sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Suomi 100 - lumihiutaleita ja aurinko


Itsenäisyyspäivänä oli alkujaan ajatuksena juosta minuutti jokaista Suomen täyttämää vuotta kohden. Kun katsoin tarkemmin Excel-taulukkoa, johon omaan herttaisen viha-rakkaussuhteen, oivalsin, ettei sataminuuttisesta tule mitään.

Ehdotin Sailalle, että juostaan mun vedot, jos vaikka irtoaisi jotain. Sen jälkeen kahville ja kuulumisten vaihto monen kuukauden jälkeen. Kahvilla saattoi myös skoolata kotimaalle.

Haltialan suora - Here we come


Koska Tuomarinkylän kartanoon avattu uusi ravintola ei ollut auki ja Haltiala oli, valinta ei ollut vaikea. Pohditutti, missä ihmeessä voin juosta vedot, jottei lenkistä tule pariakymmentä kilsaa. Onneksi toinen kaveri muistutti Haltialan suorasta. Vähän suunnistusneuvoja ja uskoin meidän löytävän suoran, sillä ei kai keskellä peltoja olevaa suoraa voi olla näkemättä.

Rauhallista hölkkäilyä jokivarressa. Jääriitteessä olevia lammikoita. Pieni valkoinen kerros tuomassa talvista tunnelmaa. Vailla riitettä virtaava Vantaanjoki. Pakkanen kipristelee poskia.

Mittari piippaa vitosen. Kohta pitäisi olla nousu pois jokivarresta ja suora odottaa. Tuossa olisi joku ja ollaan tultu 5,2 kilsaa. Noustaan ylös ja katsotaan. Juu, näyttää hyvältä - tässä se on.

Pari hörppyä vettä ja menoksi.

Kuka käski keulia?


Kuusi kahden minuutin vetoa kahden minuutin palautuksilla - 24 minuuttia ja koko lysti on ohi. Eka lähdetään varovasti. Havittelen seiskan keskaria, mutta jään lukemiin 7:08. Jälkikäteen ajateltuna se oli pelkästään hyvä...

Kakkonen edessä ja jotenkin tossut vievät. Saila sanoo muutamaan kertaan vauhdin ja tiedän sen olevan liian kova. Koetan hidastaa, mutta menestys on huono. Toka juostu - 6:38. Ja mun tavoite oli pikkuisen alle seiskaa.

Nousujohteinen sarja on saatava. Vaan miten ihmeessä sen teen? Kuka käskee lähteä keulimaan heti kakkosessa, kun edessä on vielä neljä?

Aurinko kurkistaa. Ihana valo, heijastus valkoisesta maasta. Jopa vähän lämmittää. Muita lenkkeilijöitä. Koira irrallaan. Menee nätisti ohi. Ei edes hauku eikä ole yhtään kiinnostunut kahdesta suoraa eestaas painelevasta naisesta.

Kolmas ja neljäs tehty. Nousujohteisuus jatkuu - ehkä toivoa ei olekaan menetetty. Tokavika alkaa. Kentältä koneiden rullausääniä. Kauas tai vielä kauemmas lähtevät koneet nousevat. Mihin ne voisivat viedä? Lasken mielessäni sekunteja - liian nopeasti kuten aina. Kumma, miten 120 sekuntia voi olla pitkä.

Tokavika menty keskarilla 6:11. Saila päättää vikan menevän alle kutosta. Kai jotenkin päätöksentekoon osallistuin. En kyllä tiedä millä tavalla. Palautuksissa sama 120 sekuntia kuluu triplasti nopeammin. Käännös kohti kaukana siintävää asfalttitietä ja vika lähtee - nyt.

Koetin lopettaa ajattelun. Hyräilin mielessäni "Jos tahdot sä voit voittaa juuri sen, joka pahin on." Kuuntelin nousevaa konetta ja mietin, minne se punatukkaisen tytön veisi. Jonnekin kauas pois tältä suoralta.

Vauhti on kuulema 5:37. Ei ihme, että hengittäminen alkaa käydä työstä. Avaavan otin, mutta nyt on vaikeaa. Hengitys alkaa vinkua eli vauhtia alas. Jäljellä 40 sekuntia. Edelleen alta kutosta. Jäljellä 20 sekuntia. Yritän loppukiriä, jonka tahdon aina vetosetin viimeisen loppuun. Jäljellä 10 sekuntia. Hemmetti, ei irtoa. Ei mun jalat tahdo loppukiriä. Vikat sekunnit. Winner takes it all - vikan keskari 5:55. Hengittelyä. En pysty puhumaan. Pari minuuttia ja vika veto on vain hyvämuisto.

Ansaitut munkkikahvit


Kotona katsoin, etten ole koskaan juossut vastaavia vetoja tuollaisilla vauhdeilla. Parhaat keskarit ovat jääneet jonnekin 6:10-6:20 tienoille. Eka kova treeni sitten Kaarinan. Olen juossut reippaita ja muutamat vedot, mutta tämä setti oli ehdottomasti kovin. Onnistuin ja tein sen, mitä lähdin yrittämään. Nousujohteinen sarja, vaikka itse itselleni asettama haaste osoittautui pirulliseksi.

Hölkkäilyä Haltialaan. Sisällä ihanan lämmintä. Lämmin kahvi ja uunituore munkki. Hetken huokaisu ja nauttiminen rauhasta ja lämmöstä. Joulutorttujakin olisi ollut. Hyviä, mutta munkki on aina munkki.

Tämä kahvihetki oli taatusti ansaittu. Töitä sen eteen tein ja sormia mukin ympärillä lämmittäessä saatoin hymyillä itselleni. Saatoin kiittää itseäni uskalluksesta ja kroppaa siitä, että just tänään sain tehdä tämän.

Sormia palelee


Paluumatkalla sormia paleli. Pakkanen kipristeli poskia, sormia ja varpaita. Pipo lämmitti, kun kaivoin sen taskusta päähän. Alkuun hetki reippaampaa, jotta lämmitään. Loppumatka rauhassa. Haaveena lämmin suihku, kuuma glögi ja ruokaa.

Liike lämmittää. Pajunkissat jokivarressa. Erikoisempi joulupöytäkoristus, jos ottaisi tuosta. Talven tuntua ja auringon lämpöä. En olisi uskonut, että tuo niin vähän näkyvä valo jaksaa lämmittää.

Mielessä kiitollisuus ja kunnioitus kotimaan eteen työtä tehneille. Levollinen mieli ja onnellisuus kaikesta siitä, jota olen elämääni viimeisten muutaman vuoden aikana saanut. Punatukkainen tyttö ja mahdollisuudet - tästä on hyvä jatkaa. Ja minuutteja tuli noin 1,5 Suomen jokaista ikävuotta kohden. Kilometrejäkin viitisentoista.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Iltapäivähömpöttelyä - Joulujuoksu


Lauantain Joulujuoksu oli mulle jo kolmas. Tykkään tapahtumasta, kohtalaisen leppoisasta tunnelmasta ja siitä, miten juoksemalla voi tukea Pelastakaa lapset ry:n toimintaa kotimaan lasten hyväksi.

Tälle vuodelle reitti oli uusittu. Kympin osalta se tiesi vain yhtä kierrosta, mutta valitettavasti melkoisen kiemuraista reittiä. Toisaalta se tiesi myös sitä, että ohittavia juoksijoita on tosi vähän. Ei tarvinnut odotella, milloin kakkoskierroksella olevat kympin juoksijat alkavat painua jonossa ohi.

Lähdin soitellen sotaan, sillä mulla ei ollut aavistustakaan, mistä ja miten reitti kiertää. Olin lukenut, että Baanaa ja Ruoholahdesta, mutta siihen viisauteni jäi. Ehkä oli hyvä, etten tiennyt. Olisi voinut iskeä paniikki, jos olisin tajunnut, miten mutkien, käännösten, kiemuroiden ja ties minkä kautta kilometrejä taitettiin.

Joulupukki, joulumuori ja muut matkaan jo käy


Lähtö oli Finlandia-talolta, jossa oli kiva odotella sisällä. Vähän ennen starttia ulos, Sports tracker päälle, hanskat käteen ja lähtöalueelle odottelemaan. Niin se Tracker - kuvittelin laittavani päälle.

Ei viitsitty ahtautua letkan häntäpäähän, vaan jäätiin lähtöalueen sivuun odottamaan, kunnes on hännänhuippujen vuoro kipaista lähtöviivan yli.

Baanaa kohti Ruoholahtea. Aika pian alkoi ohi mennä vitosen kärki. Huh, vitosen kääntöpaikka on tuossa eli nyt nämä loppuvat. Matkaa sai jatkaa kaikessa rauhassa.

Ratikkakiskojen ylityksiä. Rotvallinreunoja. Sadevesikouruja. Loskaa ja petollisen liukasta jäätä. Käännöksissä varovasti, kun tossut luistavat.

Kuva matkan varrelta

Olin arponut kesätossujen ja nastojen välillä. Varalta heitin nastat reppuun, sillä muistissa oli vuoden takainen liukastelu samaisessa juoksussa. Kyllä sain liukastella, mutta vähemmän ja liukkaat kohdat olivat lumisohjoloskajäätä, joten ne olivat näkyvissä eivätkä petollisesti piilossa.

Arvomme oikean reitin


Reitti oli merkitty liloilla nuolilla ja muutamalla lilalla nauhalla. Tosi vaikea oli merkintöjä nähdä ja muutaman kerran oltaisiin helpolla lähdetty ihan väärään suuntaan. Pari sataa metriä edellä juoksi kaveri, jonka oranssi paita hehkui liikkuvana opasteena. Koetettiin tarkkailla, mihin suuntaan ja minkä nurkan taa hän edestä häipyi. Koetettiin kurkkia, missä näkyy oranssia.

En muista, että missään olisi ollut näin huonosti tehtyjä reittimerkintöjä. Myös liikenteen kanssa oli jotain outoa. Ratikka nökötti keskellä risteystä. Liikennevalot nakuttivat punaista. Yli päästiin aika helposti, mutta kuulin, että reiluun kolmeenvarttiin kympin juosseetkin olivat taivastelleet ratikoita ja liikennevaloja.

Lieneekö järjestäjillä ollut vajausta liikenteenohjauksessa vai mistä oli kyse. Hermostuttavaa tuo oli. Kolmen naisen voimin koetettiin tehdä viisaita päätelmiä ja ymmärtää, mikä on seuraava siirto.

Punainen taivas ja kauniita valoja


Aurinko laski pian startin jälkeen. Taivaanranta värjäytyi upean punaiseksi, kun aurinko painui pois joulukuisen illan hämyn tieltä. Näky oli valokuvamainen ja iskostui mieleen yhtenä retken kauneimpana kuvana.

Ruoholahdessa ravintolan valoja. Jätkäsaaren uuden hotellin valot. Sillan ylitystä. Uudehkoja taloja. Vaihteeksi käännös johonkin. Pää ihan pyörällä kääntyilystä ja suuntavaisto sekaisin.

Ai, takaisin Baanalla. Hei, tämän tunnistan. Vauhti lähti kiihtymään Baanan metrien kadotessa jalkojen alta. Siinä oli helppo juosta ja kaikki vain sujui sen ihmeempiä miettimättä. Suvi opasti tosi hyvin ja juokseminen oli helppoa. Hämmästelin hetken sen helppoutta, kun Tiinalta kuulin vauhdin olevan tasaisesti 8:15 maissa. Olin lähtenyt juoksemaan jotain 8:40-9:00 vauhtia, koska sillä kymppi taittuu leppoisasti 1,5 tuntiin ja ollaan maalissa puoli viisi.

Baanan juomapisteelle stoppi ja muki vettä. Voi hemmetti, miten kylmää tämä on. Otsan seudulla vihloo, kun kylmä vaeltaa ruokatorven kautta eteenpäin. Silti vesi teki hyvää.

Pikkuparlamentti. Kilsoja takana reilu seiska. Mistä vielä kierretään? Ahaa, nyt käännytään asemaa kohti. Juu, Töölönlahti ympäri.

Finlandia-talo hehkui Suomi 100 -valaistuksessa. Upea sininen ja juhlava valaistus.

Kiipeän, kiipeän, kiipeän


Puusilta ihan loskassa. Tossut luistavat. Kävellään. No, tähän on jo totuttu, kun on niin monet liukkaat kohdat hipsuteltu ja katujen ylitykset kävelty. Suvi jatkaa äärimmäisen tarkkaa opastusta - suurkiitos siitä.

Siinä se on - Linnunlaulun ylämäki. Kävellään kaikessa rauhassa. Jos tämän juoksisi, naiset vetäisivät itsensä suotta väsyneiksi. Alaspäin suunta on paljon kivempi.

Linnunlaulun puutaloja jouluvalaistuksessa. Tunnelmallista. Rauhallista. Aivan kuin olisi kaukana kaupungin vilskeestä. Ja sitten - vierestä menee juna ja Hesarin äänet alkavat kuulua kauempaa.

Mutaista ja märkää hiekkaa. Asfaltti ja käännös vikalle reilulle kilsalle.

Höyryveturi ja maali


Vauhti oli vähitellen kiihtynyt. Jossain kasin ja ysin tienoilla sanoin Tiinalle, etten halua kuulla sen hetken vauhtia. On parempi, että pysyn onnellisen tietämättömän.

Edessä oleva kaveri ei ole enää parin sadan metrin päässä vaan matka on kutistunut puoleen. Matka on kutistunut 30 metriin. Kaveri kääntää päätään, kun kuulee ääniä takaa.

Vauhti on tainnut yhä kiihtyä. Pieni pirulainen huhuilee, että rinnalle, kaveri mukaan loppukiriin ja neljän naisen voimin maaliin. Ei! Ei tätä viimeistä minimaalista ja niin suurta ylämäkeä. Ties monennenko kerran uhkaan tasoittaa koko mäen. Metreissä se on muutama, mutta tuossa kohdassa vähintään vuori.

Suvi sanoo, että mun pitää vain sanoa, kun haluan hidastaa. Pyh, minä mitään hidasta. Sen taisivat matkaseuranaisetkin huomata. Tiina koettaa sanoa jotain vauhdista, mutta Suvi älähtää hänet hiljaiseksi. Hyvä niin.

Saan kuulla puskevani eteenpäin kuin höyryveturi. Vertaus se tuokin. Ehkä tuohon hetkeen sopiva, sillä punatukkainen tyttö ei periksi anna, kun matka aon alle kilsa.

Kaverin selkä napattu. Muutama sana, että lähtee meidän matkaan loppukiriin. Jostain taisin löytää vielä ripauksen lisää vauhtia. Onneksi maalisuora on edessä, sillä kohta puhti loppuu.

Maaliviivan ylitys ja muutama syvä hengitys. Vika kilsa oli kova, mutta muuten lähinnä huvittelin, hömpöttelin ja nautin matkasta ja sen helppoudesta. Vika kilsa oli nopein ja ne reilut pari sataa metriä, jotka reitti oli kympin yli, olivat vielä nopeammat.

Kuva maalista

Hämmentävää, että puolihuolimattomasti ja ilman mitään ajatustakaan juoksin ajallisesti parhaan mitatun kympin. Montaa en ole niitä juossut, mutta vähän oli vertailupohjaa. Ei 1.25:21 ole aikana mikään fanfaarien arvoinen, mutta mulle se on sitä parista syystä. Se tuli vahingossa. Se tuli helpolla. Se tuli hipsuttelulla ja kävelyllä. Se tuli juomapisteelle pysähtymisellä. Se tuli puhtaasti hyvän mielen hömpöttelyjuoksulla, jossa ei ollut takana mitään tavoitetta. Puolikkailla olen juossut kovempia kymppejä, mutta se on eri tilanne ja valmistautuminen on aivan toista. Nyt söin, join kahvit, vaihdoin vaatteet ja juoksin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marraskuu tuli ja meni - vaihtoehtoinen marrasputki, huiputusta vedoissa ja nilkan parantelua


Sinne se meni - marraskuu 2017. Ei ollut paha, vaikka musta maa ja sadepisarat jäivät päällimmäisinä mieleen. Omaa oloani taatusti virkisti viikon pyrähdys auringon luo, rauhallinen loma ja positiiviset jutut.

Vaihtoehtoinen marrasputki - loisto idea


Yhdessä juoksuryhmässä on ollut perinteenä marrasputki. Siinä on tarkoitus juosta marraskuun ajan joka päivä vähintään 25 minuuttia. En ole tähän lähtenyt, sillä olen epäillyt kropan sietokykyä ja omaa jaksamistani. On tuntunut, että tuo on itselle liikaa ja on turhan paljon riskejä saada turhia kremppoja.

Marraskuun olen liikkunut kuten minkä tahansa kuukauden. Sellaista tavallista ilman mitään ihmeempiä kommervenkkejä. Sitten tuli vaihtoehtoinen marrasputki.

Juoksujalka vipattaa -blogia kirjoittava Merituuli kehitteli vaihtoehdon. Jokaisena marraskuun päivänä oli tarkoitus liikkua vähintään 25 minuuttia. Tavan sai valita itse eli ei ollut pakko juosta.

Tähän lähdin innolla mukaan, sillä tiesin sen olevan omalle tekemiselleni ja luonteelleni paljon parempi tapa muistaa liikkua jokaisena päivänä. Kävelin, uin, juoksin, joogasin ja kävin salilla. Välillä venyttelin ja rullailin, mutta sitä edelleen liian vähän.

Vain matkapäivä Fuerteventuralta takaisin Helsingin marraskuuhun on pieni kysymysmerkki. Kävelin päivällä pitkin aurinkoisia katuja, piipahdin rantakahvilassa ja lopulta palasin ruokakaupan kautta hotellille odottamaan lentokenttäbussia. Kävelin tuona sunnuntainakin noin vitosen, mutta en mene valalla vannomaan, että olin liikkeessä yhtäjaksoisesti 25 minuuttia. Kävely tuli pätkissä, mutta sitä oli taatusti yhteensä matkapäiväksi oikein mukavasti.

Jos olen yltiörehellinen, ajattelen, että vaihtoehtoinen marrasputki onnistui melkein. Jos olen realisti, sanon, että jokaisena päivänä olin yhtäjaksoisesti liikkeellä vähintään 25 minuuttia. En tiedä, muuttiko tämä mitään elämässäni marraskuussa. Sen se teki, että olin tosi tarkkana, ettei tule lorvailupäiviä. Jos sellainen uhkasi, joogasin.

Kun ulkoistaa... Voi tulla huijatuksi


Marraskuun lenkit olivat lyhyempiä ja kevyempiä kuin vuosi sitten. Reippaat pätkät olivat vartista pariinkymmeneen minuuttiin, pitkikset alle kahta tuntia ja vetojakin oli siedettävästi. Harri muokkasi ohjelmaa, jotta saatoin juosta hyvällä mielellä ilman omantunnontuskia.

Pari viikkoa sitten armaassa Excel-taulukossani luki mun inhoamat viiden minuutin vedot. Kolme kappaletta! Viisi minuuttia! Onko pakko? Mieli teki olla huomaamatta koko saraketta, mutta sieltä se huuteli joka kerran ohjelmaa kurkatessa. Siispä ei auttanut.

Olin juossut vetoja tai mitään reippaita Kaarinan jälkeen tosi vähän. Lenkkejäkin oli alla tavallista vähemmän. Ajattelin, että lähden varovasti ja juoksen vedot jotain 7:30 min/km keskarilla. Muistin heinäkuussa aamupäivän helteessä juosseeni saman satsin 7:20 keskarilla. Silloin olin kuolla kuumuuteen.

Eka meni. Toka meni ja hengästytti. Kolmen minuutin palauttelu tuntui lyhyeltä. No, enää yksi. Kyllä yhdestä selviää. Viisi minuuttia. Se on vain 300 sekuntia eli ei juuri mitään.

Jossain vedon puolivälin tienoilla mulla oli olo, että mennään ehkä pikkuisen kovempaa. Loppu häämötti ja tuntui, että mennään ehkä jotenkin kovempaa kuin se 7:30. Muutamat sekunnit ja koetin kiristää jonkin loppukirin. Viisi minuuttia täynnä ja olen yhä hengissä. Niin.... Vähän kovempaa kai mentiin, kun loppupätkässä vauhti oli vain 55 sekuntia tavoitevauhtia kovempaa. Loogisella päättelyllä voi todeta, että jos alussa menee puolisen minuuttia hitaampaa kuin tavoitevauhti, lopussa sen voi tasoittaa kiristämällä 55 sekuntia kovemmaksi kuin tavoitevauhti. Se loppuosan vauhti oli lopulta 6:35. Ei ihme, että ajattelin vauhdin olevan pikkuisen kovempaa.

Tämän siitä saa, kun ulkoistaa vauhdin ja ajan katsomisen kavereille. Mitä tästä opin? Saatan tulla huijatuksi toistekin. Ja toki osaan hiljentää, jos on oikeasti pakko. Ilmeisesti tuossa ei ollut, koska en moista tehnyt.

Toipilas punatukkainen tyttö


Jos jonkin tapaturman voi sanoa sattuvan hyvään aikaan, se oli nilkkani seitsemän viikkoa sitten. Kaarina oli juostu viikkoa aikaisemmin ja kaikki tämän vuoden tavoitteet oli saavutettu. Edessä oli hyvänmielen lenkkeilyä ja ajatusten siirtoa jonnekin tulevaisuuteen.

Oli sateisen viikon sateinen lauantai. Takana pitkiksestä tismalleen 13 kilsaa. Jäljellä kaksi ja sen jälkeen pääsee saunaan.

Vantaanjoen varren hiekkatie oli märkää. Juostiin rauhassa ja ihmeteltiin taivaalta tipahtelevia pisaroita. Ja sitten - suorin vartaloin mahalleni hiekkaan.

Märkä hiekka valui tossujen alta ja rakensi railoa. Sade oli pehmentänyt hiekkatien ja hiekka vain valui ja valui. Mitään ei ollut tehtävissä, kun railo kasvoi jalan alla vetäen mukaansa.

Sadevaurio ja alta katoavat hiekkatie antoivat punatukkaiselle tytölle täystyrmäyksen. En saanut perkelettä sanottua, kun oli keskityttävä saamaan happea typötyhjiin keuhkoihin. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että hiekka on pirun pahaa.

Istumaan ja hengittelyä. Varovasti ylös. Jokin tärkeysjärjestys asioilla pitää olla, kun ensimmäisenä nousin seisomaan yhdelle jalalle tärskyn saaneen nilkan kestoa tsekaten. Antoi ottaa koko painon eli ei mitään hätää. Köpöttelyä kotiin, kylmää, kohoa ja lepoa. Pari särkylääkettä nappasin, mutta seuraavana päivänä jomotus oli poissa.

Turvotusta, nilkan kuntouttamista, fyssaripuolen ammattilaisten konsultointia ja varovasti liikkeelle. Harrilta pyyntö ohjelman muokkaamiseen. Hierontaa, kun muu kroppa veti jumiin. Käynti lääkärillä, joka vahvisti, että lihasvamma, joka paranee parissa kolmessa kuukaudessa.

Viiden viikon jälkeen turvotus oli poissa. Kuuden viikon jälkeen tanssahtelu muutaman sentin koroissa työpaikan pikkujouluissa ärsytti nilkkaa. Vaan kylmä vei ärsytyksen pois nopeasti. Eilen seitsemän viikkoa ja alkuviikosta hierojan kommentti, että trauman jäljet ovat hänen mielestään lähes kokonaan pois.

Selvisin säikähdyksellä. Ehkä tarvitsin jotain, joka stoppasi treenivauhdin ja toi todellisen himmailun. Voi olla, että ilman tätä en olisi juossut näin vähän. Voi olla, että olisin unohtanut, miten tärkeää on hetkeksi rauhoittaa ja jatkaa vasta sen jälkeen. Enkä olisi ilman tätä oivaltanut, että töissä voi olla myös farkuissa. Niin komean ja kammottavan värinen koipeni oli, että vaihtoehdoiksi jäivät farkut tai paksut mustat sukkahousut. Ihan hirveästi ei huvittanut esitellä kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä.

Nyt kaikki on hyvin ja treenit jatkuvat rauhassa. Pidennän matkoja ja kovennan vauhteja vähitellen. Maailma odottaa ja ensi vuoden lappujuoksut odottavat. Olen onnellinen, että sain tänä vuonna kaiken haluamani. Olen onnellinen, että tapaturma löi punatukkaista tyttöä päähän vasta Kaarinan jälkeen. En halua ajatella, miltä olisi tuntunut, jos Kaarina olisi ollut vasta edessä.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Aurinkoa ja laavapolkuja


Palasin lähes kolme viikkoa sitten Fuerteventuralta. Aurinko jäi sinne, sillä ei suostunut hyppäämään matkalaukkuun. Tilaa sille olisi ehkä just ja just ollut. En tiedä, miten Finnairin henkilöstö olisi suhtautunut, jos olisin kuskannut kanarialaisen auringon mukanani koneeseen.

Kuvassa meri ja naapurisaari Los Lobos

Erilainen reissu


Oli tosiaan erilainen reissu kuin aiemmat. Kaveripiiristä ei löytynyt seuraa, joten lähdin matkaan henkilökohtaisen avustajan kanssa. Tiesin meidän tulevan juttuun niin hyvin, että viikko sujahtaa tuosta noin vain. Tosi tarkkaan mietin, mutta polte päästä auringon ja kesäisen lämmön luo oli niin kova, jotta ei se olisi muuten sammunut.

Olin vahingossa varannut majoituksen hotellista, joka otti vieraiksi vain aikuisia. Ei ollenkaan hassumpaa. Aamiaisella kukaan ei sanonut vieressä "byäää" eikä poolilla kukaan uhkaillut delfiineillä, ilmapatjoilla tai muilla vesileluilla. Hotelli oli tosi rauhallinen ja huone mukava. Voisin mainiosti majoittua uudelleen H10 Ocean dreamissa, mutta silloin ottaisin ehkä huoneen allasnäkymällä. Se voisi helpottaa reitin oppimista huoneelta poolin lekottelutuoleille. Kyllä sen toki oppi, mutta käännös oikeaan, käännös vasempaan, käännös vasempaan ja niin edelleen vaati alkuun rutkasti ajatustyötä.

Meri ja kaartuva rantanäkymä

Laavapolkuja, meren ihailua, hiekkaa, aurinkoa


Corralejo on taivas, jos tykkää kävellä ja haluaa samalla myös uida, lekotella auringossa, istua meren äärellä, vähän shoppailla ja syödä hyvin. Laavapolut ovat sokolle käveltäviä, kun malttaa ja on tarkkana hankalissa kohdissa. Ihan jokaiselle polunpätkälle ei ollut järkevää mennä, mutta paljon oli aivan käveltäviä reittejä.

Kuva vanhasta kaupungista ja näkymänä meri ja laavakivikkoa

Päivittäin kävelykilsoja tuli 8-13, mutta juoksukilsoja ei viikkoon mahtunut yhtään. En yksinkertaisesti uskaltanut juosta. Ehkä jossain katujen varsilla olisi voinut, mutta se ei tuntunut kivalta idealta. Paljon nautinnollisempaa oli kävellä meren äärellä ja nauttia auringon lämmöstä.

Ihmettelimme Corralejon vanhaa kaupunkia, sen rapistuneita rakennuksia ja hurjalta näyttäviä sähköjohtovetoja. En haluaisi asua vesisateella talossa, jonka sähkövedot ovat lähes avoimina talon ulkoseinässä. Löysimme muutaman vanhan tuulimyllyn ja vertailimme autokantaa suomalaiseen vastaavaan.

Kuvassa vanhan kaupungin tuulimylly

Olisin voinut vain istua laavakivellä ja katsella merelle. Olisin voinut jäädä aurinkoon ja omiin ajatuksiini.

Kuvassa istun laavakivellä ja ihmettelen merta

Olisin voinut kävellä vieläkin enemmän, mutta avustajallani tulivat fyysisen jaksamisen rajat vastaan. Olisin halunnut kiertää niemennokan ja kävellä rantaa myötäillen dyyneille. Olisin halunnut hiekkaa uhmaten samoilla dyyneillä ja pysähtyä hämmästelemään loputtomalta näyttäviä hiekkadyynejä.

Kuvassa hiekkadyynejä, jotka ovat osittain luonnonsuojelualuetta

Merivesi oli hämmentävän lämmintä. Kahlasin pariin kertaan Corralejon rannalla ja varovasti käväisin uimassa dyyneillä. Dyynien luona rannalla aallot olivat kovempia ja vetivät mua vastaan pidemmän korren. En osannut varautua enkä laskea seitsemään, vaan jouduin aallon yllättämäksi. Jos olin hiekassa ennen mereen astelua, aallon nurin heittämisen jälkeen vasta hiekassa olinkin.

Kuunsilta Corralejon rannalta

Ralliautoja!


Yhtenä päivänä kävelysuunnaksi valikoitui hotellin takana oleva karun kaunis maisema ja kurkistus siihen, mitä on infran loppumisen takana. Karuus oli hurjaa ja samalla kiehtovan kaunista. Vuoria, hiekkaa, paljon laavakiviä ja satunnaista kasvillisuutta.

Kuvassa karua maisemaa

Kipusimme mäen päälle ja kummastelimme, miksi ralliautoja menee yksi ja kaksi ja kolme ja aina vain lisää. Ylhäältä näkyi suunta, jonne ne kaartoivat. Kivikkoista polkua alas ja nenän edestä löytyi lähtöalue. Polku jatkui ja vei kaarteeseen, jossa ehti katsella muutamien viimeisten autojen matkaa. Ei aavistustakaan, mitä rallia ajettiin, mutta kaukana vuorilla näkyivät pölypilvet eli sinne autot suuntasivat. Moottorien jyrinä lämmitti pienen rallitytön sydäntä ja muistutti kaukaisista hetkistä Jyväskylän suurajojen katsomossa aikana, jolloin rallia ajettiin myös yöllä. Oli Hannu Mikkola, oli Markku Alen ja oli ties ketä. Oli pimeä, olivat kirkkaat valot ja olivat moottorin ärjynnät.

Kuvassa ralliauto

Oi jospa taas


Kanarialla Lanzarote on ollut ikuinen suosikkini. Sen asemaa ei horjuta mikään. En tiedä, miksi ja millä jutuilla se tuliperäinen saari on sydämeni ottanut.

Tähän asti kakkospaikasta ovat kisanneet tasaväkisesti Teneriffa ja Fuerteventura. Mitä useammin Fuerteventuralla käyn, sitä enemmän siitä pidän. Corralejo on sopivan kokoinen, sopivan rauhallinen ja helposti lähestyttävä. Se vain on ja otti paikan ajatuksissani.

Toki Kanariaa voi pitää tylsänä ja helppona. Helppoa se on, mutta tylsyys on jokaisen itsensä päätettävissä. Kun kaipaan lepoa ja aikaa omien ajatusten ja kirjojen kanssa, lähden sinne. Kun haluan auringon ja kelvollisen lentomatkan, lähden sinne.

Kuvassa istun laavakivellä jossain Corralejon rannan ja hiekkadyynien välissä

En ole koskaan ollut kaukomaiden ja pitkien lentojen ystävä. Monen suosikki Thaimaa ei saa aikaan houkutuksen siementäkään. Vaan Meksiko.... Ehkä punatukkaisen tytön sielussa on ripaus latinoa, sillä yllättäen olen viehättynyt ajatukseen Meksikosta. Eräs ystäväni oli hetki sitten Puerto Vallartassa ja se sai haaveilun heräämään henkiin. Onneksi elämässä on tilaa haaveille. Se, mitkä kaikki niistä lopulta toteutuvat tai mitä haaveitaan itselleen saa, on asia erikseen.

Kun olen aivan rehellinen, myönnän, että sydäntalvella viikko auringossa houkuttelisi. Tavallaan on kivaa, kun tarvitsee matkaseuraa. Tavallaan on julman raivostuttavaa, kun tarvitsee matkaseuraa.

Kun mukanani tuoma rusketus haalistuu ja arki vyöryy päälle, on ajatuksissa voimaa moneen juttuun. Vaikka kesän lenkkeilyn jättämät rusketusraidat olivat vielä jaloissa ja töihin palattua työkaverit taivastelivat värin vaihtamistani, marraskuun harmaus syö niitä päivä päivältä pois. Ja kuitenkin... Tässä marraskuussakin on jotain viehättävää. Sitä oli ainakin tänään aamupäivälenkillä, vaikka harmaus olikin päällimmäinen väri ja äyräidensä yli tulossa oleva Vantaanjoki ihmetyksen aihe.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Jotenkin tyhjä fiilis


Vuoden tavoitteet ovat takana. Fiilis on tyytyväinen, helpottunut ja samalla kovin tyhjä. Annoin kaikkeni Kaarinassa ja sen jälkeen ihmeellinen tyhjyyden tunne valtasi ajatukset.

Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä sain. Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä itsestäni löysin. Olen tosi tyytyväinen tulokseen ja kehitykseen, jota on kaikesta huolimatta tapahtunut. Tälle hymyilin monta päivää ja kelasin mielessäni vesisaderetkeä. Ja silti... Apeus ja tyhjyys iski ehkä viikko Kaarinan jälkeen.

Mietin, mikä merkitys on sillä, mitä juoksin. Onhan sillä - iso merkitys mulle itselleni. Mietin, panostinko varmasti riittävästi - panostin ja kaikki otin irti, mitä otettavissa oli. Toki aina voi tehdä asioita paremmin tai huolellisemmin, mutta täydellisyyttä on turha tavoitella.

Hetkittäin osaan yhä iloita onnistumisesta. Toisina hetkinä kaikki tuntuu merkityksettömältä. En muista, olenko edellisvuosina hukkunut tällaisten ajatusten mereen. Kaarina on kaikkina kolmena vuotena ollut mulle hyvä ja juoksuna vuoden paras puolikas. Olen kokenut siellä suuria onnistumisia ja suuria tunteita. Muistan jokaisen maaliintulon kuin eläisin sen just nyt. Muistan yksityiskohtia ja kaiken peittävän riemun siitä, miten punatukkainen tyttö matkansa taittoi.

Mieli on hämmentynyt, sillä eiväthän tällaiset ajatukset ja tyhjyyden tunne voi olla sitä, jota tarvitsen. Vai voiko sittenkin? Kaipaako kroppa lepoa? Osaanko ottaa sen vastaan helpommin tätä kautta?

Mietin pitkään, kannattaako fiiliksistä edes kirjoittaa. Jostain somen syövereistä huomasin, etten ehkä olekaan ainoa, joka kokee tyhjyyden tunnetta, kun vuoden tavoitteelliset juoksut ovat paketissa. Se on asia, joka tuli valmiiksi. Ehkä samanlaista hämmennystä ja tyhjyyttä on minkä tahansa itselle ison asian valmistumisessa. Ajatuksissa koetin verrata tätä vaikka gradun jättämiseen talvella 1999. Silloin päällimmäinen tunne oli valtava helpotus, koska homma oli paketissa. Alle vuosikkaan kanssa kotona ollessa osasin varmaan täyttää gradun tekemisestä vapautuneen elämän nukkumisella, sillä olinhan kirjoittanut pari kuukautta aamuyön tunteihin asti.

Millä nyt täytän elämääni, kun lenkkejä on vähemmän ja ylimenokautta en voi skipata? Töillä, töillä ja vähän vielä töillä. Kummasti työt ottavat leijonan osan ajasta, joka on ollut tyhjää lenkkien ja muun treenin ollessa vähäisempää. Pientä kommenttiakin tästä ehti jo työkavereilta tulla, vaan lupasin palata ruotuun ensi kuussa.

Tyhjyyden keskellä olen tuntenut pitkästä aikaa itseni myös oudon yksinäiseksi. Ystäviä on, kavereita on, poika on, mutta silti.... Kun lenkkeilyä on ollut vähemmän, sosiaalista elämääkin on ollut vähemmän. Kaipaan sitä, että itselle tärkeitä asioita voi jakaa ja elämässä on samaan suuntaan katsovia ihmisiä. Kaipaan tunnetta siitä, että voi jakaa yhdessä merkityksellisiä asioita. I believe - some day in the future.

Viikolla mietin, josko olisin käynyt salilla. En kuitenkaan mennyt. Ohjelma on ja puntit kutsuvat vienolla huutelulla. Annan kutsuhuudon jäädä omaan arvoonsa vielä reiluksi viikoksi. Ensin vietän lomaa omien ajatusteni kera. Arjen alkaessa katson, mihin treenisuunnitelmat yhden tytön vievät. Samalla katson, mihin elämä ja haaveet sen saman punatukkaisen tytön vievät.