olihan se kaataa munkin reissun tänne kaarinalaiseen vesisateeseen.

Suosiolla jään ihan häntäpäähän, jolloin tiedän voivani aloittaa matkan kaikessa rauhassa. Vesipisarat kastelevat, vähissä vaatteissa palelee ja uhkaan palata sisälle ja lukittautua naisten vessaan. Mua ei oteta erityisen vakavasti, vaan huomautetaan, että kohta ei ole kylmä. No, ei ollut.

Reitin alkua on muutettu ja ne kummalliset kiemurat ovat poissa. Ilahduttava ja mun elämää helpottava muutos, kun pääsee suoraan kohti kevyenliikenteenväyliä ja väljempiä vesiä. Ensimmäinen alikulku ja siitä matka jatkuisi metri metriltä.

Ekat kolme kilsaa rauhassa


Mulla oli selkeä tavoite, jota lähdin metsästämään. Tiesin, ettei hommasta tule helppoa. Onneksi en tiennyt koko totuutta lähtötättärään kajahtaessa.

Ohjeeksi olin saanut "Ekat kolme kilsaa rauhassa". Jotenkin sitä uskon, sillä eka kilsa taisi olla retken hitain. Olin sanonut, että kolmen kilsan kohdalla saa olla kulunut yli 24 minuuttia. Se piti, sillä kolmosen kilsamerkinnän kohdalla aikaa on mennyt 24:10. Sen jälkeen väliaikatietoja parin kilsan välein, mutta matkan edetessä ne unohtuvat muun alle.

Tracker on päällä ja huutelee korviin puolen kilsan välein aikaa, vauhtia ja sykettä. Siitä saan jonkinlaisen tuntuman ja ynnäilen, miten jahtaamalleni mörölle käy - jäänkö jalkoihin vai pinkaisenko rallatellen ohi. Mörkö on paha vastus, vaan liekö voittamaton.

Olin laittanut Trackerin päälle reilu kymmenen minuuttia ennen starttia, joten matemaattisilla harjoituksilla onnistuin saamaan jotain kuvaa käytetystä ajasta. Syketietoja tuli vähän alle puolimatkaan, jonka jälkeen sykevyö irtosi. Lähinnä huvitti, kun sen jälkeen Tracker väitti sykkeen olevan 70-80. Niin varmaan.... Totuus taisi olla jotain 156-159 ja loppua kohden paljon enemmän.

Mitä tämä on?


Ei ollut mennyt kilsaakaan, kun pohkeisiin sattui, vatsa oli pallo, oksetti ja maailma oli väärinpäin. Ekat mietteet, mitä pirua teen täällä ja mitä kuvittelen jahtaavani. Ihanko tosissani kuvittelen jaksavani vielä parikymmentä kilsaa?

Annoin muiden mennä menojaan ja päätin keskittyä vain omiin askeleisiini. Isoja omakotitaloja, pohdintaa asuntojen hintavertailuna Helsinki vs Kaarina ja Helsingin keskustan hintojen kauhistelua. Sadepisaroita, käännös uudelle reittipätkälle ja paha olo vain mylläsi vatsassa. Musaa napauttelin isommalle autojen metelin mukaan. Halusin kaikkien turhien ajatusten pysyvän pois. En halunnut ajatella oksettavaa oloa. En voinut käsittää, mistä se iski kimppuun. En voinut käsittää, miksei se mennyt pois.

Jee, uutta asfalttia


Eka juomapiste, josta muki vettä. Ihanaa, tässä ei olekaan sitä soratietä vaan uutta asfalttia. Kaarinan kaupunki on asfaltoinut pätkän tietä vastikään, sillä niin mustaa pinta on.

No, ilo jäi lyhyeksi, sillä kohta olin soratien ja kuran syövereissä. Kuoppia, petollisen liukkaita mutakohtia, irtokiviä - varovasti, jotta nilkat pysyvät kunnossa. Apua, täällä on luistinrata! Hetkittäin tuntuu, että jalat lähtevät alta, kun muta vain luistaa.

Hei, mun pohkeisiin ei enää satu. Jotain jaloissa on muuttunut. Ne ovat yhteistyöhaluiset ja pohjesärky on poissa. En tiedä, onko kierroksen alun katupinnoite jotenkin erilainen, sillä kakkoskierroksen alussa olin samanlaisen pohjesäryn armoilla. Sitä kesti aikansa, jonka jälkeen askel helpottui ja jomotus lakkasi.

Suomi 100 - heinäpaaleilla


Yhden talon luona heinäpaaleista rakennettu Suomen lippu. Paaleja neljä kumminkin päin. Osa valkoisia ja risti tietenkin sinisellä. Hauska ajatus ja muistutus Suomen juhlavuodesta.

Kohta juomapiste. Ajatukset pohtivat, otanko riskillä geelin. Pakko ottaa, sillä voimat eivät muuten riitä. Mulla on kaksi vaihtoehtoa - ottaa riski geelin kanssa tai ottaa riski ilman geeliä. Tiedän, että tavallisesti vatsa sietää useamman Lidlin omenageelin, jossa on neste mukana. Nyt ei kuitenkaan ole mikään normaalia. Vatsa on yhä samanlainen ja oksettava olo pyörii kurkussa. Juomapisteeltä vettä geelin päälle ja hetken olo tuntuu paremmalta.

Taatusti lisättyjä ylämäkiä!


Kaarinan reitti on kiva myös siksi, ettei siellä ole pahemmin mäkiä. Suurin osa nousuista on alikuluista poisjuoksemisia. Lisäksi on muutama loiva pieni mäki, jotka eivät ole yhtään pahoja. Niin muistin ja luulin...

Mistä nämä kaikki ylämäet tulivat? Kaarinan kaupunki on taatusti rakentanut ne viimeisen vuoden aikana. Kroppa laittaa tosissaan vastaan. Positiivista on, että hengittäminen on vaivatonta vaikka raskasta. Sataa, ei sada, sataa, ei sada - happea riittää eli se ei lopu. On ihanaa, kun ei tarvitse pelätä hengityksen loppuvan. Avaava on varalta mukana, mutta en usko sitä tarvitsevani. Aamulla kotona otettu ja vähän ennen starttia otettu toinen annos riittävät.

"Elämä syksyyni valonsa tuo Ja silloin kun henkäys aamutuulen se täyttää tämän pienen huoneen se mut viimeinkin herättää Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä minut pystyyn kiskaisee elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä mua eteenpäin rohkaisee". Kipuan ja kipuan, vaikka mäet ovat pieniä, ne tuntuvat tänään voittamattomilta. Jostain kaivan rohkeuden ja sisun ottaa aina uusi askel ja jatkaa matkaa seuraava metri.

Puolikkaan kärki kirmaa ohi. Jaa, mukamas näkyy kohta se suora, josta kaarretaan maaliin sitten joskus tulevaisuudessa. Niin varmaan... En usko, mutta en myöskään vastusta. Punatukkainen tyttö pitää suunsa kiinni - kerrankin.

Kakkoskierros ja rakas tsemppibiisi


Kakkoskierros alkaa ja puolikkaan sijat 7-8 kaartavat samalla hetkellä maaliin. Olen yhä mörön peesissä ja kaikki on mahdollista. Jälkikäteen katsoin noiden miesten loppuajat, joten näin, mikä oli 10,55 kilsan väliaika. Melko samoissa menin kuin viime vuonna Kaarinassa, mutta nyt ei olisi varaa hyytyä.

Juomapisteeltä vesi ja banaania. Suolakurkun haju yököttää. Saan ohjeen, mihin suuntaan heitän banaaninkuoren. Nurmikolle meni - hyvä juttu. Miksi mun kädet ovat tahmeat? Geeliä vai banaania? En tiedä. Sataa sataa, joten sillä tahmeuskin lähtee.

Kakkoskierroksen alku on tosi vaikea. Ihanko oikeasti mun on vielä juostava? Takana reilu 11 kilsaa ja mun rakas tsemppibiisi kajahtaa korviin. Hyräilen mielessäni "Jos tahdot, sä voit voittaa juuri sen joka pahin on". Voinko? Hetken jaksan uskoa tähän ja tokihan tiedän oman pääni olevan itseni pahin vihollinen. Oksettava olo menee kyllä hyvin samoihin.

Muutama kilsa lisää ja ynnään, milloin on oltava 15 kilsan kohdalla. Ei tämä onnistu! Juomapiste ja soratie lähestyy. Riskillä toinen geeli, josta uskallan ottaa reilun puolet. Vesi helpottaa oloa hetkeksi.

Valitsin juosta - niinkö?


Kasariheavya, sillä mua muutamassa lappujuoksussa palvellut soittolista on taas työssä. Twisted sister, W.A.S.P, Kiss... Väliin suomipoppia ja kaikkea muuta.

Olen purskahtaa nauruun, kun korviin osuu "Mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta. En enää tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.". Vai valitsin juosta - just niin.... Olenko tosiaan vapaaehtoisesti täällä? Ehkä Kaija Koon ajatus oli jotain muuta, mutta tuossa hetkessä sanoitus osui.

Maratonin kärkikaarti painelee ohi yksittäin. Alan odotella 3.30 jänistä, sillä se tulee kohta. Ei kovin pitkää letkaa jäniksen perässä, mutta häntiä muutamia joidenkin kymmenien metrien päässä. Vika juomapiste, jos otan nyt geelin, joko oksennan tai sitten en. Puolet uskalsin siitä kammottavasta lämpimästä omenageelistä hörppiä. Kumma, miten vesi maistui sen jälkeen hyvälle.

En juokse enää yhtään!


Takana 19kilsaa ja mielessä olen luovuttanut. Kirosanojen määrä mielessä lisääntyy ja muutamat mutisen ääneen. En kiipeä yhtään mäkeä! En! Jaa, kiipeän vai. Ei mulla ollut vaihtoehtona kuin jatkaa ja uskoa, että kiipeän.

Ankie Bagger kyselee Where were you last night. Haen voimaa näistä ja tiedän, että tällä soittolistalla juoksen vielä monet lappujuoksut. "Saa-aa-aa Jäädä tämä kylmä maa Jossa ei voi rakastaa Kauas katoaa myrkynkeittäjä suloinen" Mariskakin on päätynyt mukaan viemään mun ajatukset kaikkialle muualle paitsi tähän typerään matkaan.

Kyltti 20 km. Kello näyttää, että mörköön, jota lähdin selättämään on aikaa 9:09. Jos matkaa on 1,1 kilsaa, se riittää. Eikä riitä sanoo pää. Ajatus ei kulje yhtään. Kiroan itseni ja koko typerän asfalttitien. Vielä puolisen kilsaa. Järjestäjä puhuu jotain alamäestä. Huijaa kuitenkin. Oksettava olo pahenee ja tuntuu, että nyt riitti. Nilkkoihinkin sattuu. Pohkeissa kramppien ensioireita.

Apua!


Maaliin viitisenkymmentä metriä. Mikä tämä on? Hiekkaa? Tasapaino ei pidä. Pyöräilijä-nainen olisi voinut mennä jostain muualta kuin yhtä aikaa mun kanssa kapeasta S-mutkasta. Väistöliike sivulle ja suoraan johonkin hiekkakasaan. Horjahdus, mutta pelastus. Kaikki hyvin.

Käsi käteen. 30 metriä, 10 metriä. Yritän vaatimatonta loppukiriä. Loppu - luojankiitos! Pää polviin ja hengittelyä. Älyän kysyä aikaa, jota ei mulle heti sanota. Varaudun pahimpaan, sillä en mä voinut onnistua.

Sari vastaan mörkö 1 - 0


2.49:44 ja parannusta ennen tätä päivää juoksemaani puolimaran parhaaseen 4:03! Mörkö jäi jälkeen vaatimattomat 16 sekuntia, sillä se mörkö oli 2.50:00. Vaikka koko matka oli karmea ja oksettava olo kesti kaikki nuo sekunnit ja minuutit, Kaarina oli mulle jälleen hyvä ja päivä oli parasta tänä syksynä.
Onnistuin!
Kun katson taaksepäin, näen seitsemän puolimaraa. Ekan juoksin 6/2015 ja tähän asti vikan 10/2017. Jotain olen tehnyt oikein, sillä näiden välissä minuutteja on pudonnut kyydistä 19. Pukuhuoneessa otin otteen seuraavasta tavoitteesta. Se tulee, kun on sen aika, mutta matka jatkuu.

Turun motarilla olo on ihan hyvä. Selkään sattuu ja jalat ovat voimattomat. Veikkaan, että olin syönyt liikaa. Vatsa ei tainnut olla retkellä mukana riittävän tyhjänä. Kaarinan huviretki on karmeudessaan ehdotonta top kolmosta mun lappujuoksuissa. Tätä en olisi halunnut kokea, mutta silloin en myöskään olisi korkannut uutta minuuttilukua enkä hymyilisi itselleni ja maailmalle.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lähes kaikki tehty


Etsin viime vuoden lokakuun kirjoituksia, jotta olisin nähnyt, millä fiiliksillä silloin lähestyin Kaarinaa. Paljoa en löytänyt, sillä lokakuu on ollut reissuineen ja töineen kovin kiireinen. Harmi, sillä olisi ollut hauska lukea, mitä mielessä on liikkunut. Voi olla, ettei suuremmin mitään, sillä Kaarina-viikolla olin mm. tehnyt 49 tunnin työviikon ja unohtanut hiilaripitoisen tankkauksen aivan täysin. Samoin olin selvittänyt, miten saan tuntemaan oloni palloksi - ahtamalla itseeni ensin pitsan ja heti perään 1,5 tunnissa 1,6 litraa urkkajuomaa. Pitäiskö taas kokeilla?

Syyskuun päätteeksi katselin dataa ja mietin, millaisella pohjalla olen matkaan lähdössä. Juoksukilsoissa olen viime vuotta edellä noin 175. Lenkkien määrää tai niihin käytettyä aikaa en ole vuosi sitten merkinnyt ylös kuin kesäkuussa ja vuoden lopussa. Koska kilsoja on noin paljon enemmän, on mun täytynyt kuluttaa aikaa lenkkarit jalassa viime vuotta kauemmin. Syyskuun loppuun mennessä olen tänä vuonna käyttänyt aikaani hyvin tai tuhlannut hömpötyksiin - näkökulman saa vapaasti valita - 186.17:50. Exceliin turvautuen selvitin, että tuo on lähes kahdeksan vuorokautta. Taatusti en ole kaikista hetkistä tykännyt ja monet kerrat olen ollut valmis heittämään kaikki tavoitteet ja haaveet jorpakkoon. Tästä huolimatta olen plussalla ja nauttinut matkasta.

Viikon ohjelma oli keventelyä. Aurinko sai omapäiseksi ja juoksemaan yhden lenkin enemmän. Tuskin siitä suurta vahinkoa oli, sillä mieli lepäsi perjantai-iltapäivän auringossa ja kesäisessä lämmössä. En olisi millään malttanut tulla sisälle, vaan olisin vain voinut jatkaa pitkin meren ja joen rantoja auringosta nauttien. Arabianrannassakaan ei ollut kylmä, vaan meren tunnelmasta sai nauttia kesähepenissä auringolle hymyillen.

Tänään viimeinen pitkä lenkki, kun kierreltiin Kumpulan nurkilla ja ihasteltiin syksyä. Koetin välttää ylämäkiä, vaan mistä kummasta niitä kuitenkin nenän eteen tipahteli. Jossain Kumpulan kampuksen nurkilla huokaisin, että tällä reitillä ovat ilmeisesti Helsingin kaikki ylämäet.

Ensi viikolla kaksi lyhyttä lenkkiä, joista jälkimmäiseen nappaan mukaan muutamat reippaat pätkät. Jos tämän viikon reipasta 25 minuuttista uskoisin, mikään ei menisi ensi lauantaina nappiin. Huokaus, miten tappavalta tuntui vähän reilu kolme kilsaa vauhtia, jolla pitäisi jaksaa mahdollisimman pitkään. Ehkei metsäsienikeitolla saanut voimia riittämään ja toki työpäivän jälkeen on eri juosta kuin muulloin.

Huomenna yin yoga ja hieroja. Jokin aamu käyn hetken uimassa ja torstaina vika lenkki. Ehkä torstaina myös jooga, kun vain jätän kaikki jalkojen voimaa vaativat liikkeet kevyiksi tai teen jotain muuta. Työpäivien pituutta voisin säädellä, jottei menisi yhtä hyvin kuin vuosi sitten. Helppo sanoa nyt, vaan mikä lie totuus, kun katson peiliin perjantai-iltapäivänä.

Kaarinaan suhtaudun tosi vaihtelevasti. Tiedän, että mun haave ja tavoite on kovan työn takana. Samalla tiedän, etten kurota kuuta taivaalta, mutta varvistamaan joudun, jos haluan siihen ylettää. Pasin neuvo mielessä - kolme ekaa kilsaa rauhassa ja sitten kohti tavoitevauhtia - lähden matkaan. Pelottava rauha ja usko omaan tekemiseen on mielessä. Välillä se katoaa paniikin alle ja epäluottamus omaan osaamiseen vie voiton.

Jännitystä lisää se, että olen tähän asti juossut monet lappujuoksut puolisalaa. Olenpa jo saanut nimityksen salajuoksijakin - kiitos Mintun. Nyt olen avannut retkeilyni näkyväksi, joten epäonnistumisen mörkö kummittelee mielessä. Mitä kaikki sitten sanovat, kun epäonnistun ja kaikki menee pieleen? Sitten kaikki nauravat kuitenkin mun haihattelulle. Ajatus kaukaa menneisyydestä, joka ei suureksi osaksi ole tätä päivää.

Luotan itseeni ja luotan matkaseuraksi lähtevään ystävään. Luotan tavoitteeseeni ja luotan tahtooni kokeilla, mihin punatukkaisesta tytöstä on. Enää tarvitsee pysyä terveenä, ajella Turun motaria ja juosta. No, matkalaukku on kyllä pakattava, koska lähden Kaarinasta likimain suoraan Tanskaan työmatkalle.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Testipalaute - olihan siinä


Sain toissa viikon lopulla Pasilta laktaattitestin palautteen. Oivallisesti olin just Tallinnassa ja puhelimella sähköpostin lukeminen oli mitä oli. Liitteitä en saanut auki, vaikka olisin päälläni seissyt ja pyytänyt kaikki tekniset hyvät haltijat apuun. Onneksi testitulosten pääviesti oli sanoja peräkkäin varsinaisessa viestissä, joten ihan tulisilla hiilillä en kokousviikonloppua kiemurrellut.

Laktaatti oli pysynyt alhaalla ensimmäisten tonnien aikana. Siirtymä vk-alueelle oli ollut selkeä ja tonneista keskimmäiset olivat osuneet vk-alueelle. Kaksi vikaa menivät sitten kovemmalla, mutta niistäkin selvisin.

Oli palkitsevaa lukea, että kestävyyskunto on parantunut huomattavasti sitten edellisen testin, jonka juoksin aprillipäivänä 2016. Turhaan en ole kilometri kilometriltä matkaa taittanut. Turhaan en ole lähtenyt kaatosateeseen, lumipyryyn, räntähaituvien sekaan, auringonnousuun, kesäiseen lämpöön tai kauniisiin iltoihin töiden jälkeen.

Yllätyin, miten aerobinen ja anaerobinen kynnysvauhti ovat kumpikin parantuneet reilulla minuutilla. Miten se on mahdollista? Voiko lahjatonkin kehittyä näin? Aika huimaa!

En ole tainnut turhaan pk:ta sahata, sillä palaute kertoi pk-alueen olevan laaja. Olen juossut pk:ta eri vauhdeilla - välillä tosi rauhassa ja välillä vähän kovempaa. Yllättävän paljon olen mennyt pk2:lla. Huomasin sen, kun katselin treenihistoriaa ja mietin, mitä kaikkea olen viikkoihin ja kuukausiin mahduttanut.

Vk-alueen leveys oli nyt 46 sekuntia. Muistan Pasin sanoneen edellisellä testikerralla, että vk-alue on tosi kapea. Se näkyi silloisesta palautteestakin. Harrin tekemän ohjelman myötä olen juossut välillä tyytyväisenä ja välillä hampaat irvessä reippaita ja vetoja. Olen kironnut 45-50 minuutin reippaita pätkiä ja toivonut joka hetki niiden loppuvan. Sitkeydellä ja punatukkaisen tytön päättäväisyydellä olen ne kaikki juossut antamatta tuumaakaan periksi. Testipalautetta lukiessa sain kiittää itseäni tuosta päättäväisyydestä. Joku saattaisi sanoa, että härkä mikä härkä.

Testissä oli myös maratonennuste. Ei paljon lämmitä, kun ennusteaika oli 6.25:42. No, en ole maratonia juoksemassa, joten tuolla ei todellisuudessa ole mulle merkitystä. Vaikka tiedän, ettei numeroiden tuijottaminen ole maailman tärkein juttu, vähän tuo silti sapetti. Mun tavoitteet ovat toisaalla ja lyhyemmillä matkoilla. Toki voi olla jännää seurata, mitä maraennusteajalle tapahtuu, kun juoksen uudestaan testin ehkä joskus syksyllä 2018.

Ja sitten... Hymyilyttävin kohta palautteessa oli "Harjoittelusi on ollut laadukasta ja sillä on ollut hyvä vaste.". Tähän kiteytyi koko testin sanoma ja se, mitä testi kertoi mulle menneestä just siinä hetkessä. Tuntui uskomattomalta, että näin voi olla. En käsitä vieläkään, että olen todella tehnyt joitain oikeita asioita ja jotain oikein. Tällä lauseella jaksaa pitkälle.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Työpäiviä 12/12 - oliko muuta elämää?


Eilinen vapaapäivä tuntui lähes luksukselta. Hämmentävää, että tänäänkin on vapaapäivä. Tein kahdentoista työpäivän putken, joka kieltämättä alkoi loppua kohden tuntua. Syyskuu on töissä tiukka ja keskelle kuuta tipahti viikonlopun kokousmatka Tallinnaan. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun perjantaina karkasin työpaikalta tasan klo 14.09. Tunnustan, että väsymys alkoi tuntua kropassa ja ajatuksissa.

Kävelylenkki vanhassa kaupungissa


Tallinnan kokousviikonlopulle sain kauniin syksyisen sään. Perjantaina olin perillä ajoissa, joten aikaa jäi kierrellä vanhassa kaupungissa. Hieman shoppailua, kävelyä ja hetkeksi terassille alkoholittoman oluen kanssa.

Kuva Raatihuoneentorilta

Sunnuntaina ennen laivan lähtöä ehdimme tehdä samanlaisen pienen kävelylenkin ja ihailla vanhan kaupungin tunnelmaa. Kipusimme näköalapaikalle, katselimme kauniita rakennuksia, kurkkasimme ortodoksikirkkoon, nautimme kuulaasta syyssunnuntaista ja lopuksi pistäydyimme syömässä ennen terminaaliin kävelyä. En ollut aiemmin maistanut villisikaa. Just tuossa ravintolassa se kannatti, sillä villisika kantarellikastikkeen kera oli maukasta ja mureaa.

Pari kaupunkikuvaa näköalapaikalta, jonka nimestä ei ole aavistustakaan. Se oli vanhan kaupungin kätköissä.

Toisena kokousaamuna huokaisin itsekseni hotellissa kellon näyttäessä kuutta ja aamun kajastuksen varovasti kurkkiessa kohti uutta päivää. Olin hereillä. Teki mieli ulos. Niin.... Jos olisi sen verran näköä, että näkisin liikkua, olisin laittanut lenkkarit jalkaan ja lähtenyt rauhakseen ihmettelemään heräävää Tallinnaa. Narvan tien liikenne soljui läpi yön ja eiköhän ennen aamuseiskaa olisi jo ollut muitakin kulkijoita. Tuo oli hetkiä, jolloin oli myönnettävä tosiasia ja käperryttävä kirjan kera peiton alle katsomaan, heräänkö vai nukunko vielä tovin. Ehkä kaikkein eniten sokeudessa rassaa just tuo, ettei voi vain mennä ja kulkea päämäärättä hetken jonnekin ihaillen heräävää aamua.

Ihme kyllä - lenkit juostu


Treenimerkintöjä ja kalenteriani katsoessa ihmettelen, millä konstilla olen onnistunut tekemään kaikki juoksulenkit ja vähän muustakin treenistä kaiken työruljanssin keskellä. Pelastus taisi olla, että puolen kuun viikko oli kevyt ja juoksuja vain kolme. Samaan viikkoon sain tungettua kaksi joogaa ja yhden aamu-uinnin.

En ole myöhäisten iltalenkkien ystävä. Viime sunnuntaina huomasin, että pakon edessä valitsen jopa myöhäisen iltalenkin kuin elän ilman lenkkiä. Tulin Tallinnasta kotiin iltakuuden maissa ja kolme varttia myöhemmin olin menossa kohti Vanhankaupunginkoskea. Pitkis olisi ollut 90 min, mutta päätin lenkin kuin lenkin olevan hyvä siihen hetkeen. Aurinko lämmitti vielä vähän ja jalat nousivat ihmeen kepeästi. Pitkis oli vain 70 min, mutta se oli 70 min parempi kuin ei lenkkiä lainkaan. Tuskin olisin osannut asettua nukkumaan ja kääntää katsetta seuraavaan viikkoon, ellen olisi päässyt ulos ja saanut hetkeksi ajatukset muualle työasioista.

Aina vain vetoja!


Alkuviikolla huokasin järkyttyneenä, miksi mulla on taas vetoja. Justhan mä niitä juoksin.... Helpottavaa, että olivat sentään minuuttisia ja minuutin palautukset eli 20 minuutissa koko homma on tehty. Tähän en tokikaan laskenut alku- ja loppuverkkoja, sillä ihmiskoehan rajoittuu noihin vetoihin.

Olin ajat sitten houkutellut Marikan kaveriksi, jotta varmasti saan nämä juostua. Mulla on kai jokin viha-rakkaussuhde vetoihin. Kyllähän mä niiden merkityksen tiedän, vaan silti - onko aina pakko?

Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja sitten lähdettiin ravaamaan samaa ikiaikaista suoraa joen ja siirtolapuutarhan välissä. Koskahan kulkijat ja puutarhalaiset kyllästyvät katsomaan mun ramppaamista?

Haikailin nousujohteista sarjaa. Ei sellaista tullut, mutta hyvä setti kuitenkin. Jälkikäteen sain Marikalta vauhdin 30 sekunnin ja 60 sekunnin kohdalta. Se oli hyvä, sillä näytti, miten vauhti hiipui kaikissa vedoissa loppua kohti. Muutamassa ero oli useita kymmeniä sekunteja. En tiedä, hiljensinkö etuajassa vai mitä tapahtui. En kuitenkaan ollut niin poikki, että sen vuoksi olisi pitänyt hiljentää noin paljon.

Vedot pyörivät kutosella alkavissa vauhdeissa. Pari jossain keskivaiheilla oli vitosella alkavia. Vikaan laitoin jälleen kaiken peliin, mutta vasta 30 sekunnin kohdalla. Puoli minuuttia jäljellä, joten uusi vaihde esiin. Viisitoista sekuntia jäljellä - hei, vielä löytyy jokin vaihde. Marika laskee vitosesta alaspäin - ei piru, enää ei irtoa yhtään lisää vauhtia. Kai tämä on kelvollinen. Olihan se, kun 30 sekunnin kohdalla vauhti oli 5:10 ja 60 sekunnin kohdalla 4:57. En ole ikinä oma-aloitteisesti ilman vetoapua kiihdyttänyt alle vitoseen edes sekunniksi. Kerran pyysin Sailaa vikan vedon lopussa nostamaan vauhdin 4:58:aan, jotta tiedän, miltä se tuntui. Pelottavalta! Oli tuo tosi kovaa ja jalat olivat mennä solmuun. Ei se kuitenkaan olut pelottavaa - tai sitten en ehtinyt ajatella moisia. Tästä on hyvä jatkaa ja ajatella, että jokin päivä juoksen 30 sekuntia alle vitosta. Se jokin päivä voi olla vuoden kuluttua, mutta onhan tässä maailmassa aikaa.

Usvaa joen pinnassa ja vika pitkis


Leppeän lämpimänä syysaamuna kävin ihailemassa syksyn värejä. Vanhankaupunginkoskella oli punaisia vaahteroita ja samalla paljon vihreää. Kesä sinnittelee läsnä, vaikka syksy hiipii vaivihkaa esiin. Vantaanjoesta nousi usva peittäen Pikkukosken uimarannan kätköihinsä.

Kuva Vanhankaupunginkoskelta parikymmentä minuuttia auringon nousun jälkeen

Viimeisen kunnon pitkiksen ennen Kaarinaa juoksin eilen. Koetin pysytellä enemmän asfaltilla, kun Kaarinassakin on paljon asfalttia. Radan vartta kohti Käpylää. Pohjoisbaanan testaus. Kyllä, se tosiaan on tasainen. Tutuista Käpylän ja Pasilan ylämäistä ei ollut tietoakaan. Mäkelänkatu ja kohti Kumpulan vihreyttä. Hämeentie ja Arabianrannan hiekkatietä kohden. Hyvä, että Arabianrannassa sekaan mahtui. Hanhia oli satoja nurmikolla ja meressä.

Olin ajatellut, että ehdin 2,5 tunnissa noin 16 kilsaa. Aika kului oudon hitaasti. Aina lisää puoli kilsaa ja aikaa on yhä jäljellä vaikka miten. Pikkukoskelta kohti junarataa, takaisin jokivarteen ja kohti Kehä I:tä. Apua, täällä on kävelytie suljettu portilla, joten nenä kohti Pukinmäen Mäkkäriä. Pientä seikkailua ja lopulta Kehän ylittävälle sillalle. Liikennevalot olivat puolellani, sillä Mäkelänkadulla, Koskelantiellä ja tässä Kehän rampissa vaihtuivat ajatuksen voimalla. Alamäki jokivarteen. Vieläkin jäljellä noin 9 minuuttia, joten kotiseutukierrosta nurmikenttien seassa. Kotiovelle kaarsin ajassa 2.33 ja 17,16 kilsaa rikkaampana. Askeliakin oli yli 20000.

Oma pitkisvauhtini yllätti. Syke pysyi maltillisena, vaikka toki nousi loppua kohden. Ei tuntunut raskaalta - paitsi ylämäissä. Olisin voinut vielä jatkaa, jos olisi tarvinnut. Lopussa vähän huoletti, kun oppaana ollut kaveri alkoi olla aika puhki. Taisi olla hänelle raskas reissu. Jos olen rehellinen, myönnän, että mua oma jaksamiseni myös ilahdutti. Vuosi sitten olisin ollut paljon enemmän väsynyt, vaan nyt punatukkainen tyttö jaksoi sen suuremmitta huokailuitta. Kotona palkkari ja sauna.

Hierontaa hierontaa


Kävin viikolla Vellulla hieronnassa. Vasta siinä tajusin, miten kaamean väsynyt kroppa ja mieli olivat. Pääsin Arkadiankadulle, kun Vellu huomautti, että naisella on äänessä kireyttä. Totta se oli. En ollut itse itseäni kuullut enkä kuunnellut. Lihaksissakin oli väsymystä, joka tuntui hierojan näppeihin. Väitti, että pohjelihas on jotenkin pyöreä eli väsynyt. Hmmm... En ymmärtänyt, mutta väsyneeltä kroppa tosiaan tuntui.

Huomenna uusi hieronta, kun käyn asiakkaana Erottajalla hierojaksi opiskelevalla työkaverilla. Sitten lokakuun ekalla viikolla vielä uusi retki Vellulle. Sen jälkeen en ainakaan voi sanoa, että Kaarina meni pieleen, koska en ollut käynyt hieronnassa. Tältä osin homma on optimoitu loistavasti.

Muusta en sitten tiedä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Laktaattitesti - hymyilyttävä tulos


Kaikenlaisten säätöjen jälkeen kävin viimein eilen juoksemassa Liikuntamyllyssä laktaattitestin. Olen koettanut juosta tämän vuoden testiä viimeiset puoli vuotta, vaan menestys on ollut huono. Eka selkä-pakarakremppaisena en halunnut testiin lähteä, tokana selkä-pakarakremppaisena siirsin testiä uudestaan, kolmantena sain astmalääkkeet ja haluttiin antaa niiden vaikuttaa ennen testiä ja neljäntenä - menin testiin.

Itse testi ei jännittänyt, sillä edelliskerrasta tiesin, miten homma menee. Paljon enemmän jännitti Liikuntamyllyn ilma. Olin tosi epävarma, miten pystyn siellä juoksemaan omaa kovaa ja miten saan happea. Myös 200 metrin rata hurjine kaarteineen hirvitti. Viimeksi tuli jo huono olo, sillä jyrkät kaarteet tekivät Linnanmäki-fiiliksen.

Mikä laktaattitesti?


Laktaattitesti tai juoksijan tasotesti on testi, joka mittaa fyysistä suorituskykyä. Kropan reagointia rasitukseen seurataan veren laktaattipitoisuuden ja sydämen sykkeen avulla. Näiden avulla määritetään eritehoiset harjoittelualueet, jotta treenaus olisi tuloksekasta. Testistä saa myös aerobisen ja anaerobisen kynnyksen, joiden avulla on helpompi seurailla omia lenkkejä ja niiden todellista rasitusta. Näihin kynnysarvoihin saa myös viitteelliset vauhdit, jotka toki elävät sään, kropan rasitustilan ja elämän kokonaiskuormituksen seassa.

Mulle testin teki Päällysahon Pasi. Hän teki saman testin myös aprillipäivänä 2016, jolloin jännitin aivan hurjasti ja olin varma, että en ikinä selviä moisesta hullutuksesta hengissä. Ja silti testiin oli mentävä, koska uteliaisuus vei voiton.

Herätys, aamiainen ja Liikuntamyllyyn


Halusin juosta testin, kun Liikuntamyllyssä ei ole kansainvaellusta. Se tarkoitti, että testiin oli mentävä aamusta ja arkena. Elokuulla ujutin kalenteriin eilisen kohdalle vapaan aamupäivän, josta päätin pitää kiinni, ellei mikään tauti tai kremppa iske. Koska edellisestä testistä oli vähän alle 1,5 vuotta, koin olevan aika nähdä, onko mitään tapahtunut. Testi nökötti kalenterissa ja olin sinne menossa. Reilu viikko sitten mulle valkeni, etten ole muistanut kysyä, kuka lähtee mulle oppaaksi juoksemaan sinisen valojäniksen matkassa. Onneksi yhden ystävän työvuorot olivat sellaiset, että hän pääsi valopupua seurailemaan. Oikeasti en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos opasta ei olisi järkkääntynyt. Ilman silmällistä seuraa en valopupua seuraile.

Aamulla ylös tavallista arkiaamua myöhemmin. Aamiaiseksi perussmoothie, johon olin eiliselle tunkenut rahkaa, mustikoita, banaanin, pellavansiemenrouhetta, minttua ja nesteeksi mehukeittoa. Muutama lasi vettä ja pahimpaan kahvintuskaan jääkaapista Eilan kylmä latte. Makea kuin mikä, mutta sainpahan lisäbuustia sokerista.

Ennen lähtöä otin avaavan ja toivoin sen riittävän. Ei mulla ollut vaihtoehtoa, sillä kokeiltava oli. Jos en kokeile, jää harmittamaan.

Viis, neljä, kolme, kaks, yks - menoksi


Alkuun Pasi otti lepolaktaatin, joka oli mulla tasan yksi. Viime testissä se oli 0,9. Arvo oli hyvä. Kropassa ei kuulema ollut rasitusta. Hmmm... Ei kai sitten. Edellispäivän 11,5 tunnin työpäivän jälkeen ja vuosikausien huonoilla nukkumisilla.... Jaa...

Moni kaveri on juossut Pasin testissä kaksitonnisia, mutta älähdin jo kevättalvella, että minä en niitä juokse. Tonnit luvattiin ja ne sain. Ajatus oli juosta viisi tonnia ja kuudes oli hätävarana odottamassa. Naureskelin, että älä nyt kuvittele liikoja. En mä juokse kuin viisi ja nekin just ja just.

Hengittämisestä puhuttiin sen verran, että mun pitää olla rehellinen itselleni. Jos tekee liian pahaa ja happi loppuu oikeasti, on jätettävä kesken ja otettava testi uusiksi parempana päivänä. Liiaksi sisulla en saisi mennä, mutta sopivasti kuitenkin.

Ekaksi vauhdiksi Pasi oli laskenut 8:52 min/km. Siitä lähdettiin ja pidettiin valopupu hieman edessä, jotta ystävä näki sen liikkeen. Kaarteiden osalta tehtiin sopimus, että näkevä juoksee sinistä verkka-aluetta ja minä siinä verkka-alueen ja radan rajalla. Näin saatiin kaarteista hieman inhimillisemmät. Samalla säästettiin nilkkoja ja minimoitiin huono olo liiasta kaartelusta.

Eka tonni oli helppo. Yllätti, miten helposti se meni. Syke oli vähän korkeampi kuin ulkona tuossa vauhdissa, kun maalin luona se oli 139. Pistos sormeen, pari hörppyä vettä ja takaisin viivalle. Tonnien välissä ollut 40 sekunnin tauko oli todella lyhyt kaikkeen tähän.

Lisää vauhtia


Toka tonni 8:11 oli reipas, mutta ei paha. Tuollaisia vauhteja olen juossut reippailla lenkeillä. Syke oli noussut reiluun 150:aan, mutta ei tuntunut pahalta. Pasi laski kierroksia ja huusi jossain kohdassa, että ekan tonnin jälkeen laktaatti oli matalampi kuin lepolaktaatti, joka oli siis hyvä juttu.

Kolmanteen 7:36 kiitävää valopupua seuraillen. Se alkoi jo tuntua tekemiseltä, mutta meni ihmeen mukavasti. Ei olisi huvittanut puhua, vaan ei tarvinnutkaan. Musat korvissa ja kierroksia laskien. Mukamas yritin laskea niitä, vaan ei ajatus pysynyt kasassa.

Neljäs edessä eli jäljellä enää 10 kierrosta tuolla 200 metrin radalla. Tästä tuli koko testin vaikein tonni. Vauhtina 7:22 oli jotain mystistä. Rytmillisesti se oli vaikea. Jalat eivät tahtoneet löytää tahtia, vähän väliä jouduin hakemaan rytmin uudelleen ja paketti ei vain pysynyt kasassa. En tiedä, miksi niin kävi.

Syke oli tasaisesti reilussa 160:ssa. Työtä, mutta ei liikaa. Viimein vika edessä ja 7:08 eli just tuon verran ja koko testi on ohi. Siis niin kuvittelin. Hommassa oli jo tekemistä ja helpolla en päässyt. Huh, viimeinen kierros ja sitten maali. Loppu! Siis luulin niin...

Kuvitellahan saa...


Pasi mittasi laktaatin. Minä koetin hengittää ja saada pari vesihörppyä pullosta. Mitä??? Ei se tässä ollutkaan. Kuudes tonni lähtee 10 sekunnin kuluttua vauhtina 6:54. Hätäisesti älähdin, että kai saan jättää kesken. En mä jaksa kuin kierroksen! Keskeytyslupa heltisi ja 40 sekuntia oli taas kulunut.

Ekassa kaarteessa sanoin, että kokeiltavahan mun oli, koska muuten mulle olisi sanottu, ettei tunne Saria, joka jättää yrittämättä. Miksi sain vastauksena naurua? Punatukkainen tyttö ei luovuta kokeilematta.

Eka kierros takana. Jos mä vielä yhden. Hemmetti, kolme menty. Jos mä vielä. Enää yksi jäljellä, ei tätä voi jättää. Tuleeko eka maali vai Tahrat paperilla loppuvat? "Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää. Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme." Ei tuule, mutta puhdas sisu työntää eteenpäin metri metriltä kohti maalia. Älä kysy, loppuiko tuo ennen maalia. En mä tiedä!

En olisi ikinä uskonut, että juoksen kuudennen tonnin kokonaan. Vika kierros oli paha ja keuhkoissa tuntui ikävältä, mutta siinä kohdassa ei kesken jätetä. Maali, laktaatin mittaus ja syke reilussa 170:ssa. Laktaatti oli noin 8,5, kun se edellisessä testissä oli korkeimmillaan kymppi. Silloin vauhdit olivat hitaammat ja jaksoin just ja just juosta viisi tonnista. Silloin lähdettiin paljon hitaammin, mutta viidennen 7:31 oli ainakin yhtä paha kuin eilisen 6:54 - ellei jopa pahempi.

Voisko tyytyväisempi olla?


Testin jälkeen mua vain hymyilytti. Paljon on tapahtunut ja eteenpäin olen mennyt. Pasi analysoi testiä ja kehui mun edistyneen paljon edelliskerrasta. Itsellä oli samanlainen olo.

Katseltiin varovasti vauhteja ja sitä, miten olen reippaat ja kevyet juossut. Aika likellä oikeita olen kipittänyt, sillä äkkiä laskemalla maravauhtinen olisi jossain samoissa kuin mun reippaat ovat pyörineet. Siis maravauhtinen teoriassa. Älä kuvittele, että olisin muuttanut mieleni. Mulle riittää 21,1 kilsaa.

Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset. Niitä odotellessa jatkan hymyilyä ja tyytyväisyyttä itseeni. Olen tehnyt oikeita asioita ja olen tehnyt oikein. Matka on alussa ja se etenee omaa tahtiaan. Neljän viikon kuluttua 2.50 alitus on tiukassa, mutta ei mahdotonta. Mun on oltava itselleni armollinen ja luvattava, etten hauku itseäni maan rakoon, jos se ei alitu. Mitään en menetä lähtemällä kokeilemaan. Jos en kokeile, siinä menetän paljon enemmän.